Teen elämässäni ensimmäistä kertaa televisiosarjaa. Olen joskus  ollut haastateltavana televisiossa, mutta siitä on vastuu aina ollut toisilla. Minä vain olen vastannut kysymyksiin. Toki nytkin ympärilläni on vahvojen ammattilaisten piiri. Nyt kuitenkin teemme sarjaa symboleista ja silloin asiantuntija vastuu on kokonaan minulla. Olen huvittuneenakin seurannut omia tunteitani ja tuntemuksia tämän työn edetessä. Aina uusia asioita aloittaessa tunteet ovat jopa korostuneita. Itselläni ne vaihtelevat uteliaisuudesta, uuden oppimisen halusta täydelliseen paniikkiin ja kysymyksiin: miksi ikinä aloitin tekemään tällaista, kun en kerran osaa. Sitten rauhoitan itseäni sanomalla, että en minä kenkiäkään osannut sitoa ennen kuin sitten ensimmäisen kerran elämässäni sidoin ne.

Olen ihan tosissani miettinyt: miksi uuden opetteleminen ja aloittaminen tulee vaikeammaksi, mitä vanhemmaksi ihminen tulee? Onko se pelkkää laiskuutta? Toisaalta olen ajatellut, että ihmisen vanhetessa omien rajojen tuntemus on realistisempi. Nuorena sitä ajatteli olevansa kykenevä vaikka mihin. Vanhempana kokemus on osoittanut, että ei sitä ihminen ihan mihin tahansa taivu sentään. Samalla, kun kamppailen omien pelkojeni kanssa epäonnistumisesta, olen kiitollinen siitä, että uudenoppiminen sallittiin minulle vielä kerran. Samalla ajattelen, että mikään ei pidä niin henkisesti virkeänä, kuin omille epämukavuusalueille lähteminen kerta toisensa jälkeen.