Elin ihan tavallisen helsinkiläiskoululaisen elämän. Minulla oli koulussa läheisempiä ystäviä ja heitä, joista en niin välittänyt. Vanhempieni suurinta antia minulle on ollut vahva itsetunto ja rohkeus tarttua tilanteeseen kuin tilanteeseen. Minä en juuri koskaan elämässäni edes ollut miettinyt kiusaamista kouluissa, työpaikoilla tai elämässä yleensäkään. Toki olen lukenut siitä kirjoituksia ja kauhistellutkin kiusaamisen seurauksia sekä paheksunut kaikkia kiusaajia. Olin tavallaan ulkopuolistanut kiusaamiseen pois omasta elämästäni, asiaksi, joka ei koskaan voisi koskettaa minua.

Kiusaaminen hiipi elämääni pikkuhiljaa. Se oli niin huomaamatonta, että en edes uskonut siihen.  Kiusaamisen minun kohdallani piti olla mahdottomuus. Minähän en kuulunut varsinaisesti edes mihinkään työyhteisöön. Kiusaaminenhan tapahtuu yhteisöjen sisällä, eikös niin? Minä olen vapaa ammatinharjoittaja, myyn palvelua toisille. Joitain vuosia sitten, minulla oli yksi suurehko asiakas. Opastin heidän ryhmiään matkoilla.  Heillä tuli kiireestä johtuen, ainakin haluan uskoa niin, että kyse oli kiireestä, ei ammattitaidottomuudesta, paljon virheitä. Minä korjasin niitä parhaani mukaan. Virheet olivat vääriä varauksia, huonoja tai jopa mahdottomia ajoituksia. No, virheitä sattuu meille kaikille eikä sellaisten korjaamisessa ole mitään sankarillista, voisi jopa sanoa, että se kuuluu toimenkuvaan. Virheissä on jopa sellainen loistava puoli, että niistä oppii, tai ainakin voi halutessaan oppia. Tapani mukana raportoin aina kaikesta, myös niistä virheistä, en moittiakseni tai syyttääkseni, vaan siksi, että niistä voisi oppia seuraavaa kertaa varten. Silloin törmäsin ensi kertaa yritysmaailmaa vaivaavaan älyttömyyteen, joka ei palvele ketään: etsitään syyllistä sen sijaan, että korjattaisiin tai vältettäisiin virheitä. Opetus numero yksi: en olisi saanut raportoida virheistä, ainoastaan korjata niitä paikan päällä. Sillä, jos raportoin virheestä, siitä seurasi vain syyttelyä ja syyllistämistä, ei itse virheen korjaamista. Aluksi en edes ymmärtänyt, mistä on kysymys. Minun sähköposteihini vastattiin entistä hitaammin, jos ollenkaan. Sain odottaa maksujani suhteettoman kauan, jos kysyin niiden perään, sain vältteleviä vastauksia.

Lopulta kuulin muilta yhteistyökumppaneiltani, että minusta puhutaan yhä useammin selkäni takana erittäin vaikeana ihmisenä. Oli alkanut sanan levitys: aina, kun minun kanssani tekee töitä, on ongelmia. Minulle ei tullut vieläkään mieleeni niin triviaali syy, kuin työpaikkakiusaaminen. Aloin epäillä omia töitäni. Voisiko olla niin, että minä jotenkin itse aiheutan virheitä? En osaa selittää riittävän hyvin, mitä tarvitaan? Tai voiko olla niin, että itse en osaa omaa työtäni? Kiusaaja oli saavuttanut päämääräänsä: hän oli saanut minut epäilemään omaa itseäni. Mitä suuremmaksi epäilys kävi, sen huonommin nukuin yöni. Samalla kuulin, kuinka eri tapahtumissa minut mainittiin yhä useammin negatiivisessa mielessä, ihmisille, jotka eivät edes tuntuneet minua. Kiusaajan toinen päämäärä oli täyttymässä: hän halusi mahdollisimman monen ajattelevan minusta pahaa. Minä tunsin oloni ahdistavaksi, koin olevani vankilassa, josta ei ole ulospääsyä. En edes ymmärtänyt tarkkaan, mikä se vankilani on.

 

Hulluinta oli kuinka, minä ihan normaalin, hyvän itsetunnon omaava ihminen, niin nopeasti käännyin syyttelemään itseäni. Usein kuulee sanottavan, että kiusataan, koska kiusattava on erilainen. Erilaiseksi voi riittää mikä tahansa, vaatteet, hiusten väri, omat vanhemmat. Jospa kuitenkin on niin, että kiusaaja itse on erilainen? Hän yrittää saada kiusattavan uskomaan, siihen että hänessä on syy ja erilaisuus, kun se erilaisuus onkin itse kiusaajassa. Kiusaajan erilaisuuteen kuuluu täydellinen empatian puute. Hän saa voimansa negatiivisista tunteista. Voisin kuvitella hänen tuntevan itsensä voimakkaaksi vain, jos hän saa alennettua toisen ihmisen, kiusattavansa, heikoksi. Hänen vahvuutensa on toisten heikkous. Minä itse pelastuin tilanteesta huomaamalla, mistä on kyse. Siihen meni kauan, ennenkuin ymmärsin, että minuahan kiusataan. Ehkä en olisi vieläkään ymmärtänyt, jos rakas ystäväni, ei olisi minua tukenut ja saanut näkemään koko tilanteen. Olin myös sinänsä onnellisessa asemassa, että minä saatoin jättää kiusattavan paikan jollekulle toiselle. Vaihdoin yhteistyökumppaneitani ja toimeksiantajiani. Siitä huolimatta kiusaaminen jätti minuun jäljen. Se jälki on jonkinlainen suru sisälläni tapahtuneesta.

Voin kuvitella, miltä tuntuu olla kiusattuna kasvuiässä. Sen täytyy jättää ikuiset jäljet. On harvinaista, jos ei mahdotonta, että kiusattu itse pääsisi kuopastaan ylitse. Kiusaamistilanteissa tarvitaan häntä, joka heittää köyden kuoppaan ja kehottaa tarttumaan siihen kiinni. Tuntuu lähes kohtuuttomalta vaatimus siitä, että kiusattu itse kertoisi, kuinka häntä kiusataan. Oman kokemukseni mukaan, saattaa jopa olla, ettei ihminen ymmärrä olevansa kiusattu, vaan hän kuvittelee olevansa syyllinen omaan tilanteeseensa.

Toissaviikolla luin italialaisesta lehdessä tytöstä, jota oli kiusattu whats app-sovelluksen avulla. Siellä oli levitelty viestejä siitä, että muut eivät halunneet lähetä hänen kanssaan luokkaretkelle ja nukkua retken aikana samassa huoneessa. Kun aikuiset saivat tästä viestittelystä vihiä, retki peruttiin kokonaan ja kaikilta, koulutarkastaja lähti katsomaan kouluun, mistä on kyse ja vanhempain kriisikokous pidettiin heti.  Se oli ripeää ja loistavaa toimintaa. Mikään ongelma ei katoa, jos sitä vain siirretään tai yritetään piilottaa.

Me kaikki olemme avainasemassa kiusaamisen kitkemisessä yhteiskunnastamme, olipa kyseessä koulu-, työpaikka-, koti- tai vanhainkotikiusaaminen. Meidän tehtävämme on nähdä, osoittaa ja estää. Kiusaamisen suurin tuki on aina välinpitämättömyys.

Kuvissa välinpitämättömyys, kiusaamisen orjuudesta vapautuminen ja oman mielemme vankila.

Kommentit (7)

Vierailija

Itse päädyin työpaikkakiusaamisen seurauksena psykiatriselle osastolle. Silti moni on syyttänyt minua, kun olen vihjannut edes sinne päin, että tulin kiusatuksi töissä. Omaa syytä kuulemma. Olisi pitänyt vastata samalla mitalla takaisin. Vaan kun en kilttinä ja moraalin omaavana ihmisenä halua alentua hippasleikkeihin ja kieroiluun. Nyt onneksi olen löytänyt uuden työn, jonne menoa ei tarvitse pelätä ja jossa panostustani ja osaamistani arvostetaan!

Henna

Kiitos kirjoituksistasi!
Aiemmissa teksteissässi eräs kohta pysäytti minut ajattelemaan
aivan muuhun liittyvää asiaa, ihan ei kantilta, eri näkökulmasta, auttoi eteenpäin.
Se oivallus oli minulle tosi tärkeä. Siksi kirjoituksesi ovat tärkeitä, kiitos niistä!!

ei enää kiusattu

Juuri näin! Koin itsekin ensimmäisen kerran elämässäni kiusaamista työpaikalla. En myöskään heti hoksannut, että kyse oli juuri siitä ennen kuin eräs vakavampi välikohtaus avasi silmäni ja samalla ymmärsin paljon muutakin. Minä, joka olen aina ollut vahva ihminen ja heikompien puolustaja, olin yhtäkkiä kiusatun asemassa. Sairastuin lievään masennukseen ja oireet tulivat niin hiipimällä etten niitä edes itse tajunnut ennen kuin ystäväni kysyi suoraan "oletko masentunut?". Ja kaikki vain kiusaamisen vuoksi, joka oli niin "hienovaraista", että ilman suurta välikohtausta olisi mennyt vielä pitkään ennen kuin olisin tajunnut mistä on kyse. Vielä viimeisessä palaverissa se olin minä jota kaikkien kuullen syyllistettiin ja jonka olemattomia virheitä kaveltiin esiin, vaikka kokouksen tarkoituksena oli käsitellä erään ihmisen asiatonta käytöstä. Ymmärrän siis varsin hyvin tuon syyllistymisen kuvion.

kokemuksen ääni

Olipa vähän turhan pitkä tarina, ja jotenkin tuntuu, että nykyään joka asia, joka kiusaamiseen liittyy pitää tuoda julkisuuteen. Kiusaaminen on aihe joka myy juuri nyt. Juttu toki on aivan uskottava, ja näinhän se on ollut aikojen alusta saakka, että työpaikkakiusaamista on, ja tuo oli vain yksi hyvä esimerkki siitä. Missään työyhteisössä ei oikein suvaita ihmistä, joka tuo esille toisten tekemät virheet. Vaikka kertoisi muille kuinka avoimesti omistaan, ja syyttelisi itseään niin siitäkään huolimatta muiden virheistä ei vain ole lupa sanoa, ei rakentavasti eikä muuten.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat