Panem et circenses oli sanonta, jonka Antiikin Rooman ajan satiirikirjailija Juvenalis otti käyttöön. Hän tarkoitti sillä tilannetta, jossa kansa, jolla oli ollut valta, oli luopunut siitä. He olivat luovuttaneet kaiken vaikutusvaltansa keisarille. Kansalaiset pyysivät vastineeksi ainoastaan leipää ja sirkushuveja. Vastapuolelta tarkasteltuna taas valtiovalta tai hallitsijat yleensä voivat taas käyttää sitä siinä mielessä että he tekevät mitä lystäävät, kunhan vievät kansan huomion pois päätöksistään tarjoamalla heille huvituksia ja leivän.

Kaksi tasapainotaiteilijaa harjoittelee Italian Genovassa.

Sirkushuvit ovat erilaisina historiallisina aikoina saattaneet olla monenlaisia. Antiikissa gladiaattorit laitettiin taistelemaan tosiaan vastaan. Nykyajan versio sirkushuveista voivat olla vaikkapa television viihdeohjelmat, joiden asiallinen sisältö saattaa olla nolla. Useilta italialaisilta olen kuullut teorian, jonka mukaan Italian televisiossa uutisten jälkeen tulee jalkapallo tuloksia vain siksi, että sillä ihmisten aivot nollataan. Siten he eivät muista ja ajattele kapinoida niitä uutisia vastaan, joita oli juuri ennen jalkapalloa tarjottu. Pettäköön vaan poliitikot kansaa ja valehdelkoon, minkä kerkeävät, kunhan minun joukkueeni pärjää. Sirkushuveilla voidaan siis myös kiinnittää kansan huomio toisaalle.

Nuoret opiskelijat poseeraavat Vietnamin hallintopalatsin edessä.

Tällä hetkellä tunnumme olevan jonkinlaisessa päätepisteessä. Kansalle ei enää tarjota edes sirkushuveja saati anneta leipää. Leipä on yksinkertaisesti loppu. Sirkushuviksi on noussut poliitikkojen toiminta itsessään. Näiden poliitikkojen, ei valtiomiesten, valtiomiehet ovat loppu sen leivän kanssa, toiminta voisi naurattaa, jos se ei itkettäisi niin paljon. Egoismi on saavuttanut huippunsa. Minun etuni ensin, toisten edut eivät tule edes minun jälkeeni toisena. Niillä toisten eduilla tai tarpeilla ei vain ole mitään merkitystä. Se on kiusallista, kun tuli koulutettua kansaa liian hyvin menneinä vuosina. Koulutetut ovat vaikeampia hallittavia. Heillä voi olla omiakin ajatuksia. Tulevia sukupolvia varten onkin hyvä korjata tilanne ajamalla koulutus ja sivistys alas. 

Tutkiessani hymyn historiaa törmäsin mielenkiintoiseen seikkaan. 1970-luku oli se, jolloin hymyn merkitys tuli merkittävämmäksi nimenomaan politiikassa. Kukapa meistä ei muistaisi vuonna 1977 Yhdysvaltain presidentiksi valitun Jimmy Carterin leveän hymyn aiheuttamia tunteita? Nykyisin sellaiseen hymyyn ei kiinnitetä huomiota enää edes Suomessa. Kaikki hymyilevät samoin, ehkä vieläkin leveämmin: valkaistuin hampain. Minäkin pidän hymyilevistä ihmisistä sinänsä. Se mikä pelottaa on, että hymystä on tullut poliittisen ja yhteiskunnallisen liikehdinnän ainoa sisältö. Samanaikaisesti itse hymy on täysin sisällötön, se on oikeastaan hymytön hymy.

Tämä täysin hymyä vailla oleva hymy löytyi Laosista. Hymy on erityisen tyypillinen poliitikoille.

Sisällöttömän hymyn vastakohdaksi meille tarjotaan raivoa. Kuten aina, raivo on sivistymätöntä. Raivo näytetään sivistymättömän kielenkäytön, törkeän huonon käytöksen ja agressioiden kautta haukkumalla kaikkia, jotka eivät kuulu omaan joukkoon.

Ehkä on ymmärrettävääkin, että sisällöttömän hymyn ja vihan välimaastossa suuri osa ihmisistä valitsee sirkuksen. Sirkus vaan ei täytä vatsaa ja itseasiassa klovnit ovat lopultakin hyvin surullisia hahmoja. Heidän hymynsä on maalattu räikeällä. Kiiltävän ja loistavan punaisen tarkoitus lienee juuri harhauttaa. Sen takaa emme erota niin hyvin surullista suuta ja tyhjyyteen tuijottavaa katsetta.

Vietnamilaista vesiteatteriakin on käytetty kansan huvituksina ohjaamaan katsetta muualle.

 

Näitä miettiessäni en voi olla ihailematta sitä, kuinka tarkkanäköinen taiteilija Andy Warhol oli jo 1960-luvulla. Hän julisti jo silloin teoksillaan meille niin sanottua kannibalistisen kapitalismin tyhjiötä. Hän teki teoksen Marilynistä, jossa tältä maailman kauneimmaksi kutsutulta naiselta riisuttiin kaikki arvo. Pienissä ruuduissa on vierekkäin lukemattomia Marilyneitä. Yksi on vihreä, toinen on violetti, kolmas on vaaleanpunainen. Hän kertoo kuviensa kautta talousrakenteemme muutoksesta sodan jälkeen. Tilannehan on sama, kuin jos menemme kauppaan ostamaan farmareita, joita on valmistettu miljoonia kappaleita. Silti myyjä haluaa uskotella minulle: nämä on tehty juuri sinulle ja sinulle ja sinulle. Uskottelu on tarpeen, koska tilanne oli muuttunut. Ennen tehdas tai paja valmistin, mitä minä tarvitsin. Nyt tavaraa tehtiin ilman, että kukaan tarvitsi sitä. Tavara juoksikin ihmisen perässä ja meille luotiin tarpeita, joita meillä ei oikeasti edes ollut. Warhol osoitti meille jo tuolloin myös sen, kuinka aatteet tyhjenivät merkityksistään. Ihmisille tarjottiin värikkäitä esineitä ja sokeripullaa. Usein mietin, mitä Warhol, joka kuoli 1987, sanoisi tämän hetkisestä maailmastamme, jossa sokeripulla on kerääntynyt harvojen taskuihin ja leipä alkaa olla lopuillaan, tyhjät hymyt täyttävät median ja sirkushuviksi ovat tulleet maailman päättäjät itse. Heitä ei voi edes verrata vanhoihin, viisaisiin kylän vanhimpiin, jotka ohjasivat rakkaudella ja kokemuksella läheistensä toimia.

Warhol maalasi tämän teoksen Italian matkansa jälkeen todeten, ettei Italian kommunistisella puolueella ollut minkäänlaista ideologiaa. Hän totesin tilanteen olevan saman kaikissa puolueissa.

 

Lentokoneessa vieressäni istui kaksi pikkupoikaa. he pelasivat koko lentomatkan ajan videopelejä. Korviini kuului seuraavia huudahduksia: -Pitääks mun tappaa tuo? – Nyt mä tapan ton ihan heti. – Hahaa noita kuoli nyt viisi. – Kato nyt mä teen näitä pommeja. Mä tuhoon noin kaikki? Kuuntelin tätä neljän ja puolen tunnin ajan. En edes uskalla ajatella, kuinka paljon kaksi noin kuusi vuotiasta poikaa tappoi siinä ajassa. Mietin pitkään onko mahdotonta rakentaa pelejä, joissa rakennetaan tuhoamisen sijasta?

Juuri silloin, kun sirkus alkaa itkettää pahimmin soi puhelimeni. Ystäväni kysyy, koska seuraavalla Suomen reissullani menisin tapaamaan häntä. Hänellä on ideoita projekteista. Emmehän me voi vain vierestä katsella, kun kaikki sivistys valuu hiekkaan. Jutellaan, mitä me voisimme tehdä? Niin tosiaan, mitä minä voisin tehdä?

Tämän Länsi-Afrikkalaisen kyläpäällikön silmissä on kokemuksen tuomaa viisautta. Miten on eurooppalaisten poliitikkojemme laita?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat