On olemassa yksi asia, joka saa suonet ohimoillani pullistumaan välittömästi ja kiihtymyskäyräni nousemaan tappiinsa alta aikayksikön. Se on niin sanotut tositelevisio-ohjelmat. Ei, en minä ole viihdettä vastaan. Ei kaiken tarvitse olla tiedettä, sivistävää tai suurta kulttuuria. Viihde on tervetullutta ruudunkin kautta, mutta mieluummin ammattilaisten tekemä viihde.

Kamalinta useista tuttavistani on, että minä tuomitsen katsomatta. En ole koskaan katsonut tositelevisiota. Turha pyytää! En aio edes katsoa. Eikä minulle kannata sanoa, että en voi tuomita, jos en ole katsonut. Kyllä voin. Minä tuomitsen myös ehdottomasti, kategorisesti ja ilman epäilyksen häviääkään esimerkiksi heroiinin käytön, siitä huolimatta, etten ole koskaan heroiinia, saati mitään muutakaan päihdeainetta koskaan käyttänyt. En aio koskaan käyttää, edes kokeillakseni, ja silti tuomitsen, halveksin, en hyväksy! Täsmälleen saman vastaväitteen esitän heille, jotka väittävät, että eihän se niin pahaa ja huonoa voi olla, kun sitä niin paljon katsotaan. Niin sitä heroiiniakin moni käyttää. Minusta sitä ei saisi edes valmistaa saati levittää.

En minä toki täysin pohtimatta näin vahvaa mieltä ole asiasta. Olen miettinyt useasti, miksi minun on mahdotonta hyväksyä tositelevisiota. Harkittuani olen löytänyt kyseisten televisio-ohjelmien täydelliseen väheksymiseen lukuisia syitä. Aloitan niiden listaamisen sieltä lievimmästä päästä.

Minua ärsyttää se, miten niiden avulla maksimoidaan tuotot televisioyhtiöille harrastelijoiden työtä hyväksi käyttämällä. Minusta se on ihan sama, kuin laittomien taksiautoilijoiden kohdalla. Hyviä käsikirjoittajia, loistavia näyttelijöitä on olemassa pilvin pimein. Heidän palkkansa säästetään ja otetaan tilalle ei-ammattilaisia. Tehdään ohjelmia minimikustannuksilla maksimivoittojen saavuttamiseksi. Sen nimi on hyväksikäyttöä samaan tapaan, kuin lapsityövoimankäyttö kolmansissa maissa. Se on eettisesti kyseenalaista.

Halveksin huijareita yleensäkin, miksi en siis myös televisiohuijareita. Joitain vuosia sitten olin Kambodzassa. Asuimme muutaman päivän pienellä saarella olevassa hotellissa. Eräänä päivänä poliisit estivät päivittäisen kävelymme saaren ympäri viidakon kohdalla. He kertoivat, että siellä oli Tanskasta tullut televisioryhmä kuvaamassa, jotain: selviydy viidakossa -tositelevisiosarjaa. Näimme osallistujien muka taistelevan villiä viidakkoa vastaan muka autiolla saarella. Kaikki tämä tapahtui noin 200 metrin päässä hotellistamme. Ihmeellisten urotöiden jälkeen, kuten sen viidakon lävitse kulkeminen, jonka halki me kävelimme päivittäin lenkillämme, tapahtui jotain aivan kamalaa. Häviäjät joutuivat syömään koppakuoriasia. Niitä samoja, joita sikäläiset ja monet turistitkin syövät jatkuvasti, sillä ne kuuluvat sikäläiseen ruokavalioon. Tämän nähtyäni jäin miettimään, miksi sen nimi on tositelevisio? Missä on se totuus?

Minua kiusaa se, että näiden ohjelmien avulla pilataan monen ihmisen elämä. Toki osanottajilta käsittääkseni edellytetään ainakin 18-vuoden ikää. He ovat siis täysi-ikäisiä. Mutta kuinka moni on vakavasti sitä mieltä, että 18-vuotiaat ovat järjestään kypsiä kaikkiin päätöksiin? Kuinka moni nostaa kätensä, jos kysyn: teitkö jonkun typeryyden nuorena, joka myöhemmin hävetti? Näissä ohjelmissa nuoruuden typeryyksille laitetaan miljoonia katsojia. Häpeän taakka saattaa olla nuorelle, kehittyvälle ja aikuistuvalle liian kova myöhemmin kannettavaksi. Häpeä ei jää ystävä ja perhepiiriin, jossa se annetaan anteeksi, ymmärretään ja unohdetaan. Nyt sen tietävät kaikki. Tällaiset virheet voivat myöhemmin olla helposti jopa urakehityksen esteitä.

Minua kiukuttaa se, kuinka katsojistakin otetaan esiin se ihmisen kaikkein alhaisin puoli: tirkistelijä. Ennen juoruilu oli halveksittavaa sekä häpeällistä. Nykyisin tämän kaltaiset ohjelmat kutsuvat meitä juoruiluun, sen sijaan, että pyrkisimme välttämään tätä ikävää taipumustamme. Yhtäkkiä onkin sopivaa arvostella toista, tuntematonta ihmistä, mitä hirvittävimmillä tavoilla. Kyllä se K:n nenä on kammottavan iso. J:llä taitaa olla huone suhde isäänsä. N on tyrkky. S pissasi housuunsa pelosta. Katsojista tulee armottomia petoja. Toisinaan tuntuu, että sama armottomuus leviää vielä ruudun ulkopuoliseenkin maailmaan. Koemme oikeudeksemme arvostella tuntemattomia milloin mistäkin syystä. Koko maailmasta on alkanut tulla pahansuopien tirkistelijöiden kenttää. Kohtelemme koko maailmaa kuin meille esitettävää tositelevisiota.

Minua raivostuttaa se, miten vähä-älyllistä ohjelmaa tarjotaan. Viihdekin voi paitsi viihdyttää, niin hyvin tehtynä myös sivistää. Miten minua voi sivistää se, että näen ihmisten käyvän vessassa tai suihkussa tai puhuvan pahaa toisistaan selän takana? Vaikka jättäisin sivistyksen sikseen, niin minun on hyvin vaikeaa edes ymmärtää sen viihdearvoa. Menen vieläkin pidemmälle, uskallan pitää tositelevisiota ihmiskuntaa tyhmistävänä. On ihmisiä, joille televisio on ainut seuralainen erilaisten elämäntilanteiden tähden. Minusta on ala-arvoista tarjota näin surkeaa seuraa kenellekään.

Kaikkein moraalittomin ja rikollisin seikka näissä ohjelmissa on kuitenkin ihmisen alentaminen. Ihmisarvon täydellinen ryöstäminen on järkyttävää. Ihminen ei ole laboratorio-rotta. Ihmistä ei saa käsitellä, kuin laboratorio rottaa. Ihmisiä ei saa käyttää kokeisiin.  Aikuiset ihmiset manipuloivat näissä ohjelmissa heikompiaan. Ohjelmiin etsitään tietyntyyppisiä henkilöitä.  Heitä ohjataan tietynlaisiin tilanteisiin, usein stressaaviin tilanteisiin. Katsotaan, miten he käyttäytyvät. Lopuksi niin sanotut asiantuntijat arvioivat käyttäytymistä. Tämä on aivan selvä tilanne: osallistujat ovat kuin valkoiset rotat häkeissään. Rotille tarjotaan juoksupyörää ja muuta viihdykettä. Parhaiten kokeessa pärjännyt saa namupalan. Näiden kokeiden avulla opetetaan häikäilemättömyyttä. Itse en osaa pitää häikäilemättömyyden opettamista sivistyneen ihmiskunnan merkkinä. Natsisaksan aikana tehtiin ihmiskokeita. Niitä pidetään kammottavina. Sitähän ne ovatkin. Mutta he sentään häpesivät ja pyrkivät tekemään ne salassa. Nyt nämä kokeet esitetään miljoonille ihmisille.

Aikanaan erään yliopiston psykologianlaitoksen laboratoriossa oli pyydetty vapaaehtoisia opiskelijoita tekemään kokeita toisille ihmisille. Siinä yksi ihminen makasi vuoteella, jossa voitiin tuottaa hänelle kipua lähettämällä sähköisesti impulsseja. Opiskelijat vietiin vuorollaan laboratorioon, jossa kokeen ohjaajat kertoivat, kuinka paljon toista sattuu, jos he painavat nappulaa ja samalla kehottivat painamaan. Vain yksi,  yksi ainut kieltäytyi. Hän sanoi, ettei hän missään tapauksessa halua aiheuttaa pahaa toiselle ja koko juttu on aivan älytön.  Kaikki muut tekivät pahaa toiselle tai olivat valmiita siihen, koska joku, jota he pitivät itseään ylempänä, käski heidän tehdä niin. Tämän kokeen tuloshan oli kammottava ja samalla se selitti, miten esimerkiksi 1930-luvulla pääsi tapahtumaan kaikki se, mitä silloin tehtiin. Käsky tuli ylempää. Minä näen tositelevisiossa saman ilmiön. Joku esiintyy asiantuntijana, kukaan ei kyseenalaista, vaan sallivat ihmisillä tehtävät kokeet. Koekaniineiksi houkutellaan ihmisiä vedoten yhteen suurimmista heikkouksistamme: turhamaisuuteen. Mitäpä emme tekisi saadaksemme sen oman osuutemme 15 minuutin julkisuudesta.

Tämä kaikki sotii täydellisesti minun etiikkaani vastaan. En aio jatkossakaan katsoa kyseisiä ohjelmia, vaikka ne olisivat viimeisimmät televisio-ohjelmat maanpäällä. Jos minulta kysyttäisiin, moisen älyttömyyden keksijä pitäisi laittaa tuomiolle ihmisoikeusrikoksesta! Eikä minua edes ihan oikeasti kiinnosta katsoa, kun joku minulle tuntematon ihminen kakkaa.