Kirjoitukset avainsanalla kuolema

Viime perjantaina pohdiskelin blogissani Isänmaata sekä niitä ihmisiä, jotka ovat omien sanojensa mukaan valmiita kuolemaan sen puolesta. Sain paljon kommentteja. Kiitos niistä.  Monissa niistä pidettiin halua kuolla isänmaan puolesta erittäin positiivisena. Se on ymmärrettävää. Meillä on aiheellinenkin taipumus ihailla sankaruutta.

En voinut olla miettimättä, olisivatko kaikki he, jotka ovat valmiita kuolemaan isänmaansa puolesta myös elämään sen puolesta. En haluaisi kuulostaa pessimistiltä, mutta olen ollut saanut vaikutelman, että ainakaan kaikki kuolemaan valmiit eivät ole valmiit elämään isänmaalleen.

Miksi kuoleminen on helpompaa kuin eläminen? Voiko se johtua siitä, että kuoleminen on yksi hetki, mutta eläminen on jokapäiväistä ja jatkuvaa. Jäin luonnollisesti miettimään sitäkin, mitä mahtaa tarkoittaa elää Isänmaan edestä. Se väistämättä tarkoittaa hyvää elämää: hyvää Isänmaalle. Kyse on ainakin itsestään huolehtimisesta. Silloin ei kuluta Isänmaan rahoja. Se on taatusti ahkeruutta. Aivan varmasti mukana on rehellisyyttä ja muiden auttamista.

Se on myös esiintymistä ulkomailla ikään kuin oman Isänmaansa edustajana. Eläminen Isänmaalle on siis hyvää käytöstä ja kykyä olla sympaattinen.  Isänmaan ystävä ja sen eteen elävä taatusti tekee myös Isämaallisia osto ja kulutuspäätöksiä. Miksi ostaa ulkolaista, jos on vastaavaa kotimaista tarjolla? Isänmaan ystävä taatusti edistää suomalaista kulttuurielämää käymällä teatterissa, elokuvissa, konserteissa ja näyttelyissä. Jos tilastot näyttävät alkoholin suurkulutuksen, rasvaisen ruoan ja tupakoinnin maksavan paljon Isänmaalleen, he lopettavat kaikki ikävät tavat tai paremminkin, eivät koskaan edes aloita niitä.

Isänmaan edestä eläminen on koko elämän projekti. Siitä huolimatta ja juuri siksi, se kuulostaa minusta järkevämmältä. On paljon parempaa, että ihminen elää Isänmaalleen kuin kuolee sen edestä. Miksi ihmeessä se on sitten niin vaikeaa? Kuinka moni teistä on valmis sanomaan: kyllä, minä haluan elää isänmaani edestä ja tekemään sen tietoisesti jokainen päivä? Luulisi, että hän, joka on valmis kuolemaan, on myös valmis elämään. Vai onko se lupaus vain ilmaan heitetty, koska kukapa sen voi todistaa. Elämisen isänmaan puolesta voimme mitata ja kontrolloida jokainen päivä. Todellista halua kuolemaan emme voi mitata. Se näkee vasta tosipaikan edessä. Elämässä on tosipaikka aukeaa jokainen aamu.

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Miten itse eläisit Isänmaan puolesta? Minusta meiltä on otettu eväät pois elämiseen Isänmaan puolesta. Emme enää saa olla Isänmaallisia, vaan globaaleja joiden on annettava etuoikeus kaikille muille ja piipitettävä omassa nurkassa ettei kukaan vaan kuule mitä mieltä olen oikeasti.

Liisa Väisänen
Liittynyt15.2.2016

En osaa heti sanoa, siksi kyselen. Luulen: kouluttautumalla, tekemalla toita, kayttaytymalla hyvin/ asiallisesti, pitamalla huolta itsestani, terveydestani ja lahimmaisistani, ostopaatoksilla, kulutustottumuksilla, aanestamalla. Kuten kirjoitin: ei ole helppo rasti. 365 paivaa vuodessa.

Liisa Vaisanen

Vierailija
2/3 | 

Elän isänmaan puolesta niin että arvostan kiitollisuudella ihmisiä jotka ovat tehneet mahdolliseksi elää vapaassa suomessa. Olen siitä kiitollinen joka päivä en vain itsenäisyyspäivänä. Kiitän luojaani että saan ajatella suhteellisen itsenäisesti eikä minua voi heittää vankilaan jos olen erimieltä asioista. Elän Isänmaan puolesta niin kuin koen sen olevan meille parhaaksi, eli yritän vaikuttaa asioihin sen verran kuin pystyn. Isänmaan asioista saa/pitää keskustella niillä foorumeilla mihin on mahdollisuus. Ei aina tarvitse olla "kiltti" mielipiteissään.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Näin pitkänäperjantaina kerronpa yhden pääsiäismuistoni. Olin teologiryhmän kera katselemassa pääsiäiskulkuetta Etelä-Italian Tarantossa. Ennen suurta kulkuetta menimme tutustumaan etnografiseen museoon. Siellä esitellään erinomaisen hyvin pääsiäiskulkueiden traditio ja kehitys. Meille tuli museota esittelemään museon johtajatar. Hän on asunut koko ikänsä Tarantossa ja luonnollisesti seurannut pääsiäiskulkueita koko ikänsä. Hän kertoi elävästi, kuvaavasti ja asiantuntevasti siitä, mitä me kohta näkisimme. Meille kaikille on varmasti tuttua, miten vanhat muistomme saattavat liikuttaa meitä, etenkin lapsuudesta nousevat muistot. Hän kertoi keinuvan liikkeen salaisuutta. Siinä poikansa menettänyttä Mariaa kantajat kuin heijaavat, samalla tavoin, kuin Maria on heijannut ja keinuttanut omaa poikaansa joka siis nyt on ristiinnaulittu. Sitä kertoessaan hän varmasti vahvasti eli kaikki elämänsä pääsiäiset ja kaikki näkemänsä kulkueet. Kesken kertomuksen hänen äänensä sortui ja näin hänen itkevän. Minä olen aina ollut myötäitkijä. Kaiken kaikkiaan itken äärimmäisen herkästi. Kun näen yhdenkään ihmisen itkevän, minullakin alkavat kyyneleet valua välittömästi silmistäni. Sen lisäksi halusin tietysti lohduttaa. Kun en muutakaan osannut, halasin museon johtajatarta. Minulla oli tarve myös sanoa jotain lohduttavaa, vaikka en tiennyt yhtään mitä sanoa. Niinpä paremman puutteessa sanoin: Älä itke. Ei se nyt niin kamalaa lopulta ollut, kun Jeesus kuoli. Siinä samassa tilannetta seuraavat teologit sanoivat: Liisa, sinä olet nyt juuri tainnut tajuta pääsiäisen ja kristinuskon merkityksen. Se on juuri tuo, ei se niin paha ole, kun Jeesus kuoli, päinvastoin.

Itku muuttui nauruksi. Niin käyköön teillekin tänä pääsiäisenä!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tutkivan journalismin hautajaisia lienee syytä jo valmistella. Tutkiva journalismikin on nimittäin myyty helppouden, keveyden ja viihdyttävyyden alttarille. Informaatiota, juttuja, kuvia on kaikkialla. Erityisesti länsimaiden ongelma ei ole puute vaan runsaus. Sana on vapaa. Se on tietysti arvo sinänsä. Sen lisäksi meillä ihmisillä on halu tulla kuulluksi. Ihminen on sosiaalinen eläin. Sosiaalisuuteen kuuluu halu kertoa ja kommunikoida. Me teemme sitä kaikki kuvin ja sanoin. On myös luonnollista se, että me olemme kiinnostuneet lähipiiristämme. Sosiaalisessa mediassa meille tulvii tietoa lähipiiristämme enemmän kuin koskaan aiemmin. Entisen kerran viikossa puhelun, jossa kerroimme elämästämme läheisellemme tiivistäen viikon tapahtumat, ovat korvanneet facebookit, instagrammit ja twitterit sekä kymmenet niiden välittämät veistit päivässä. Kun tilaisuuksia viestittää on paljon, itsesensuurimme pienenee. Kun viestittäminen on välitöntä, se ei ole samalla tavoin harkittua. Lyhyesti sanottuna me sanomme eli siis kirjoitamme ja julkaisemme kuvina sen mitä sylki suuhun tuo juuri sillä hetkellä.

Piispan vierailua kuvaavan herran kuvan laadun voi päätellä pelkästään kuvauskulmasta, josta hän sen ottaa.
Piispan vierailua kuvaavan herran kuvan laadun voi päätellä pelkästään kuvauskulmasta, josta hän sen ottaa.

Sosiaalisen median helppo saatavuus on myös laajentanut lähipiiriämme. Ennen viestitimme kerran viikossa puhelulla yhdelle henkilölle, nyt saatamme voimme viestittää päivittäin kerralla sadoille. Samoja kanavia pitkin pääsemme kurkistamaan julkisuudessa elävien ihmisten yksityisyyteen. He luonnollisesti käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Uteliaisuuskin on ihmiselle luontaista.

Journalismi joutuu kilpailemaan tämän kaiken kanssa huomiostamme. Sen lisäksi yhä kiireisempi elämäntyyli on tehnyt sen, että kaikki vanhenee hetkessä. Me haluamme tiedon samalla hetkellä, kun se tapahtuu. Valitettavaa on, että asiaa tai ilmiötä ei ehdi harkitsemaan, tutkimaan saati sanomaansa miettimään, kun on julkaistava heti. Paikalla olleen ihmisen, kameralla räpsäisemä valokuva korvaa ammatti-ihmisen harkitsemalla otetun kuva, siinä vaiheessa, kun ammattilaisen kuva ehtii levitykseen, se on jo vanha. Samoin käy sanoman. Kuka tahansa paikalla ollut, jonkun tapahtuman kokenut ihminen, jonka sanoma on yllätyksen tähden korkeintaan: kyllä me pelästyimme, en tiedä, mitä tapahtui, onkin arvokkaampi kuin lehtimiehen, joka tutkii asiaa, sen syitä ja kokonaisuutta. Tämäkin ajan tai siis sen puutteen tähden. Pelästynyt ihminen hikisenä ja vapisevana näyttäytyy meille heti, lehtimies saattaa laittaa syiden tutkimiseen päiviä, jopa viikkoja. Asia vanhenee! Sen lisäksi meitä ihmisinä koskettaa enemmän vapiseva, kauhistunut ihminen. Se vetoaa tunteisiin. Järkevä selostus tapahtumista ei ole tunteisiin vetoavaa. Me kaipaamme pseudotiloja: pseudoriemua, kiihkoa, naurua ja suuria tunteita.

Tapahtuman kuvaamisesta on tullut jopa tärkeämpää, kuin omasta läsnäolosta tapahtumassa. Meitä kiinnostaa loppujen lopuksi äärimmäisen vähän mikään muu kuin me itse ja oman tarinamme luominen. Laitan kuvia todistaakseni, että olin läsnä, vaikka oikeasti en ollut edes läsnä, koskapa hipelöin laitettani kokoajan.

Sen lisäksi meillä on kiire. On helppoa ja nopea katsoa puolenminuutin videopätkä, vaikka sen sanomallinen arvo olisikin nolla, kuin lukea harkittu artikkeli, jota itsekin joutuu harkitsemaan ja arvioimaan. Aikamme on rajallinen ja kilpailu siitä kiivastuu kokoajan. On meidän varmasti suoraan sanottava ja myönnettävä sekin, että suurin osa tiedotusvälineistä ovat liikeyrityksiä. Liikeyritys tavoittelee voittoa ja kilpailee muiden samankaltaisten yhtiöiden kanssa lukijoista sekä katselijoista. Jos saan ilmaista sisältöä halukkailta harrastelijoilta sen sijaan, että maksan ammattilaisten työstä, niin tottahan houkutus on suuri. Tällöin astuu kuvaan yrittäjä itse. Miksi kyseinen yrittäjä toimii alalla? Haluaako hän välittää sanomia ja ajatuksia? Onko hänellä eettisiä syyt olla tiedotusalalla? Haluaako hän propagoida poliittisesti jotain? Vai onko hän yrittäjä vain tienatakseen leipänsä?

Määrästä ja nopeudesta on tullut tärkeämpää kuin laadusta. Se on yleinen tason lasku. Me olemme jo tottuneet huonoon tasoon.

Eräs kollegoistani kysyi, miten saan lukijoita blogilleni, kun blogeja on miljoonia? Sanoin, etten tiedä, ehkä en niin paljon saakaan, kun minä menen lähes aina asia edellä. Minä en ole henkilönä kiinnostava, elämäni ei ole niin kiinnostava, että kukaan siitä haluaisi kuulla, saati minä kertoa. En ole edes nuori ja kaunis. Minun siis täytyy tai saan kirjoittaa asioista, jotka minusta ovat tärkeitä ja joiden toivon kiinnostavan muitakin kuin itseäni. Kollegani jatkoi: mutta, miten saat ihmisten huomion? Onko jokaisen blogisi otsikko: isot tissit? Jäin miettimään asiaa, sillä se järkytti minua. Isot tissit, se on journalismin kuolema.

Kuvassa jokavuotinen pääsiäisperinne Firenzestä kärryn räjäytys. Kaikki ottavat kuvia ja laittavat niitä eteenpäin. Juuri ketään ei jaksa edes kiinnostaa tapahtuman historia.
Kuvassa jokavuotinen pääsiäisperinne Firenzestä kärryn räjäytys. Kaikki ottavat kuvia ja laittavat niitä eteenpäin. Juuri ketään ei jaksa edes kiinnostaa tapahtuman historia.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Jokin aika sitten anoppini aika siirtyä ikuisuuteen tuli. Viimeiset ajat hän oli todella huonossa kunnossa. Hän ei reagoinut enää mihinkään. Hengitys kävi raskaammaksi päivittäin. Se oli läheisille raskasta. Mieheni ainoana lapsena oli kovilla. Äidin sisarrussarjan viimeinen, anoppini pikkusisko oli itkuinen ja epätoivoinen. Pitkät jäähyväiset saattavat olla raskaita. Kukaan ei uskalla oikein sanoa toivovansa toisen kuolemaa, samalla tuntuu, ettei pelkässä hengittämisessä enää ole järkeä.

Minä sain Italiaan kutsun selkäleikkaukseen. Juuri ennen sairaalaan menoani kävin tervehtimässä anoppiani. Otin häntä kädestä, käsi tuntui kumman kylmältä. Raskas ja hankalalta tuntuva hengitys muistutti hänen kuitenkin olevan kanssamme. Puhuin hänelle pitkään. ´Olet ollut rohkea nainen. Rohkeat naiset ovat rohkeita kuolemankin edessä. Kuulin mieheni tukahduttavan nyyhkytystään selkäni takana. Germana, sinulle ei ole mitään pelättävää. Muistatko, kun kävimme Maltalla. Sinua sekin matka hieman jännitti, mutta sitten pidit Maltasta paikan päällä. Tässäkään matkassa ei sinun ei tarvitse pelätä mitään. Se on varmasti hienoin matka ikinä. Älä pelkää. Rakkaus on kuolemaakin vahvempi. Anna itsesi lähteä.´ Hän lopetti hengittämisen. Hän otti askeleen ja lähti.

Ulkona puhaltava voimakas tuuli tyyntyi ja aurinko pilkisti pilvien takaa. Kipu ja elämä hellittivät. Portti aukesi jossain toisaalla. Kävin sairaalassa siirtämässä muutamalla tunnilla omaa sisälle menoani. Enempään en voinut, sillä leikkausaikani oli seuraavana aamuna ensimmäisenä.

Me ehdimme yhdessä käydä hautaustoimistossa valitsemassa uurnan ja kukat. Haimme kaapista vaatteet ja laitoimme käsien ympärille rukousnauhan, joka oli roikkunut sairaalan lampussa anoppini toiveesta. Soitimme siskon, muita sukulaisia ja muutamia ystäviä paikalle valvomoon. Kaikki kävivät vuorollaan jättämässä jäähyväisiä. Kukin jutteli ja silitti vainajan poskea omalla tavallaan. Naapurirouva sanoi, ettei hän pääse seuraavan päivän siunaukseen, koska ei ole kaupungissa. Hän totesi, ettei hän ole siitä kovin pahoillaan, vaikka paikalla olisikin halunnut olla. Sillä on tärkeämpää olla paikalla silloin, kuin ihminen on elossa, kuin silloin, kun hän on jo kuollut. Se oli suora lohdutus minulle. Minä tiesin olevani sairaalan leikkauspöydällä samaan aikaan, kun anoppini siunattaisiin. Ainut todellinen huoleni oli luonnollisesti, kuinka mieheni jaksaa. Äitinsä hautajaisissa samaan aikaan, kun vaimo on leikkauspöydällä saattaa olla vahvemmallekin miehelle rankka paikka.

Usein kuoleman edessä moni kuuluu miettivän, mitä järkeä tässä oli tai sanovan eihän meistä jää mitään. Itse asiassa meistä jää paljon. Meistä jää koko maailma. Kukin meistä vaikuttaa kaikkeen tietämättäänkin. Ajatelkaapa vaikka tilannetta, jossa joku tuntematon ajaa autoa mennäkseen pankkiin. Minä sitten säntään tien ylitse. Hän joutuu pysäyttämään autonsa. Sen tähden hän myöhästyy vihreistä valoista ja joutuu odottamaan punaisissa minuutin. Siispä autoilija saapuu minuuttia myöhemmin pankkiin, kuin oli suunnitellut. Sen minuutin, sen yhden minuutin tähden, hän tapaakin tulevan aviovaimonsa, joka olisi ei ollut enää paikalla minuuttia myöhemmin. Minä siis jätin jäljen, sain aikaiseksi avioliiton vain kulkemalla tien ylitse. Me jätämme jälkiä koko ajan ja kaikkialle tietämättämmekin. Meidän elämämme poispyyhkiminen muuttaisi valtavasti asioita eikä ainoastaan läheistemme elämässä. Elämä on ihan valtava juttu! Se on paljon, paljon suurempi asia, kuin ajattelemmekaan.

Anoppini oli vielä tajuissa ollessaan kirjoittanut lukemansa kirjan sivuille pieniä sanoja, kauniita, yksinkertaisia sanoja. Hän kirjoitti puutarhansa kauniista kukista, joita oli istuttanut ja totesi, kuinka kauniin maailman Jumala on meille antanutkaan. Hän kirjoitti meille läheisilleenkin. Yksi lause havahdutti minut. Hän kirjoitti naapurilleen. Anna, olet ollut hyvä naapuri. Kiitos siitä!

Mieheni täytti noin viikon kuluttua äitinsä kuolemasta 50 vuotta. Suuria juhlia emme toki voineet emmekä olisi halunneetkaan pitää. Muutamia ystäviä Italiasta ja Suomesta oli tuolloin kotonamme. He vaativat syntymäpäiväsankarilta puhetta. Puheessaan, hän pyysi, että saattaa tuntua hullulta, mutta hän haluaisi, että me kaikki yhdessä tervehtisimme hänen juuri edesmennyttä äitiään. Miten niin banaalilta kuulostava yhdessä lausuttu `Ciao, Germana! ´voikaan saada niin suuren ja yhdistävän merkityksen? Eräs runoilija sanoi ihmisitä puhuessaan, että me olemme kaikki samaa haavaa. Näinhän se on. Haavat ja ilot tekevät meistä yhtä.

Saattaa tuntua järjettömältä, mutta kyllä kuolema saattaa olla kaunis. Elämä kouluttaa ja kuolema opettaa. Mieheni äidin kuolema opetti taas, senkin kuinka tärkeää on olla hyviä naapureita. Toivoisin niin, että itsekin osaisin olla hyvä naapuri, enkä vain viereisessä talossa asuville.

 

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Kiitos koskettavasta kertomuksestasi anoppisi viimeisistä hetkistä ja ajatuksistasi kuolemasta, joka meillä kaikilla on joskus edessä. Monia askel tuntemattomaan peloittaa, nuorena ja terveenä sen työntää kokonaan mielestään, mutta iän lisääntyessä se alkaa yhä enemmän askarruttaa. Toivo parempaan maailmaan siirtymisestä auttaa, uskonnollinen vakaumus tuo turvaa, mutta niitä ei kaikille ole valitettavasti annettu. Pidpän paljon kirjoituksistasi Liisa. Kaikkea hyvää sinulle elämäsi taipaleella, toivoo lehden iäkäs lukija Helsingistä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat