Kirjoitukset avainsanalla Tampere-talo

Parkattuani auton kävelen kohti Tampere-taloa. Mihin noi ihmiset on menossa? Ei kai ne nyt kaikki Tampere-taloon mene?

Näin vain menevät ja suuri joukko muita. Jonot luikertelevat hitaasti eteisaulassa. Toisen reunan jono on erityisen hidas. Siitä arvaan, että siellä jaetaan ilmaisia kasseja. Ei sentään ämpäreitä.

Itse tulen paikkaan, jossa laitetaan pikkupikkutötteröön viskijäätelöä. Pakko minun on omaa vuoroani hetki odottaa, vaikka jäätelöstä en pidäkään. Kun kuitenkin ilmaiseksi saa. Tämähän on halvempaa kuin muinaisen Sulo Vilenin halvalla ostaminen.

Sanon minä, että jo on näyttelyn asettajia laidasta laitaan!

Moikkaan Turtolan kauppakeskuksessa Naisten karkkikaupan pitäjää, joka on tuonut vaatteitaan myyntiin. Vaatteita näyttää olevan parissa muussakin pisteessä. Seksivälineitä esittelevälle kaksi naista juuri tunnustaa käyttävänsä liukuvoidetta. He saavat runsaat kehut.

Teatteritarjontaa esitellään Hämeenlinnaa, Lahtea ja Poria myöten, Tamperetta unohtamatta. Kun messujen teema on ”Tiedän, mitä teet ensi kesänä” mukana on tietysti kesäteattereita ja runsaasti eri majoituspisteiden informointia. Miltä kuulostaisi lomailla vaikkapa Puumalassa tai Sulkavalla? Juttelen hetken Villa Sofiaa Inkoossa esittelevän, miellyttävästi esiintyvän miehen kanssa. Paikka näyttää kuvausten ja kuvien perusteellakin houkuttelevalta, eikä hintakaan paha ole. Vielä pitäisi se saada ”myytyä” aviohenkilöllekin.

Bussi-Mannisen tiskiltä kysyn oopperamatkoja. No, onhan niitä. Saan esitteen mukaan, vaikka tiedän toki, että netistä ne löytyvät. Fimlab- tiskin ohi kulkiessani huikkaan, että minun pitäisikin varata labra-aika. Saan ohjeen, että varaisin sen ajoissa, etenkään aamuaikoja ei välttämättä ole saatavilla. Tiedetään, tiedetään.

Tästä näytteilleasettajien luettelosta näet, miten monipuolista tarjonta on. On poliittisten puolueiden pöytiä ja joitakin eduskuntavaaliehdokkaitakin paikalla. Joka pisteessä on tarjolla karamelleja ja arvontalappuja. Vaikka jokaiseen karkkikoppaan en näppejäni työnnäkään, on makeita pussini pohjalla ihan kotitarpeiksi. Ilmeisesti mitään en ole lapuilla voittanut, koska kukaan ei ole perään soitellut.

Ohjelmalavalla on erilaisia esityksiä. Hetken katson ja kuuntelen Pirkanmaan Hyvinvointialueen esittelyä sähköisistä palveluista. Ai ai, iltapäivällä olisi ollut plastiikkakirurgin luento aiheesta Terveet ja kauniit rinnat. Epäilemättä se tapahtuu kirurgin veitsen avulla. Sen nyt sitten missasin.

Kävijöissä näyttää olevan joku pyörätuolilla etenevä, rollaattorilla kulkeva ja jopa kyynärsauvoja käyttävä. Myötätuntoisena ajattelen, että ei heillä varmaankaan ole helppoa täällä liikkua. Tulipa sekin tungoksessa mieleeni, että täältä voisi helposti saada suosiossa olevan noro-viruksen. Ilmeisesti en saanut. Kai se olisi jo merkkinsä näytttänyt.

Mitä nyt sitten sain itselleni messuilta? Jos minulla olisi ollut joku asia, jota nimenomaan sieltä hain, niin monipuolisesta tarjonnasta johtuen olisin voinut sen saadakin. Nyt lähdin vain uteliaisuuttani katsomaan, mitä siellä mahtaa olla. Haahuilin siellä toista tuntia, kunnes totesin, että kiitti, mulle riitti.

Saamapuolelle voin lisätä karkkien lisäksi 30 kpl B12 vitamiinia, laastaripaketin, heijastimen ja kolme kuulakärkikynää. Niitäkin olisi ollut enemmän tarjolla. Ja joo. Käsieni puristusvoima oli mittausten mukaan parasta A-ryhmää ikäryhmässäni. Se oli varmaankin minulle paras anti!

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tampere Filharmonian sävelet luovat myrskyävää tunnelmaa oopperan alkusoitossa Anja Bihlmaierin johdolla. Samaan aikaan videolla näkyy lyhdyn kanssa merelle tähyilevä nainen.

Tämähän on kuin Myrskyluodon Maijasta, ajattelen. Ei, Maijasta ei ole kyse. Richard Wagnerin ooppera Lentävä hollantilainen on ihan oma juttunsa Marika Vapaavuoren ohjauksessa Tampere-talossa.

Ooppera pohjaa myytteihin ja tarinoihin aavelaivoista, joita on kerrottu nähdyn jo ainakin 1800-luvulla. Ne ovat aluksia, jotka katoavat ja ilmestyvät selittämättömästi. Miehistönä on aaveita, kirottujen merimiesten haamuja. Aavelaivan näkeminen ennustaa tekijälleen pahaa.

Lentävä hollantilainen, Tommi Hakala, on kirottu syyllistyttyään ylimielisyyteen luonnon edessä. Kirouksen ansiosta hän joutuu laivan kapteenina purjehtimaan tauotta maailman meriä. Joka seitsemäs vuosi hän voi rantautua. Rauha on hänelle mahdollista vain, jos hän saa naisen ehdottoman ja uskollisen rakkauden aina kuolemaan asti.

Myrskystä rantaan pelastuttuaan hollantilainen tapaa toisen laivan kapteenin Dalandin (Matti Turunen), joka oitis lupaa tyttärensä hollantilaiselle hänen rikkauksiaan vastaan. Daland on kuin ovela kauppamies tytärtään kehuessaan ja miettiessään hollantilaisen rikkauksien määrää.

Kotona Senta (Johanni van Oostrum) on usein kuullut imettäjänsä Maryn (Tiina Penttinen) laulamaa laulua lentävästä Hollantilaisesta. Senta palvoo kuin teinityttö hollantilaisen kuvaa, unelmoi hänestä ja elämän muutoksesta. Tämän ihmemiehen sitten ilmestyessä kotiin kaikki loksahtaa paikalleen. Miesystävä Erik ( Jussi Myllys) saa jäädä siitä paikasta. Myllys tekee sekä laulullisesti että näyttämöllisesti oivallisen roolityön hylättynä kosijana.

Sentasta tulee hollantilaisen vaimo. Johanni van Oostrum on valloittava Senta. Hänen laulunäänensä ja säteilyvoimansa kantaa vaivatta takapermannolle asti. Balladissa hollantilaisesta hän välittää vahvoja tunteita. Tommi Hakala hollantilaisena on vakuuttava. Heidän duettonsa soi kauniina ja vahvana. Taustalla esiintyvä tanssipari ei itselleni tuo mitään lisäarvoa. Pikemminkin se häiritsee keskittymistä Sentan ja hollantilaisen kohtauksiin.

Tampereen Oopperan kuoron joukkokohtauksissa on taitavaa yhteislaulua, elävyyttä ja voimaa. Laulun lisäksi erityisen nautittavaa katseltavaa on oopperalaisten kaunis liikehdintä kunkin kohtauksen vaatimalla tavalla.

Oopperan loppu on surullinen, pelkkää kuolemaa ja luopumista. Mietin, onko koskaan oopperoilla onnellista loppua. Sitäpä en tiedä, kun en ole asiaan perehtynyt.

Annamme esiintyjille runsaat, pitkät ja tunteikkaat aplodit. Mielessäni sijoitan tämän esityksen Tampereen Oopperassa näkemistäni kärkipäähän, ellen vallan ykköseksi. Uskomatonta, että jo 1843 kantaesityksensä saanut ooppera vetoaa edelleen meihin nykyihmisiin.

Vieressäni katsomossa sattuu istumaan herrasmies Helsingistä, joka on kokenut oopperoissa kävijä. Ehdimme vaihtaa kokemuksiamme molempien näkemistä oopperoista. Molemmat muistamme muun muassa kuutisen vuotta sitten Helsingissä esitetyn Lentävän hollantilaisen modernisoidun version. Tampereen hollantilaisessa ei keskustelukumppaniani vaivaa mikään muu kuin lavasteeksi nostetut isot rukin pyörät. Minusta ne ovat hieno oivallus lavastaja Marjatta Kuivastolta. Ne ovat näyttäviä.

Väliajalla syön Lentävä hollantilainen -leivoksen. Kyseessä on mustaherukkaleivos suklaapäällysteellä. Ja toki. Rukin pyörä on suklaisena päällä. Leivos jättää herkullisen jälkimaun, kuten koko ooppera.

 

Oopperan kuvat Petri Nuutinen /Tampere-talo

Puolitoistavuotta sitten ostin liput Hans Christian Andersenin sadun pohjalta tehtyyn Lumikuningatar esitykseen Tampereen Nokia-areenalle. Koronapirulainen on sotkenut kuvioita niin, että esitykset olivat vasta tänä viikonloppuna, viisi kaikkiaan. No, mikäs hätä minulla oli. Liput säilyivät hyvin tallessa. Toista oli varmaankin ”Suomen historian suurimman esittävän taiteen spektaakkelin” tekijöillä, joita kaikkiaan oli noin 500. Puhumattakaan miljoonien eurojen investoinnin tuottajista, Tampere-talosta ja Kantelinen Company oy:stä. Rahoittajia on toki ollut paljon muitakin lähtien opetus- ja kulttuuriministeriöstä.

Ensi-ilta koittaa niin esitykselle kuin minulle ystäväni Eevan kanssa 30.12.22. Valumme muiden mukana Nokia-areenan ovesta sisään. Heti ulko-oven jälkeen törmäämme sankkaan ihmismuuriin, joka liikkuu vain hissukseen lipuntarkastuslaitteille. Selviämme kuin selviämmekin siitä hyvissä ajoin paikoillemme.

Siinähän pällistelemme toistaiseksi tyhjää areenaa, johon sopii 15 000 ihmistä. Aika täydeltä näyttää. Takaamme tullaan häätämään ihmisiä pois ostamiltaan paikoilta, ”taaksepäin” (piippuhyllylle?), kun on myyty päällekkäisiä lippuja. Yksi mies on sinnikäs: ”Olen ostanut ja maksanut lipun tähän, en lähde mihinkään” ja saa jäädä. Eevan kanssa vahvistamme toisiamme, että mehän emme lähde näiltä hyviltä paikoilta muuten kuin kantamalla, jos tullaan vaatimaan. Kuulen myöhemmin, että jopa aikoinaan kalliilla hinnalla lipun ostaneet ovat joutuneet luovuttamaan paikkansa viime viikkojen alennuslippuja ostaneille. Hävytöntä, sanon minä.

Esitykseen musiikin on tehnyt Tuomas Kantelinen, ohjaus ja koreografia on Reija Wäreen, valo-, lavastus- ja videosuunnittelu Mikki Kuntun, käsikirjoitus ja konsepti Melissa A. Thompsonin. Pääroolin Lumikuningattarena esittää taitoluistelija Laura Lepistö. Alun perin kuningatarta piti esittämän Kiira Korpi, mutta muuttuneiden aikataulujen jälkeen se ei sopinut hänelle. Lepistö sopii minulle paremmin kuin hyvin.

(alin kuva Tampere-talon sivulta, ei kuvaajan nimeä)

Satu etenee jäällä tilanteesta toiseen niin kuin saduilla on tapana. Näemme taidokkaita ja/tai hauskoja luistelusuorituksia. Lumihiutalesotilaat, Marigold IceUnityn luistelijat, ovat näyttäviä puvuissaan ja monilukuisina. Hauska hahmo on Kärppä, jota minä luulen jääkarhuksi ja yksi ystäväni hiireksi. Nämä luulomme kertovat toki vain siitä, että emme ole lukeneet satua aikoihin.

Isossa roolissa on Kerttu (Silja Dos Reis) parinaan Kai (Felipe Montoya). Jo näistäkin esiintyjien nimistä voi päätellä, että mukana on useita ulkomaalaisia taiteilijoita. Toki siellä mukana on tuttuja: Susanna Rahkamo, Petri Kokko ja Mila Kajas.

Yllättäen areenalle tulee jääkiekkominimatsi. Olin toki tästä kuullut huhuja. Pelaajina on muutama lapsi ja joitakin entisiä jääkiekkoilijoita. Jossakin esityksessä mukana on ollut Mörkökin, Marko Anttila. Sami Hintsanen selostaa. Yksi ja toinen meistä katsojista on ihmetellyt, miten jääkiekkopeli liittyy Lumikuningatar-satuun. No, tietenkään sellaista ei sadussa ole. Itse ajattelen, että tässä tehdään mainosta Tampereelle jääkiekkokaupunkina. Esityshän on tarkoitus saada vietyä kansainvälisille markkinoille. Eri maista on saapunut promoottoreita katsomaan Tampereelle esitystä.

Puolen tunnin väliajalla nautimme Eevan kanssa virvokkeita. Jonot palvelupisteille näyttävät pitkiltä, mutta mitään kiirettä ei meille, meillekään tule.

E

(alin kuvaTampere-talo/Jouni Korhonen)

Visualisti Kuntun käden jälki tuottaa ihania värejä tapahtumiin. Esitystä katsoessani välillä ajattelen, että on siinä ohjaajalla ollut täysi työ hallinnoida jokaisen esiintyjän tulemisia, menemisiä ja tekemisiä. Kokonaisuuden haltuun saamisen on täytynyt olla työlästä isolla porukalla. Niiaan ja kumarran.

Runsaan kahden tunnin jälkeen saamme antaa loppuaplodit. No, mitäs tykkäsit, kyselemme toisiltamme. Eikö ollut aivan ihana, sanoo joku. Itse olen vähän varautuneempi. Hieno oli joo ja kannatti katsoa. Taitavia esiintyjiä ja kauniita kohtauksia. Ehkä ennakkorummutus sai itseni odottamaan jotain vielä enemmän. Siis mitä?  Varmaankin jotain ylimaailmallista.

Poistuessamme ulos, luonnollisesti jonottamalla, täytämme vetiset ja liukkaat jalkakäytävät. Mietimme sitä, sitäkin, että Lumikuningattarella (Laura Lepistö) oli itseasiassa harmittavan pieni rooli. Olisimme mielellämme katsoneet hänen esiintymistään enemmänkin. Mutta satu on satu ja sen ehdoilla on menty. Ainakin tässä kohtaa.

Seuraavana iltana Lumikuningatarjääshow näytetään televisiossa. Se täydentää hyvällä tavalla omaa kokemustani katsomossa.

 

Mediakuva on Tampere-talon sivuilta, kuvaajaa ei ole mainittu

 

 

Valon pisaroita kun toivo häviää

Meille putoaa valon pisaroita

Näin laulaa Tuuren Kilpeläinen laulussaan Valon pisaroita. Onpa minusta hienosti tähän aikaan, tähänkin aikaan sopivat sanat.

Kuuntelen ja katselen Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin konserttia Tampere-talossa. Iso Sali on täynnä. Istun etuparvekkeella, joten näkymät areenalle ovat yläkantista. Tästä syystä valokuvissakin on enemmän kuin vähän toivomisen varaa. Muuten ei haittaa. Kuuntelemaanhan tänne olen tullut.

Tuskin tähän konserttiin olisin eksynyt ilman Pirkanmaan psykologiyhdistyksen (Pipsyn) jäsenyyttä. Yhdistyksen kevätkokous on ravintola Mylläreissä. Kokouksen jälkeen syömme hyvän kolmen ruokalajin aterian. Illalla on ohjelmassa tämä konsertti. Yhdistys maksaa suurimman osan pääsylipusta. Aina on mentävä, kun halavalla saa, sanoi jo Sulo Vilen aikoinaan.

Kun mies on viiskytvuotias

Alla röhkii kuuma harrikka

Se näyttää jätkät kellistin

Kyytiin nuoren, kauniin sellistin

(Hyvä, paha, ruma mies)

Tuure Kilpeläinen on 51-vuotias, mutta en väitä, että hän kertoisi tässä itsestään. En edes tiedä, milloin laulu on tehty. Laulussa käydään läpi miehen eri vuosikymmenet. Lopuksi yhteenveto on tämä:

Hullun pojan rohkeutta

Ja nuoren miehen voimia

Ja vanhan pöllön viisautta

Ei voi koskaan saada kerralla

Silti kerroksittain kaikki tää

Pakka roiskittua elämää

On laskoksissa hyllyssä

Vanhan mielen mielessä

Muutettavat muuttaen tämä sopinee naisenkin elämään. Kuka vielä sanoo, etteikö iskelmäsanoituksissa voisi olla ihan viisaita ajatuksia?

No, millainen oli konsertti, kysyt? Alkupuolella kaipaan syvästi korvatulppiani. Olen ilmeisen herkkäkorvainen, kun elokuvissakin työnnän topsut korviini. Ehkäpä tapahtuu joku adaptaatioilmiö, kun konsertissa tulppien kaipaus katoaa.

Osan Kilpeläisen lauluista tunnistan, kuten nuo edellä mainitsemani ja niiden lisäksi joitakin muita. Niistä tykkään. Rytmikkään mukavia ovat loputkin.

On sentään yksi poikkeus mukavuudesta. Tuure Kilpeläinen kertoo, että he ovat kovasti halunneet säveltää ja esittää Leinon Hymyilevä apollo -runon. Nyt ovat sen tehneet. Jos minulta kysytään (vaikka minultahan ei koskaan mitään kysytä), niin antakaa, please, sen runon olla ihan vaan runona. Jooko?

Musiikki vetää mukaansa. Käteni läpsää ja jalkani kapsaa. Vierusystäväni kanssa yhdymme jossakin kohtaa käsien heilutteluunkin. Ja. Usko tai älä! Loppulauluissa seisten jammailemme!

Jäämme kyllä pahasti takamatkalle verrattuna kahteen permannon eturivin naiseen. He itse asiassa eivät juurikaan istu, vaan seisovat ja tanssivat lähes jopa kipaleen. Saattaa siellä alhaalla useampiakin tanssijoita olla, mutta näkökenttäni on rajoittunut.

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani ovat olleet yhdessä 12 vuotta. Syksyllä on edessä tauko, jonka pituutta ei ole määritelty. ”Minulle on vähitellen voimistunut olo, että täytyy katsoa, mitä muuta täällä voisi tehdä”, sanoo Tuure Kilpeläinen. ” Musiikkia, kirjoittamista, maalaamista… En tiedä vielä tarkkaan, mitä se on.” (Tamperelainen 23.3.22)

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Aamulehti ei maininnut sanallakaan Kilpeläisen konserttia. Isot sivut oli sitä vastoin uhrattu, etusivua myöten, samana iltana Tampereella konsertoinneille Antti Tuiskulle ja Lauri Tähkälle. Millaista puolueellisuutta! Hävetkööt!

Konsertin jälkeen palaan autolleni iltakymmenen pintaan Kilpeläisen lauluja hyräillen. Kohta ei enää hyräilytä. Sanotaan, että ilmaisia lounaita ei ole. Ei näytä olevan ilmaisia päivällisiäkään. Eikä halpoja konserttilippuja. Aina niistä näköjään joutuu maksamaan. Autoni tuulilasinpyyhkijää koristaa 60 euron arvoinen lappu.

 

 

Seuraa 

Elämää on eläkkeelläkin!

Olen tamperelainen Anja Pohjanvirta-Hietanen. Sydämeltäni olen edelleen eteläpohojalaanen. Synnyin siellä suurimpana vauvabuumivuonna.

 

Ajatuksiini itsestäni, ihmisistä ja elämästä yleensä ovat vaikuttaneet paitsi psykologin koulutukseni ja työelämä, myös kaikki kokemukseni lapsuudesta tähän päivään. Erityisesti tietysti läheiset ihmiset, mies ja kaksi tytärtä, ovat vuosikymmeniä kouluttaneet  minua. Isoäitiyttä saan toteuttaa olemalla Etämummelina kahdelle Esikoisen nuorelle Brysselissä. Iso ilo on ollut Kuopuksen tyttären syntymä viime vuonna. Saamme miehen kanssa nauttia hänen hoitamisestaan Tampereella.

 

Vapaana Kansalaisena, Anjakaarinana, kerron aktiivisen eläkeläisen elämästä. Tällaistakin Vapaan Kansalaisen elämä voi olla, silloin kun vielä jalat ja pää pelaavat. Päiviini kuuluu ainakin kulttuuria, kuntoilua ja kavereita. Ajankohtaiset, ihmisenä olemiseen liittyvät asiat välillä mietityttävät. Moni asia ihmetyttää, vihastuttaa, mutta enimmäkseen ihastuttaa. Marisen välillä toki sen verran, että jonkinlainen tasapaino säilyy. Mielelläni tarkastelen kuitenkin asioita ja tapahtumia humoristisin silmin. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti! Postaukseni aihe voi siis olla moninainen. Yhtä moninainen kuin elämäni on. Olen tällainen Sekatavarablogisti.

 

 Mottoja elämälleni voisi olla

Leben und leben lassen - elää ja antaa toistenkin elää (omalla laillansa).

Tätä edelleen opettelen.

Päivä se on vielä huomennakin.

Elämä kulkee eteenpäin, tapahtuu, mitä tapahtuu.

 

Täti Kukkahattuna pitämäni blogin Kolmatta ikää olen laittanut toistaiseksi jäähylle.

Jos haluat postaukset facebookin uutisvirtaasi voit käydä myös tykkäämässä sivuistani http://www.facebook.com/Anjakaarina

 

Blogiarkisto

2025
2024
2023
2022
2021
2020
2019
2018
2017
2016

Kategoriat