Kirjoitukset avainsanalla väsymys

Viime vuoden aikana vedin itseni töiden kanssa itseni aivan loppuun. Väsymys hiipii huomaamatta. Sitä aina luulee, että vielä huomisen jaksan, enää kuukausi, enää viikko, vain päivä. Kun suunnaton työrupeama oli ohitse, ajattelin, että selvittiinhän tästä. Minulla oli aikaa pysähtyä. Vietinkin sitten puolitoista päivää vain itkien ja tuijottaen seinää. Kaikki periaatteessa hyvin, mutta en jaksanut enää muuta. Valtava tyhjyys ja voimattomuus oli kaikkialla kehossa ja mielessä.

En ollut edes ehtinyt pysähtyä ajattelemaan väsymykseni todellista määrää. Nyt se iski kaikki kerralla silmille. Kun minulla oli vihdoin aikaa ajatella kulunutta vuotta, huomasin, miten olin vähä vähältä jopa muuttanut tapojani, huomaamatta. Olen aina pitänyt tuoksuista ja hajuvesistä. En ollut käyttänyt niitäkään enää kuukausiin. Olen myös aina ollut suhteellisen tarkka siitä, että käsilaukkuni ja kenkäni sopivat yhteen. Nyt olin käyttänyt kuukausikaupalla samaa laukkua. Pieniä, mitättömiä asioita tapahtui. Ne olivat signaaleja, joita en itsekään ollut huomannut tai halunnut huomata. Väsymys, painonnousu, päänsärky, unettomuus, ärtyneisyys, erilaiset sairastumisen oireet nekin olin siirtänyt kaikki syrjään. Ei ollut aikaa. Kun kiire valtaa elämän, ihminen itse häviää aina. Minuus jää huomaamatta. Itse asiassa koko elämä hukkuu kiireeseen. Minusta oli tullut kone, olin työntänyt ihmisen itsessäni syrjään. Minä vain suoritin päivästä päivään. En pitänyt yhteyttä läheisiini, en jaksanut.

Sitten, kun pysähdyin, ihmisen tilalta löysinkin sisältä vain ammottavan aukon, tyhjän.

Onneksi pohjalta on vain yksi tie ylöspäin. Sitten kun jaksoin ajatella uudelleen, mietin, täytynkö minä uudelleen. Löydänkö naurun, hymyn ja innostuksen vielä uudelleen? Jokainen aamu kuulostelin itseäni. Vieläkö tuntuu siltä, etten halua edes herätä? Päivä päivän jälkeen huomasin uusia ilon aiheita. Aurinko tuntui kirkkaammalta. Sitten eräänä päivänä yhtäkkiä silmäni huomasivat kynsilakkapullon. Olihan se siinä ollut, mutta vasta nyt kiinnitin siihen huomiota. Otin sukat jalastani ja lakkasin varpaankynteni. Punaiset varpaankynnet näyttivät ihanan kirkkailta. Vilkuilin niitä pitkin päivää. Ymmärsin toipuneeni, täyttyneeni uudelleen. Jos väsymys tai haluttomuus tuntui nostavan päätään, mietin varpaankynsiäni. Tiesin löytäneeni voimani. Halusin pitkästä aikaa jotain kaunista itselleni. Vähä vähältä halusin taas maalata koko elämäni punaiseksi, en vain niitä varpaankynsiäni.

Totta kai toivon taas oppineeni jotain. Olen taas kerran luvannut muistaa laittaa vapaapäiviä almanakkaani, pysähtyä ajoissa, tarkkailla omaa hyvinvointiani. Itseni tähden toivon, etten koskaan enää unohtaisi lakata varpaankynsiäni.

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Hyvästä jutustasi - kynsilakasta tuli mieleen vanha äitini. Kun hän oli sairastellut ja tunsi, että ei jaksa mitään, ensimmäinen merkki paremmasta oli, kun hän sanoi: ”no nyt alan olla jo ihminen”. Vielä parempi merkki voimien palautumisesta oli, kun hän sanoi: ”juodaan nyt hyvät kahvit”. Paras merkki hyvästä voinnista oli kuitenkin, kun hän pyysi
papiljotit päähänsä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulle kävi vuoden 2017 kannalta positiivisesti. Niin positiivisesti, että siitä oli tulla ongelma. Vapaana ammatinharjoittaja, vaikka en olekaan kalastaja, olen tottunut laittamaan paljon koukkuja veteen. Yleensä koukuista joka toinen saa saaliin. Vuoden 2017 osalta minulle kävin siten, että sain kaikkiin koukkuihin kalan, muutamaan kaksikin. Elinkeinon kannalta se on loistavaa, yksityiselämän kannalta katastrofaalista.

Sain taas muistutuksen siitä, että unenpuutteen ainoat seuraukset eivät ole silmäpussit. Nekin toki kasvoivat. Jopa niin paljon, että valokuvaava mieheni sanoi jo poistavansa niitä fotoshopilla. Ilmoitin kyllä heti, ettei se ole reilua, minä olen valvonut jokaisen tunnin ja minuutin niiden eteen, nyt hän poistaisi ne hetkessä. Valvominen aiheuttaa muutakin: huminaa päässä, kyvyttömyyttä innostua, huonotuulisuutta ja huonomuistisuutta. Ajatukset  takeltelevat kuin rämpisin suossa. Väsyneenä itsensä motivoiminen on valtavan rankkaa.

Kesän lopussa alkoivat voimanikin loppua. Tiesin jo etukäteen viimeisessä kesän isossa työrupeamassa, että päivät ovat kuvauksia, illat opetusta ja yöt oikolukua. Pelotti, mistä löytyy motiivi. Näissähän käy aina siten, nytkin, että kun vihdoin kolmelta olisin saattanut nukkua muutaman tunnin, eivät aivot enää pysähtyneet. Ne kävivät ylikierroksilla ja nukkuminen oli mahdotonta. Näissä tilanteissa, vaikka se on väärin ja tiedän, ettei se auta, minä tartun suklaaseen. Jostain se energia on saatava.

Enemmän kuin suklaa auttoivat kuitenkin kesän opiskelijaryhmät. Mikään ei ole niin innostavaa, eikä muuten kaunistakaan, kuin innostunut oppilas. Näin valaistumisen heidän kasvoillaan. Näin, kuinka he oivalsivat jotain. Se on parempaa energiaa kuin yksikään suklaapatukka on ikinä ollut. Sitä paitsi pääsin todistamaan nykyaikana todellista ihmettä. Vedin kolme kurssia, osallistujia oli paljon. Kurssit olivat täynnä, jopa 60 oppilaaseen saakka. En nähnyt yhdenkään näpertelevän kännykkäänsä luentojen aikana. En yhdenkään! 

Luennoitsija kiittää. Se on paras palaute, kun luento kiinnostaa enemmän kuin älypuhelin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat