Kaks vain valveill' on puolisoa?

Kello on 00.33 jouluyönä. Putsaan autoa pihassa lumesta ja jäästä 13 asteen pakkasessa. Mietin, onko järkeä vai ei. Ja vastaan: ei.

Miehen kanssa, joka meillä asuu, tuli juttua siitä, että onkohan läheinen Citymarket auki läpi joulunkin. Se kun on yleensä auki 24/7. Tarkistan asian netistä. Eihyvääpäivää. Auki on. Joulunakin. Siinä sitten haastelemme, että sinnehän pitää mennä katsomaan, onko siellä oikeasti jouluyönä asiakkaita.

No. Minä tässä putsaan autoa ja mies vetelee sängyssä sikeitä. Ei jaksanut. Ei viitsinyt. Uteliaana ihmisenä minä tässä jaksan.

Kävellen olisin alta kymmenessä minuutissa perillä. Mutta enpä uskalla. Kävelytien varrella voivat vaania kaikki roistot ja ryövärit. Näin yöaikaan. Jouluyönäkin. Oikein jouluyöroistot.

Kun lumityöskentelyn jälkeen rupean peruuttamaan autoa, meinaan ensimmäisenä ajaa ison kynttilälyhdyn päälle. Kuka peijooni sen tuohon kohtaan on siirtänyt? Ai niin. Minä itse eilen.

Tuntuu kuin olisin yksin yössä, vaikka kello ei tuon enempää olekaan. Asuinkatumme taloista näyttää vain yhdessä olevan valoa. Kukaan ei tule kotikadulla vastaan.

Parkkeeraan liikkeen eteen. Muutama muukin auto siellä on. Taitaa jokunen olla myyjän auto, kun on jo vähän lumessa. Yksi mies kiirehtii kaupasta ulos.

Sisälle mennessäni en näe ketään. Olo on aika orpo. Tyhjät käytävät tuntuvat oudoilta. Tunnen itseni asiattomaksi. Tulee tunne kuin olisin varkaissa. Joku myyjä sentään kauempana leipäkoppien kanssa pelaa. Kauheasti on leipiä. Ehtiikö joku nämä kaikki ostaa ennen arkea?

Kiertelen maltillisesti, vaikka periaatteessa voisin ruveta vaikka puseroita tai kenkiä valkkaamaan. Mietin, etsisikö minua joku, jos piiloutuisin jonnekin vaaterekkien taa, vaikka torkuille. Hahaa. Että minä muka täällä torkuille?

Hieman huvittaa, kun nauhalta tulee kuulutuksia käsien pesusta ja turvaväleistä. Kyllä. Turvavälejä on. Huomattavan paljon. Ruhtinaallisesti enemmän kuin ruuhkaratikassa, jossa sielläkin muistutettiin turvaväleistä. Hiljaisella soi musiikki. Niin hiljaa, että en saa selvää, onko vallan joulumusiikkia.

Kauppaan tulee nuorehko pariskunta isoissa tonttulakeissaan. Nainen ostaa ainakin suklaakonvehteja. Ihan syytä onkin, jos on jo aattona suklaat loppuneet. Se tilanne olisi aika katastrofaalinen.

Aviohenkilö on sanonut, että jos menet, tuo vaikka maitoa. Minähän tuon. Ostanpa vielä voitaikinalevyjäkin.

Ei kun kassalle. Kassamyyjiä en näe. Tuoltahan virkeät nuoret miehet kipaisevat. Heillä on käytävällä jonkinlainen peli käynnissä pienen pallon ja roskisten kanssa. Totisen näköinen vartija/vahtimestari/ tai vastaava seisoskelee käytävällä.

Asiakkaita ei ole kuulemma juurikaan ollut, kertoo kassatyöntekijä. Siksi he ovat ehtineet pelailemaankin. Kyselen, tuleeko tänne yleensä yöllä rähiseviä asiakkaita. Ei kuulemma, koska paikka on liian kaukana keskustasta. En viitsi olla ikävä ja valistaa, että halutessa hevosvoimilla pääsee vaikka mihin. Öisin tulevat kuulemma ne, jotka haluavat rauhassa tehdä ostoksia. En huomaa kysyä, että jouluyönäkökin?

Kartutan kassaa runsaalla kuudella eurolla. Sillä ei vielä makseta yhdenkään myyjän edes yhtä tuntia. Lunta ja soraakin olen saattanut sisään tuoda, niin kuin muinaiset asiakkaat pankkiin.

Ällistyksen sormi ihmetyksen suussa palaan autolle. Kuka nyt jouluyönä tarvii kauppaa tai haluaa sinne mennä? Siis joku muu kuin minä. Eihän tämä voi olla alkuunkaan taloudellisesti kannattavaakaan.

Ei näkynyt lasta herttaista nukkumassa seimikätkyessään. Tiedä sitten olivatko edes ne tonttulakkiset ne Kaks’ vain valveill’ olevaa puolisoa?

Ihmettelen minä vähän itseänikin. Joinakin jouluina olen haikaillut lähtemistä kirkkoon myöhäisillan konserttiin. En ole jaksanut, kun menee niin myöhään. Ja tässä olen nyt.

Kotona taas. Vielä on hyvin aikaa lukea kirjaa.

Kuin kiusallaan uni ei tule sitten, kun lopulta annan siihen luvan.

Pitikö lähteä jouluyöshoppailemaan.

Kiitän kuluneesta vuodesta ja terveydestä! Koronan varjossakin olen saanut kokea vuoden mittaan monia ilahduttavia ja hyviä asioita.

Toivotan sinulle lukijani ensi vuodelle terveyttä, toiveikkuutta, lämpöä ja rakkautta!

Ei ole niin onnetonta päivää, ettei pientä ilonkyventä tarjoa: linnun helkähdyksen kastepisaran kuurankiteen kimalluksen verran. Ja taas jaksat – etkö jaksakin?

Maaria Leinonen