
Minulle sattui hassuja eräänä päivänä. Kävelin Firenzessä kadulla ryhmä perässäni. Tunsin kuinka minua työnnettiin takaapäin. Kuulin naisen äänen sanovat: liikettä niveliin. Vilkaisin naista kummissani, mutta hän ei katsonut minua. Jatkoin kävelyä. Hetken kuluttua sama ääni ja sama työntävä käsi: koita nyt liikkua eteenpäin. –Rouva, anteeksi. Miksi te tönitte minua? –Voi hyvä luoja anteeksi, luulin teitä oppilaakseni. Hän oli opettaja, joka yritti saada lukiolaisiaan kävelemään ripeämmin eteenpäin. Arvaattekin, että hänen oppilaansa olivat kuolla nauruun. Voin kuvitella opettajan saavan kuulla tapauksesta koulussaan vielä retken jälkeenkin. Hassunkurisinta, että minua luultiin oppilaaksi juuri silloin, kun olin menossa museoon, johon ryhmäni oli ilmoitettu oppilaiksi ja minut opettajaksi. Tapaus sai minut miettimään opettajana ja oppilaana olemista. Platonin Akatemia oli hieno laitos. Siellä opettaja ja oppilaat kävelivät sisäpihalla jutellen ja pohtien samalla asioita: sanalla sanoen filosofioiden.
Olen opiskellut Sorbonnessa ja olen kyllä ylpeäkin siitä, vaikka minut on suomalaiseen tapaan opetettu siihen, ettei saisi liioin ylpeä olla.. Se on hieno, kunnianarvoisa laitos. Se, kuten muutkin vanhan yliopistot syntyivät siten, että oli ryhmä oppilaita, jotka palkkasivat opettajan itselleen. Itseasiassa, jos tarkkoja olemme, Sorbonne ei ole eikä ole ollut yliopisto. Se on ollut se kolleegio, jossa ylioppilaat asuivat. Opetus tapahtui ulkona. Sateen sattuessa saattoi opettaja kutsua oppilaat kotiinsa. Ryhmät olivat pieniä ja opettaja pystyi olemaan hyvinkin läheisessä kosketuksessa oppilaisiinsa. Hienoa oli se, että juuri oppilaat hakivat itselleen sopivan ja pätevän opettajan.
Parhaimmillaan opettamien ja opiskeleminen on aina vuorivaikutusta. Luulen, että itse olen oppinut eniten juuri opettaessani. Minä en olisi osannut kysyä puoliakaan niitä kysymyksistä, joita oppilaani ja luennoilla kävijät ovat minulta kysyneet. Oppimiseen kuuluu olennaisesti se, että osaa nähdä asiat toisin. Me yksin olemme riittämättömiä: sekä oppilaina, että opettajina.
Kiitos teille kaikille, jota käytte luennoillani ja opetatte minua kysymyksillänne.
Tämä Norjasta otettu kuva on yksinkertaisesti lumoava. Siinä kiehtoo se, millä tavoin maisema ja heijastuma sulautuvat toisiinsa täydellisesti. Jostain syystä sitä katsellessani samaistan itseni saareen keskellä. Todellisen maiseman näen omana tajuntanani ja heijastuman sellaisena, jollaisena muut minut näkevät ja kokevat. Kysymys siitä, kumpi on todellisempi: minun sisäinen minäni, vaiko se, millaisena muu maailma minut kokee, on mielenkiintoinen. Toinen lienee aina heijastuma toisesta.
Michelangelo Buonarottin David patsas kuvaa loistavasti koko renessanssin aikaa. Siinä ajassa on kyse ihmisen luottamuksesta itseensä ja omaan älyynsä sekä kykyihinsä. Renessanssi on aikakausi, jolloin syntyy humanismi. David kuvaa juuri sitä. David oli tavallinen paimen, joka ainoana uskoi riittävästi omiin voimiinsa, niin, että uskalsi lähteä jättiläismäistä goljattia vastaan. Sen lisäksi hän voitti Goljatin järkensä avulla, ei voimalla. Hän tainnutti Goljatin linkoamallaan kivellä.
Michelangelon teos on monessa mielessä nerokas. Nerokas se on jo siksi, että hän teki sen pilatusta marmorista. Marmori oli erään toisen kuvanveistäjän pilaamalla. Hän oli vahingossa lohkaissut lohkareesta liian syvälle menevän palan. Sitä pidettiinkin käyttökelvottomana. Michelangelo harkitsi Davidin asennon tarkasti. David on juuri sellaisessa asennossa, että hänen kylkeensä tulee sellainen kurvi, että hänen kehonsa mahtui lohkeaman pilaaman kiven sisään.
Myös hetki on hyvin valittu. David ei ole vielä voittanut Goljatia. Patsaassa on kuvattu päätöksen hetki. Hänen katseensa on päättäväinen. Se kertoo, että nyt minä lähden taisteluun. Se, mihin mielestäni tässä patsaassa ja Michelangelon teoksissa ehkä liian harvoin kiinnitetään huomiota, on pinnan käsittely. Perinteisesti kuvanveistäjät tekivät vain muotoa. Michelangelo on ensimmäinen kuvanveistäjä, joka kiinnitti huomion myös pinnan käsittelyyn. Kuinka kiiltävä patsaan pinta on mistäkin kohdasta. Se tekee hänen teoksistaan entisitäkin mielenkiintoisempia. Kun hän halusi kiiltävää pintaa, hän hankasi sitä oljilla ja rikillä. Kun hän halusi himmentää pintaa, hän loi siihen taltalla ristikkäisvetoja. Davidissa muun muassa kasoihin on saatu varjo tällä mestarillisella tekniikalla.
Kuvassa on kopio Michelangelon patsaasta Firenzen kaupungintalon edessä. Alkuperäinen on Akatemian museossa.
52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai.
Ladataan...
Saat parhaat artikkelit suoraan sähköpostiisi.