Kirjoitukset avainsanalla kiire

Ryhmä ihmisiä kirvisteli lakon kourissa lentokentällä. He eivät päässeet lähtemään, koska lennonjohtajat olivat lakossa. Jono uudelleenreitityksille oli valtavan pitkä. Minä yritin saada kahtakymmentäviittä ihmistä kotiin. Seisoin jonossa kolme tuntia, mutta aika oikeastaan sujui vikkelästi jutellessa. Keskustelu ajautui luonnollisesti siihen, ketkä pääsisivät ensimmäisillä koneilla kotiin, kun kaikki eivät kuitenkaan mahtuisi samaan koneeseen. Puhelimella sai jatkoaikaa koiranhoidolle. Jollakulla oli varattu aika golfkentälle, toisella oli tulossa putkimies kotiin. Se oli selvää, että he, joilla lääkkeet olivat loppumaisillaan pääsisivät kaikkien muiden edelle.  Keskustellessamme yleensäkin lakoista, joku nosti esiin, kuinka kuljetusalanlakko voi tosiaan pysäyttää monta asiaa ja aiheuttaa paljon vahinkoa. Eräs keskustelijoista nosti esiin asian, että voihan lakon kourissa olla vaikka liikemies, joka on menossa tekemään miljoonakauppoja ja ne sitten peruuntuvat. Jostain syystä tämä ohimennen lausuttu lause jäi mieleeni. Se mietitytti siksi, että heti sen kuultuani jäin pohtimaan, että minä en osaa pitää sitä tärkeänä asiana. Ymmärrän, että nykymaailmassa kaikki rakentuu rahan varaan. Silti en osaa pitää miljoonakauppoja mitenkään ihmeellisen isona asiana. Voihan se johtua siitäkin, etten ole itse sellaisia koskaan tehnyt eikä se kuulu minun maailmaani. Lopulta kuitenkin ajattelen, että se ei minusta tuntunut tärkeältä, koska siinä oli niin vähän mitään inhimillistä.

Lakko sai minut taas miettimään tärkeysjärjestyksiä. Niitä on hyvä miettiä aina silloin tällöin. Kenen sinusta kuuluisi päästä ensin lähtevään koneeseen? Miljoonakauppojen tekijän, lapsensa syntymäpäiville menijän, hautajaisiin lähtijän, kenen?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

ritvap.
1/2 | 

Sairaat henkilöt ja lapset. Mietin tuota miljoonakauppiasta....mitä jos kauppiaan diili olisi takuu työpaikoista tai töiden jatkuvuudesta? Mene ja tiedä. Hyvä pähkinä sunnuntai aamuksi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tutkivan journalismin hautajaisia lienee syytä jo valmistella. Tutkiva journalismikin on nimittäin myyty helppouden, keveyden ja viihdyttävyyden alttarille. Informaatiota, juttuja, kuvia on kaikkialla. Erityisesti länsimaiden ongelma ei ole puute vaan runsaus. Sana on vapaa. Se on tietysti arvo sinänsä. Sen lisäksi meillä ihmisillä on halu tulla kuulluksi. Ihminen on sosiaalinen eläin. Sosiaalisuuteen kuuluu halu kertoa ja kommunikoida. Me teemme sitä kaikki kuvin ja sanoin. On myös luonnollista se, että me olemme kiinnostuneet lähipiiristämme. Sosiaalisessa mediassa meille tulvii tietoa lähipiiristämme enemmän kuin koskaan aiemmin. Entisen kerran viikossa puhelun, jossa kerroimme elämästämme läheisellemme tiivistäen viikon tapahtumat, ovat korvanneet facebookit, instagrammit ja twitterit sekä kymmenet niiden välittämät veistit päivässä. Kun tilaisuuksia viestittää on paljon, itsesensuurimme pienenee. Kun viestittäminen on välitöntä, se ei ole samalla tavoin harkittua. Lyhyesti sanottuna me sanomme eli siis kirjoitamme ja julkaisemme kuvina sen mitä sylki suuhun tuo juuri sillä hetkellä.

Piispan vierailua kuvaavan herran kuvan laadun voi päätellä pelkästään kuvauskulmasta, josta hän sen ottaa.
Piispan vierailua kuvaavan herran kuvan laadun voi päätellä pelkästään kuvauskulmasta, josta hän sen ottaa.

Sosiaalisen median helppo saatavuus on myös laajentanut lähipiiriämme. Ennen viestitimme kerran viikossa puhelulla yhdelle henkilölle, nyt saatamme voimme viestittää päivittäin kerralla sadoille. Samoja kanavia pitkin pääsemme kurkistamaan julkisuudessa elävien ihmisten yksityisyyteen. He luonnollisesti käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Uteliaisuuskin on ihmiselle luontaista.

Journalismi joutuu kilpailemaan tämän kaiken kanssa huomiostamme. Sen lisäksi yhä kiireisempi elämäntyyli on tehnyt sen, että kaikki vanhenee hetkessä. Me haluamme tiedon samalla hetkellä, kun se tapahtuu. Valitettavaa on, että asiaa tai ilmiötä ei ehdi harkitsemaan, tutkimaan saati sanomaansa miettimään, kun on julkaistava heti. Paikalla olleen ihmisen, kameralla räpsäisemä valokuva korvaa ammatti-ihmisen harkitsemalla otetun kuva, siinä vaiheessa, kun ammattilaisen kuva ehtii levitykseen, se on jo vanha. Samoin käy sanoman. Kuka tahansa paikalla ollut, jonkun tapahtuman kokenut ihminen, jonka sanoma on yllätyksen tähden korkeintaan: kyllä me pelästyimme, en tiedä, mitä tapahtui, onkin arvokkaampi kuin lehtimiehen, joka tutkii asiaa, sen syitä ja kokonaisuutta. Tämäkin ajan tai siis sen puutteen tähden. Pelästynyt ihminen hikisenä ja vapisevana näyttäytyy meille heti, lehtimies saattaa laittaa syiden tutkimiseen päiviä, jopa viikkoja. Asia vanhenee! Sen lisäksi meitä ihmisinä koskettaa enemmän vapiseva, kauhistunut ihminen. Se vetoaa tunteisiin. Järkevä selostus tapahtumista ei ole tunteisiin vetoavaa. Me kaipaamme pseudotiloja: pseudoriemua, kiihkoa, naurua ja suuria tunteita.

Tapahtuman kuvaamisesta on tullut jopa tärkeämpää, kuin omasta läsnäolosta tapahtumassa. Meitä kiinnostaa loppujen lopuksi äärimmäisen vähän mikään muu kuin me itse ja oman tarinamme luominen. Laitan kuvia todistaakseni, että olin läsnä, vaikka oikeasti en ollut edes läsnä, koskapa hipelöin laitettani kokoajan.

Sen lisäksi meillä on kiire. On helppoa ja nopea katsoa puolenminuutin videopätkä, vaikka sen sanomallinen arvo olisikin nolla, kuin lukea harkittu artikkeli, jota itsekin joutuu harkitsemaan ja arvioimaan. Aikamme on rajallinen ja kilpailu siitä kiivastuu kokoajan. On meidän varmasti suoraan sanottava ja myönnettävä sekin, että suurin osa tiedotusvälineistä ovat liikeyrityksiä. Liikeyritys tavoittelee voittoa ja kilpailee muiden samankaltaisten yhtiöiden kanssa lukijoista sekä katselijoista. Jos saan ilmaista sisältöä halukkailta harrastelijoilta sen sijaan, että maksan ammattilaisten työstä, niin tottahan houkutus on suuri. Tällöin astuu kuvaan yrittäjä itse. Miksi kyseinen yrittäjä toimii alalla? Haluaako hän välittää sanomia ja ajatuksia? Onko hänellä eettisiä syyt olla tiedotusalalla? Haluaako hän propagoida poliittisesti jotain? Vai onko hän yrittäjä vain tienatakseen leipänsä?

Määrästä ja nopeudesta on tullut tärkeämpää kuin laadusta. Se on yleinen tason lasku. Me olemme jo tottuneet huonoon tasoon.

Eräs kollegoistani kysyi, miten saan lukijoita blogilleni, kun blogeja on miljoonia? Sanoin, etten tiedä, ehkä en niin paljon saakaan, kun minä menen lähes aina asia edellä. Minä en ole henkilönä kiinnostava, elämäni ei ole niin kiinnostava, että kukaan siitä haluaisi kuulla, saati minä kertoa. En ole edes nuori ja kaunis. Minun siis täytyy tai saan kirjoittaa asioista, jotka minusta ovat tärkeitä ja joiden toivon kiinnostavan muitakin kuin itseäni. Kollegani jatkoi: mutta, miten saat ihmisten huomion? Onko jokaisen blogisi otsikko: isot tissit? Jäin miettimään asiaa, sillä se järkytti minua. Isot tissit, se on journalismin kuolema.

Kuvassa jokavuotinen pääsiäisperinne Firenzestä kärryn räjäytys. Kaikki ottavat kuvia ja laittavat niitä eteenpäin. Juuri ketään ei jaksa edes kiinnostaa tapahtuman historia.
Kuvassa jokavuotinen pääsiäisperinne Firenzestä kärryn räjäytys. Kaikki ottavat kuvia ja laittavat niitä eteenpäin. Juuri ketään ei jaksa edes kiinnostaa tapahtuman historia.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Zika-virus aiheuttaa paljon pelkoa. Jokin aika sitten pelättiin ebolaa, lintuinfluenssa ja milloin mitäkin. Pelot saavat median edesauttamina jopa hysteerisiä piirteitä. Muistan kuulleeni ebolan aikana, kuinka yhdessä suomalaisessa koulussa eräs äiti kieltäytyi laittamasta lastaan kouluun, koska oli kuullut jonkun opettajan tulleen vastikään Afrikasta. Opettaja oli ollut Etelä-Afrikassa. Ebola taas riehui länsi-Afrikassa. Niiden välinen etäisyys on melkeinpä suurempi kuin länsi-Afrikan ebola-alueilta on Suomeen. Pelossa ei järjellä ole useinkaan sijaa. Minä en vähättele ebolaa tai muitakaan viruksia, mutta en voi olla huomaamatta, kuinka pelko sumentaa ajattelukykymme. Siitä seuraa ylireagointia.

Hölmöintä meissä ihmisissä kuitenkin on, että me emme suhtaudu ollenkaan samalla vakavuudella aikamme kaikkien pahimpaan tautiin. Siihen tautiin, joka tappaa eniten meitä länsimaalaisia. Kyseinen tauti on kuin keskiajan rutto. Meidän kaikkien sairastumisriski on valtava. Jokainen meistä tuntee aivan varmasti kymmenittäin kyseisen epidemian uhreja. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemme itsekin olleet sairastuneita siihen, ainakin väliaikaisesti, jos emme tälläkin hetkellä. Taudin nimi on kiire. Älyttömyyden huippu on, että me emme edes hoida itse tautia ollenkaan. Me kiinnitämme huomiomme vain sen oireisiin: kohonneeseen verenpaineeseen, psyykkisiin ongelmiin, sydänsairauksiin, unettomuuteen. Me hoidamme oireita, mutta emme juuri koskaan hoida tai halua parantaa itse tautia. Kiire vie elämästämme kaiken nautinnon. Kiire on kuin jatkuva kiputila, johon mikään särkylääke ei auta. Me juoksemme lävitse taidenäyttelyn, me emme ehdi jutella ystäviemme kanssa, me teemme työmme huolimattomasti. Kaikesta tulee puolittaista. Kokonaiset elämykset jäävät kokonaan kokematta. Emme ehdi elää.

Nerokkuudessamme me ihmiset keksimme siihen muka vastalääkkeen. Sillä on hieno nimikin slow-liike. Sen ympärille on keksitty vaikka mitä hienoa: joogaa, terapiaa, herkullista ruokaa, slow kaupunki-liike, rauhoittumisleirejä, retriitti, mindfullness, väristyskirjoja aikuisille, hyvänolonhoitoja. Tuskin mikään näistä kuitenkaan on edes uutuus. Me otamme käyttöön vanhoja, jo olemassa olevia asioita, keksimme niille uuden nimen, mieluummin englanninkielisen, ja taas kassakone kilisee. Me onnistuimme tuotteistamaan jopa näennäisen kiireestä parantumisen.

Parantuminen on silti vain näennäistä. Me kuvittelemme hoitavamme kiirettä näillä uusilla keksinnöillä, juoksemalla hoidosta toiseen ja terapeutilta kolmannelle. Todellisuudessahan me vain pahennamme kiirettämme. Kiireettömyydestä tai siis meille myytävästä kiireettömyydestä on tehty elitististä. Tee enemmän töitä, niin sinulla on varaa maksaa rauhoittumismatka Intiaan. Todellisuudessa me vain pahennamme omaa sairauttamme lisäämällä pakollisiin menoihimme kiirettä mielestämme hoitavat tai parantavat menot.

Jokainen meistä syvässä mielessämme tietää, että ainut oikea hoitokeino kiireeseen on lopettaa se. Aikaahan meille tulee kokoajan lisää. Joka sekunti tulee meille lisää aikaa, kunnes kohtaamme kuoleman ja siihen ainakin kiireemme soisi loppuvan. Se sijaan, että me olisimme vakavissamme yrittäneet lopettaa kiireen, tuon aikamme tappavimman taudin, me aloitimmekin kilpajuoksun sen kanssa. Eihän se, että kiireeni kohde on muuttunut paranna tautia. Miten se voisi poistaa kiirettä, että kiirehdin töistä terapiaan? Sitä juuri emme kiireeltämme ehdi edes miettiä. Me ihmiset onnistuimme kaupallistamaan rauhoittumisen. Ennen kannibalismisen teollisuuden aikaa, tehtaat tekivät tuotteita ihmisen tarpeisiin. Sitten keksittiin ja lähdettiin tuottamaan tuotteita, joille ei vielä ollut tarvetta. Se tarkoitti sitä, että tavara tai tuote alkoi juosta ihmisen perässä. Teollisuus ja tavarataivas haluaa luoda meille tarpeita, joita meillä ei alkuperin ole ollutkaan. Kiireettömyys tehtiin tuotteeksi ja nyt sitä tarjotaan hoitona kiireeseen. Tosiasia on, että olemme noidankehässä ja kiireemme lisääntyy entisestään.

Kaiken taustalla saattaa olla meidän kaikkein suurin pelkomme. Pelon nimi on Horror vacuum eli tyhjyyden pelko. Täyttämätön aika on nimittäin aivan kammottavaa. Se pakottaa meidät olemaan oman itsemme kanssa. Kun on aikaa, meillä onkin aikaa katsoa itseämme peilistä, tarkastella omaa sieluamme, jutella sen kanssa, ottaa selville, mitä se kaipaisi.

Kirottua tässä kammottavassa epidemiassamme on se, että se on äärimmäisen tarttuva tauti. On huomattu, että suurkaupunkiin muuttava ihminen huomaamattaan kasvattaa muutamassa kuukaudessa kävelynopeuttaankin noin kymmenellä prosentilla. Kiireestä tulee elämäntapa.  Me tartutamme taudin myös lapsiimme tarkoituksella ja tahallamme. Me täytämme heidän aikansa harrastuksilla, menoilla, elokuvilla, tapahtumilla. Heille ei jää aikaa leikkiä ja mikä tärkeintä ihmisen luovuuden kehittymisen kannalta: heille ei jää aikaa kyllästyä. Juuri kyllästyminen saa meidät tekemään parhaamme. Kyllästymisestä nousevat rohkeimmat ideamme.

Otamme kiireen mukaan myös lomallemme. Niistäkin tulee suorittamista, johon pitää mahduttaa mahdollisimman paljon asioita. Kovin usein olen törmännyt matkalaisiin, jotka pohtivat, milloin joku päiväretki päättyy.  Heidän puheestaan saa käsityksen, että se retkikin on kuin työtä. Loma alkaa sitten hotelliin päästyä illalla. Kiire on kuin huume, lopulta se vie koko elämämme. Ensin meillä ei ollut enää aikaa tosillemme, nykyisin meillä ei ole enää aikaa edes itsellemme. Yritämme vielä kutsua yhteiskuntaamme hyvinvointi yhteiskunnaksi. Tässä hyvinvointiyhteiskunnassamme me hyväksymme kuitenkin kyseenalaistamatta epidemian, joka tappaa ihmisiä, sairastuttaa meitä ja vie koko elämän ilon. Kiire on vihollisena salakavala. Se saa ihmisen tuntemaan itsensä tärkeäksi. Se uskottelee meille, että kiireiset ihmiset olisivat muka tärkeämpi kuin kiireettömät. Kammottava totuus on, että me emme erota enää kiireistä asiaa tärkeästä asiasta. Jos puhelin soi, vastaamme siihen kiireellä. Moni puhelu ei ole edes tärkeä. Siellä saatetaan myydä lehteä, jota emme halua. Sen sijaan esimerkiksi perheemme tapaamista saatamme lykätä loputtomiin, vaikka se juuri olisi tärkeää, vaikkei niin kiireelliseltä tuntuisikaan. 

Eräs pappi kertoi minulle, kuinka usein nykyään edes kuolema ei pysäytä ihmistä. Vainajaa ei saa haudattua, kun lähipiirillä on niin paljon menoja, ettei saada sovittua hautajaispäivää. Kiire sumentaa ajattelumme, emmekä edes pysähdy miettimään, miten kammottavaa on, kun ruumis makaa jääkaapissa jopa kuukauden, pääsemättä haudan rauhaan, koska meillä on niin kiire. Toisaalta ei se liene hämmästyttävää. Jos meillä ei ole aikaa toisillemme elämässä, miten sitä voisi olla kuolemassa.  Minäkin olen huomannut, kuinka kiire on soluttautunut sisimpääni. Vaistomaisesti lähden juoksemaan, jos näen linja-auton tai raitiovaunun lähestyvän. Miksi niin teen, jos minulla ei ole kiire? Sehän on järjetöntä. Kiire on järjetön. Jos kiirehdin aina kohden päämäärää, minulta jää koko matka kokematta. Ihmiselämän päämäärä on kuitenkin aina kuolema, niin eiköhän silloin kannattaisi juuri tästä matkasta ottaa kaikki irti: kiirehtimättä.

Kiire tappaa myös spontaanisuutemme. Kenellä meistä enää on ystäviä, joille voi soittaa tai joita voi mennä tapaamaan, kun siltä tuntuu? Meidän täytyy varata aika myös läheistemme tapaamiselle samaan tapaan kuin hierojille tai lääkäreille. Eurooppalaistyylinen kello keksittiin keskiajalla luostareissa. Niissä ajateltiin, että vanhat vesikellot ja tiimalasit eivät riitä kertomaan rukousten hetkiä riittävällä tarkkuudella. Silloin keksittiin liipotin, se kellon osa, joka pysäyttää viisarin, laskeakseen sen taas eteenpäin määrätyn ajan kuluttua. Se on ehkä ihmishistoriamme kammottavin keksintö. Viisarikello rikkoi ajan. Tiimalasissa tai vesikelloissa menneisyys kulki koko ajan mukana, valuen nykyhetkeen ja menneisyyteen. Viisarikellossa mennyt hetki on mennyt kokonaan ja katse on vain tulevassa. Viisareiden kautta keksittiin kiire. Taudin siemen oli kylvetty ja nyt sairaus niittää satoaan pilaten elämämme ja aiheuttaen ennen aikaista kuolemaa.

Afrikassa kuultua: teillä eurooppalaisilla on kello, meillä täällä Afrikassa on aika. Syvä viisaus, sitä kannattaa miettiä!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat