Kirjoitukset avainsanalla arvo

 

Silloin, kun maaseudulta muutto kaupunkiin oli Suomessa kuumimmillaan, puhuttiin paljon juurettomuudesta ja sen aiheuttamista ongelmista. Ihmiselle näyttää olevan tärkeää se, että hän kuuluu johonkin. Mitä useimmat kiinnostuvat 50-vuoden ikäisinä omasta lapsuudestaan ja omien vanhempiensa nuoruudesta. Kuinka moni palaa juurilleen jäädessään eläkkeelle, kuten sanonta kuuluu.

Meidän ihmisten eri ikävaiheisiin kuuluvat erilaiset suhtautumiset traditioihin. Jotkut toki arvostavat niitä läpi elämänsä, toiset taas kapinoivat niitä vastaan jossain elämänsä vaiheessa, palatakseen niihin myöhemmin. Kovin moni meistä usein näyttää siltä, että jopa suurin osa noudattaa traditioita tietämättä edes syitä. Ehkä tyypillisimmät traditionaaliset tavat löytyvät juhla-aikojen ruokapöydistä. Pääsiäisenä värjätään kanamunia. Magdalan Mariaan liittyvä legenda kertoo hänen menneen kanamunia kädessään kertomaan keisarille, että Jeesus on ylösnoussut. Keisari nauroi: niin on ylösnoussut, ihan kuin nuo kanamunat ovat punaiset. Sillä samalla hetkellä olisivat munat värjäytyneet punaisiksi. Pääsiäisen nämä symbolit ovat aika selvätkin. Muna on ikivanhan elämän symboli. Punainen, veren värinä liittyy henkeen ja uhriin. Jänis kantaa ne munat lapsille korissaan, sillä jänistä, joka vaihtaa turkkinsa väriä keväällä on pidetty Kristus ja ylösnousemus symbolina.  Mämmi on syntynyt korvaamaan kohottamatonta leipää, jota jo juutalaiset söivät omassa Pesac-juhlassaan, jota kristityille tuli korvaaman pääsiäinen. Värjätessämme munia tai syödessämme mämmiä me siis todella palaamme juurillemme. Kuulumme monimiljoonaiseen ihmisyhteisöön, joka on tuhansia vuosia noudattanut samoja traditioita. Tässä on ehkä syy siihen, että, vaikka en kovin konservatiivinen arvomaailmaltani ehkä muutoin olekaan, niin liiallinen traditioiden ja vielä enemmän niiden sisällöllinen uudistaminen, saa minut kiukustumaan. Minun on vaikea ymmärtää, miksi pitää keksiä ympyrä aina uudelleen korvaamaan sellaista, joka on jo keksitty aikaa sitten. Yhtä pikkumaisilta minusta tuntuvat riidat siitä voiko jotain traditiota noudattaa ollenkaan vai loukkaako se mahdollisesti jotain vaikkapa vapaa-ajattelijaa jossain. Kiihkeinä myös käydään keskusteluja siitä, kuinka joku kristillinen traditio nyt muka paljastetaan vanhaksi pakanatraditioksi. Sehän on itsestään selvää, että traditiot siirtyvät.  Ihmiset ovat kulttuureissaan aina noudattaneet traditioita. Useimmat traditionaaliset juhlapyhät siirtyvät sujuvasti kontekstista toiseen, sillä ne liittyvät ihmisen elämän keskeisiin tapahtumiaan ja vuoden luonnolliseen kiertokulkuun. Minusta jo sinänsä loistava argumentti heille, jotka väittävät uskontojen aiheuttavan sotia. Uskonnot elävät sulassa sovussa traditioissamme, me ihmiset niistä pikkumaisuudellamme ja tinkimättömyydellämme saamme aina kovan riidan aikaiseksi.

Kävin muutamana vuotena peräkkäin eteläisessä Italiassa, pienessä Montescoglioson kaupungissa seuraamassa pitkänperjantain kulkuetta. Menin sinne suomalaisten ryhmien kanssa. Kaupunki on pieni ja aikamoisen hankalalla paikallakin, sen kertoo jo paikkakunnan nimikin. Se on suoraan suomeksi käännettynä kivinen vuori. Paikkakunnan pitkäperjantai traditio on vaikuttava. Siihen osallistuvat käytännössä kaikki siellä asuvat. Siellä on erittäin korkeatasoinen kuoroperinne Kuorot harjoittelevat läpi vuoden aina seuraavaa pääsiäistä varten. Sen lisäksi siellä on asunut ja toiminut uskomaton määrä hautamarssi säveltäjiä kautta vuosisatain. Joka vuosi pitkääperjantaita varten sävelletään uusia teoksia.

Kulkue lyhykäisyydessään on tämä: ihmiset pukeutuvat suruasuihin, ennen kaikkea niin sanotut aktiiviset osallistujat. Pääkirkolta lähtee tunteja kestävä kulkue, jossa kannetaan pyhimyspatsaina muun muassa surevaa Neitsyt Mariaa, pienempiä ristejä, ristiinnaulittua ja Jeesuksen hauta-arkkua. Kulkuetta johtaa paikkakunnan papisto, kansalaiset kantavat patsaita ja kynttilöitä, hauta-arkkua seuraa orkesteri, joka soittaa hautajaismarsseja. Muut kulkevat lävitse yön hautakulkueena Jeesuksen arkun perässä. Arkku ja patsaat kuljetetaan kirkosta toiseen. Jokaisessa kirkossa on oma kuoronsa, joka laulaa oman esityksensä ja taas matka jatkuu uuteen kirkkoon, lävitse yön.

Kun ensimmäisenä vuonna saavuimme paikkakunnalle, meitä tuijotettiin. Keitä ovat nuo muukalaiset? Seuraava vuonna tullessamme kuulin keskustelunpätkän. – Keitäköhän nuo ovat? -Oh, ne ovat taas ne suomalaiset. Meistä oli jo tullut perinteeseen kuuluva osa. Pääkirkon edessä on aukio. Siinä kulkuetta odotellaan lähteväksi. Ilmapiiri on ihanan jännittynyt. Hekin, jotka ovat osallistuneet kulkueeseen viisikymmentä vuotta jälleen hermoilevat: laitetaanko kynttilään tuli ennen vai jälkeen ristin kirkosta tulon?  Heti ensimmäisenä vuotena juttusille tuli valkoiseen toppatakkiin pukeutunut herra. Hän osoittautui vapaa-ajattelijaksi. Hän kertoi kuinka typerä koko traditio hänestä on. Luonnollisesti hän oli seuraavanakin vuonna samalla kirkkoaukiolla seuraamassa kulkueen lähtöä ja kertomassa sen typeryydestä kaikille, jotka jaksoivat kuunnella.

Eräänä toisena vuotena oli Sisilian Ennassa katsomassa pääsiäisen tapahtumia. Vaihtelin pääsiäisen toivotuksia eräälle pappi ystävälläni Lahteen. Kysyin viestissäni, onko heillä sinä vuonna Lahdessa kärsimyskulkue. Hän vastasi, ettei sitä ollut varaa järjestää kyseisenä vuonna. Vastaus tyrmistytti minut. Olin nimittäin juuri ottanut selville kuinka paljon hyväntekeväisyyteen oli Ennassa tienattu sen vuotisella kulkueella. Vanha tapa on, että palmusunnuntaisin kulkueesta huolehtivat maallikkoveljeskunnat huutokauppaavat kantajien paikat. Silloin oli Jeesuksen ristinkantaja maksanut kantamisen kunnaista 18.000 euroa. Hän ei ollut edes varakas ihminen. Hän oli ottanut pankista lainan saadakseen kerran elämässään kunnian kantaa Kristusta kulkueessa. Kuinka moni meistä jättäisi vaikkapa auton ostamatta sadakseen kerran kantaa ristiä? Kussakin yhteiskunnassa on omat arvomaailmansa. Suomessa siis maksetaan siitä, millä muualla kerätään rahaa tarvitseville.

Keskiajan Euroopassa kaikilla killoilla täytyi olla myös sosiaalityötä tekeväosa. Ne olivat ikään kuin laupeudentyötä tekeviä kristillisiä kerhoja, jotka pitivät huolta oman kiltansa leskistä, orvoista tai sairaista. Toki killoille kuului myös järjestyksenpito kaupungilla, vanhat yöpartiot. Kansalliset poliisilaitoksethan ovat suhteellisen uusia, suurin osa niistä syntyy vasta 1800-luvulla. Nämä vanhat kiltojen maallikkovelijärjestöt vastaavat yhä suurimmasta osasta Euroopan pääsiäisen ajan kulkueista. Enää niillä ei ole sidoksia itse ammattikuntiin. Vanhan tavan mukaan he siis keräävät hyväntekeväisyyteen rahaa huutokauppaamalla kantajien paikkoja. Koskapa oli tarkoitus, että siitä laupeuden työstä, jota he tekivät, kiitos kuuluu aina Jumalalle, ei koskaan heille itselleen, he peittivät kasvonsa. Siitä on tullut tapa, että he peittävät kasvonsa hupuilla. Hupuissa on vain silmäreiät, niin heille ei tulee kunniaa eikä kiitosta, koska heitä ei tunnisteta. Missä vaiheessa ja miksi meistä tuli niin pahantahtoisia, että kuvittelemme kaikkien kasvojensa peittävien tarkoittavat pahaa emmekä ajattele heidän olevan vaatimattomia? Kun veljesjärjestöt menevät alttareille, silloin he paljastavat kasvonsa, mutta julkisesti he ovat huputettuina. On itse asiassa surullista, kuinka moni suomalainenkin liittää huput paljon uudempaan ja ikävämaineisempaan Ku Klux Klaanin Amerikan Yhdysvalloissa, kuin omaan eurooppalaiseen ikiaikaiseen traditioomme. Se kertoo siitä, kuinka tunnemme paremmin amerikkalaiset elokuvat kuin oman kulttuurihistoriamme (ja sitten vielä jaksamme kauhistua siitä, kuinka joku tietämätön Yhdysvaltalainen ei edes tiennyt, missä Suomi sijaitsee).

Itse olen hieman surumielisesti seurannut myös sitä, kuinka puhutaan Via Dolorosassa esiintyvistä näyttelijöistä ja sitä arvioidaan asuste ja lavastuskokonaisuutena. Minä pidän teatterista kovinkin paljon. Mutta jospa me jättäisimme traditiot aidoiksi kansantapahtumiksi ilman kaupallisuutta ja pitäisimme teatterit ihan erillään näistä. Siitähän se aitous tulee. Itse kuljen mieluummin aidossa hautajaissaattueessa pitkänäperjantaina ja jonain myynä päivänä menen seuraamaan teatteriesitystä.

Nykyisellä asumapaikallani Andalusiassa ovat pääsiäisperinteet todella vahvat. Valokuvat ovat tällä kertaa Malagan kulkueista. Kuvat ovat Alessio Giovanninin ottamat. Malagassa toimii yli 30 maallikkovelijärjestöä. Ne kaikki osallistuvat kulkuesiin. Kullakin heistä on omat pyhimyspatsaansa ja oman värinsä ja tunnuksensa sekä omat orkesterinsa. Eurooppalaisista, nykyisin toimivista maallikkovelijärjestöistä varhaisimmat ovat 1200-luvulta, suurin osa on perustettu 1400- riemuvuoden kunniaksi, mutta mikään ei estä perustamasta omaa järjestöä vaikka vuonna 2016. Järjestön perustamiseen haetaan katolisen maailman piirissä lupa ja heillä on tietyt ehdot kokoontumisista. Muun muassa heillä, maallikoilla pitää olla joku uskottu järjestön henkisenä isänä toimiva pappi. Hän ei kuitenkaan ohjaa järjestön toimintaa millään tavoin, hän vain ikään kuin seisoo henkisenä tukena ja auttaa uskon kysymyksissä. Malagassa toimii virallisten veljesjärjestöjen rinnalla myös kolme vielä rekisteröimätöntä, vasta hakuvaiheessa olevaa ryhmää.

 

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat