Informalismi syntyy kahden sodan runtelemaan Eurooppaan, täyden pettymyksen keskelle. Taiteilijat olivat nähneet, kuinka ihmisen kulttuuri onkin vain pieni pintasilaus, jonka alta paljastuu toinen toistaan tappava peto. Ihminen oli kuvitellut luovansa suuren sivilisaation, mutta olikin itse valmis tuhoamaan sen silmänräpäyksessä. 1950-luvulla syntyneen informalismin suurin taustavaikuttaja olikin pettymys: pettymys ihmiseen ja ihmiskuntaan. Informalistit ajattelivat, että jotain on mennyt pahasti pieleen jossain kulttuurimme kehitysvaiheessa. Siksi niin moni informalistinen taiteilija palaa varhaisen, primitiiviseen jopa esihistorialliseen graffitien kieleen. Jotain on mennyt pieleen, aloitetaan siis alusta. me emme ole lopulta yhtään sen kehittyneempiä, kuin luolaihmisetkään olivat.

Samoin sota opetti kaiken ohimenevyyden hyvinkin konkreettisesti. Hetki sitten elin, nyt olen kuollut. Eilen tässä oli kaupunki, nyt ovat jäljellä vain savuavat rauniot. Sellaisessa todellisuudessa ei ole mitään järkeä tehdä tai aloittaa teosta, jonka tekemiseen menee aikaa päiväkaupalla tai kuukausi. Enhän edes tiedä elänkö kohta. Informalismin informaali kieli onkin spontaania ja nopeaa. Se ei kuitenkaan ole harkitsematonta. Informalismi ei ole lasten töherrystä. Katsojan on syytä muistaa, että spontaanius ei ole sama asia kuin kouluttamattomuus. Jos minut on koulutettu vaikkapa palomieheksi, kun tulipalo syttyy, osaan toimia oikein, vaikka tilanne on äkillinen. Tavallisena Liisa Väisäsenä tekisin helposti vrheit. jopa kohtalokkaita joutuessani palavaan tilaan. Samoin taiteilija, joka on saanut koulutuksen, reagoi taiten tekemisen ärsykkeeseen toisin. Hän reagoi koulutuksensa pohjalta. Hän osaa välittää sanoman informalismin kielellä, joka saattaa näyttää huolimattomalta. Minä kouluttamattomana sen sijaan, tekisin vain töherryksen ilman sanomaa, vailla viestiä.

Kuinka usein kuulemmekaan sanottavat informalistisen teoksen edessä: minäkin osaisin tehdä tuollaisen. Sellainen lausahdus kertoo katsojan kyvyttömyydestä tulkita, hänen kielitaidottomuudestaan taiteen suhteen, ei taiteilijan kyvyttömyydestä ilmaisuun. Karl Appelin teos vuodelta 1957 kuvaa kuolevaa hevosta. Se kokoaa yhteen vahvoilla väreillään ja voimakkaalla viivallaan koko sodan kauheuden ja pettymyksen tunteisiin vetoavalla tavalla.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat