Kirjoitukset avainsanalla maailma

Jo vuosia sitten vieraillessani Joroisissa kuulin tositarina, ehkä hieman väritetyn, mutta totuuteen pohjaavan, Mualiman Tettisestä. Se teki minuun valtavan vaikutuksen. Minun on yhä vaikea ymmärtää, miksei hänellä ole monumenttia tai miksi hänestä ei ole kirjoitettu kirjoja. Tämä oli taas niitä kertoja, jolloin voi vain todeta, että todellisuus on tarinaa ihmeellisempää.  Kaikki alkoi siitä, kun ihmettelin, miksi Varkauden lentokenttä on Joroisissa? Kuulin, että itseasiassa lentokenttä on entinen järvi. Järvi olikin tyhjentynyt lähes yhdessä yössä. Luonnonmullistusko? Ehei, vaan kartanon pitäjä Teittinen, jonka jälkimaailma sitten tuntee Mualiman Teittisenä. Hän eli 1800-luvulla Joroisissa. Hänellä oli vauras maatila ja suuri haave. Hänen haavettaan kaikki paikkakuntalaiset pitivät täysin idioottimaisena. Tuolloin Joroisista kulki vain yksi tie. Se oli hiekkatie, joka vei Iisalmeen. Mualiman Teittinen halusi yhdistää Joroisen koko maailmaan. Hän pohti pitkään ratkaisuja. Iisalmi ja yksi tie sinne ei hänelle riittänyt. Sitten hän keksi sen.

Hän päätti rakentaa kanaalin, joka yhdistää Joroisten ison järven Saimaaseen. Sitten Saimaalta pääsisi laivalla edelleen kanaaleja pitkin merelle. Niin olisi maailma avoin. Kukaan ei innostunut hänen loistavasta ideastaan. Hän oli kuitenkin varakas ja hänellä oli paljon työntekijöitä. Sen lisäksi hän oli toimelias sekä peräänantamaton. Hän laittoi omat työmiehensä kaivamaan kanavaa kohden Saimaata. Työ edistyi aika hyvääkin vauhtia.

 

Eräänä aamuna oli heräävillä talollisilla järven rannalla silmissään pitelemistä. Varmasti nipistivätkin itseään: olenko hereillä? Taloni vielä eilen illalla oli järven rannalla, ja nyt? Järvi oli hävinnyt. Vesi oli kadonnut järvestä kokonaan!

Teittisen työmiehiltä ja Teittiseltä itseltään oli jäänyt muutama asia laskematta. Järvien korkeuserot olivat huomattavat. Sitä paitsi hiekkamaa saattaa pettää. Näin oli käynyt. Koko järven vesi oli valunut kohden Saimaata. Vesisyöksy oli vienyt mukanaan sen ainoan tienkin Iisalmeen. Joroinen oli täysin eristyksissä. Ei ehkä ole liioiteltua sanoa, että lynkkausmieliala oli suuri. Teittinen joutui pilkan kohteeksi.

 

Onnettomuus kääntyi kuitenkin riemuksi. Järvenpohja oli viljavaa aluetta. Näin minulle väitettiin, että tuolloin Suomen vaurain kartanoalue kehittyi juuri Teittisen virheen ansiosta Joroisiin. 1800-luvun lopussa Joroisessa olikin eniten kartanoita koko muun Suomen alueisiin verrattuna.

Lopulta Teittisen haavekin toteutui. Hän ei itse sitä kyllä enää nähnyt. Varkauden lentokenttä rakennettiin Mualiman Teittisen tyhjentämän järven päälle. Joroinen yhdistyi lopulta muuhun maailmaan. lentokoneilla, joista hän ei osannut haaveilla.

 

Minä kyllä ihailen Teittistä näin postuumisti. Mitään ei tapahdu, jos ei haaveile! Sen lisäksi olen sitä mieltä, että maailmaa kohden pitää aina pyrkiä. Sulkeutuminen on pahasta: ihmiselle sekä yhteiskunnalle! Sen lisäksi Mualiman Teittisen tarina muistuttaa meitä siitä, että kaikki vahingot eivät tule lopullisesti vahingoksi.

Haaveet, luottamus, peräänantamattomuus, nenä kohden maailmaa, lannistumattomuus ja optimismi, siinä ovat Teittisen opit minulle, meille, mualimalle!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suuret tapahtumat vyöryvät uutisten kautta ylitsemme. Toiset jopa moittivat suomalaisia: Britannian äänestyksen Brexit-vaalivoitto muutti kaiken ja suomalaiset vain viettävät juhannusta. Mutta niinhän me aina teemme. Niin ihmiset ovat aina tehneet kaikissa maailman myllerryksissä.

Minä jo nuorena mietin usein, miltä ihmisestä tuntui, suurten kansainvaellusten aikana? Tai mitä yksittäinen, pieni ihminen mietti Ranskan Suuren Vallankumouksen aikoihin? Varmasti aivan samaa, kuin minäkin sinä päivänä, kun Iso-Britannian vaalitulos selvisi tai nyt Espanjan vaalien aikaan. He miettivät esimerkiksi, mitä syön tänään?

Edesmenneellä anopillani oli tapana sanoa aterian päätteeksi, kuin hiljaisena kiitoksena: no niin, tänäänkin me söimme. Se tuli lapsuutensa fasismin ajan Italiassa eläneeltä naiselta luonnostaan, kuin hiljaisena kiitoksena. Muistutuksena myös siitä, ettei se syöminen ihan aina ole itsestään selvääkään ollut.

Se on kovin rauhoittavaa keskittyä omaan elämäänsä maailman tapahtumien keskellä. Emme me kuitenkaan voi huomisesta tietää. Se tekee huomisesta murehtimisen aika turhaksikin. Maailma on suuri ja tapahtumat voivat hyvinkin olla epokaalisia, mutta me ihmiset olemme pieniä. Meidän maailmamme ulottuu siihen, mihin minun raajani yltävät ja katseeni riittävät. Minun maailmani rajoittuu minun janooni, nälkääni ja väsymykseeni. Kukin voimiensa ja kykyjensä mukaan.

Me inhimillistämme maailmaamme kokoajan. Se on meille lajityypillistä. Olen huomannut itsestäni senkin, että kunkin maan tai alueen asiat alkavat kiinnostaa ja koskettaa minua aivan toisella tavoin, kun olen käynyt kyseisessä paikassa. Olen nähnyt, haistanut, maistanut, koskettanut kyseistä aluetta. Minun katseeni on kohdannut kaltaiseni ihmisen katseen. Silloin paikka, niin kaukana kuin maapallolla olisikin, on heti minulle lähempänä, silloinkin, kun olen palannut kotiini. Siksikin olen aina kokenut nuorempien sukupolvien mahdollisuuden matkustaa siunauksena ja rauhaa edistävänä. Mitä enemmän meillä on esimerkiksi avioliittoja valtiorajojen ylitse, sitä enemmän meillä on perhettä ympäri maailmaa. Se tavallaan pienentää maailmaa ja suurentaa meitä. Tämä voi vain edistää ymmärrystä, rauhaa ja vastuuta yhteistä pallostamme. Mitä kansainvälisempi oma henkilökohtainen maailmamme on, sitä rohkeammin me siihen suhtaudumme. Pelko nousee aina tuntemattomasta, ei tunnetusta ja läheisestä.

Toisaalta kaikkia maailman asioita ei voi kukaan hartioillaan kantaa. Olen huomannut hyväksi matkoilla ollessani, että en lue oman kotimaani lehtiä matkalla ollessani. Kussakin paikassa pyrin olemaan mahdollisimman läsnä. Siispä Italiassa ollessani luen Italian lehtiä, Suomessa ollessani luen suomalaisia, Espanjassa luen Espanjan uutisia ja Ranskassa Ranskan. Sillä tavoin saan pidettyä maailman sen kokoisena, kuin minä sen voin hallita. Pyrin pitämääni maailmani ihmisen kokoisena.

Muutokset pelottavat, mutta muutokset ovat tarpeellisia. Olen miettinyt Iso-Britannia uutisia kuin joidenkin näkemieni huonojen avioliittojen kannalta. Ei huonoa avioliittoa kannata väkisin jatkaa. Euroopan Unionin ja Ison Britannian avioliitto oli huono, epätasapainoinen ja riitaisa. Miksi sitten pitäisi erosta niin kovin huolestua? Pitää vain tehdä erosta hyvä ja sopuisa.

Tämäkin oli varmasti niin sanottuja suuria tapahtumia maailman historiassa, josta jälkipolvet puhuvat. Miltä minusta sitten nyt tuntuu. Minusta tuntuu, että syön viikunan, kun on viikuna aikakin. Luulen, että Ranskan Suuren Vallankumouksenkin aikana oli jossain joku Liisa jossain, joka söi viikunoita. Parempi syödä se nyt, kun huomisesta ei tiedä. Se on saattanut napata rastaskin puusta huomiseen mennessä. Pieni ihminen tekee suuresta maailmasta kuitenkin aina oman kokoisena. Sen pidemmälle eivät katseemme ja kosketuksemme riitä. Omasta pienestä maailmastani kiitollisena tänäänkin, aloitan tämän uuden viikon. Parasta kaikille, ihan kaikille meille: avioerolapsille!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat