Olin joitain aikoja sitten katselemassa jälleen kerran Picasson teosta Guernica. Teos kuvaa siviilimurhaa, joka tehtiin 1937 Gernika nimisessä kaupungissa. Silloin oli markkinapäivä ja kaupunkia pommitettiin aamusta iltaan. Uhrit olivat lähinnä naisia ja lapsia. Mikä sitten oli syy pommitukseen? Se yksinkertainen tosiasia, että alueella asui baskeja. Gernika on vanha baskikaupunki. Tämä on asia, joka toistuu ihmiskunnan historiassa jatkuvasti. Me emme hyväksy omia virheitämme ja etsimme niille syntipukkia. Lähdemme etsimään vastakkainasettelua me ja nuo muut. Jako voidaan perustaa ihonväriin, uskontoon, sukupuoleen, äidinkieleen, ammattiin, ikään, puoluekantaan, itseasiassa ihan mihin tahansa. YK:n ihmisoikeuksien artikla unohtuu aina ja kaikkialla joka ikinen päivä. Se kaivetaan esiin juhlapuheissa, silloin kun haluamme tuntea itsemme moraalisesti yleviksi.
Kaikkein vaikeinta lienee olla itselleen rehellinen. On se vaikeaa ajatella, että minä olen minä vain minulle sattuneiden onnekkaiden olosuhteiden tähden: mihin synnyin ja kenen lapsena satuin syntymään. Jos olisin syntynyt vaikka narkomaanien vanhemmaksi, olisin jo äitini kohdussa kasvanut narkomaaniksi. Jos olisi syntynyt Afrikan nälkäalueilla, en todennäköisesti olisi saanut kahden ensimmäisen elinvuoteni aikana riittävästi ravintoa ja älykkyysosamääräni olisi vääjäämättä alhaisempi kuin se on länsimaalaisena. Jos en olisi syntynyt Suomeen vaan Lähi-Itään, en varmasti olisi luterilainen vaan islaminuskoinen. Jos olisin syntynyt 20 vuotta myöhemmin, minulla olisi vähemmän ryppyjä.
Olenko minä valinnut tämän kaiken itse? Olenko minä itse ansioitunut saadakseni tämän? Ihmisoikeuksien julistus ei oikeastaan ole yhtään tämän kummempi juttu. Se tarkoittaa vain tätä, kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kauneudessaan.
