Kirjoitukset avainsanalla terveys

Vanhojen teosten miniatyyreissä törmää toisinaan hauskoihin yksityiskohtiin. Tässä miniatyyrikuvassa on esitetty lävitse keskiajan käytössä ollut täisuti. Kun ihmisen päässä täiden lukumäärä ylitti tietyn rajan, otettiin suti esiin. Kuten  kuvasta näkyy, sillä sudittiin täitä hiuksista pois. Idea sudissa oli siinä, että sillä lähti vain osa täistä, ei kaikki. Täikampa ei olisi tullut kuulonkaan. Osan täistä kuuluikin jäädä päähän.

Humoraalioppi oli ihmisen terveyden tilan teoriapohja aina 1800-luvulle saakka. Sen mukaan maailma koostui neljästä alkuaineesta: ilma, tuli, maa ja vesi. Ihmisen perusnesteet taas olivat keltainen sappi, musta sappi, lima ja veri. Nämä nesteet olivat yhteydessä alkuaineisiin. Kun nesteet olivat tasapainossa maailmankaikkeuden alkuaineiden kanssa ja sen lisäksi keskenään, ihminen voi hyvin ja oli terve. Jos jonkun nesteen määrä nousi liikaa suhteessa muihin nesteisiin, ihminen sairastui. Veren imentä oli yksi tyypillinen tapa hoitaa terveyttä. Se takasi, että veren määrä suhteessa muihin nesteisiin ei ole liian suuri. Verta imeviä täitä pidettiinkin tuiki tarpeellisina ihmisen terveydentilan kannalta. Täit poistivat liikaa verta ja siten suojelivat ihmistä mielitaudeilta. Siksi täitä oli hyvä olla. Jos niitä oli liikaa, veri taas väheni ja taas oli sairaudenuhka todellinen. Siksi täistä sudittiin vain liiat pois, kuten kuvassakin näkyy.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lääketieteen historia saattaa olla huvittavaa, avartavaa, kiinnostavaa ja ehdottomasti silmiä avaavaa myös meille ei-lääketieteenammattilaisille. Itse tutustuin lääketieteen historiaan ensimmäisen kerran noin viisitoista vuotta sitten työni kautta ja hullaannuin täysin. Historian hieno puoli onkin siinä, että pieneltä tuntuva tapahtuma avaa ihan uusia historianlehtiä.

ÖTZI JA NYKYIHMINEN

Kyllä minua ainakin lohduttaa seuraava tieto korkean kolesterolini kanssa. Sanovat, että se on tämä nykyinen elämäntyyli ja huonot ruokatavat, jotka nostavat kolesterolia. Siihen on mukava vastata, että kuulkaahan myös jäämies Ötzin 3300 eKr noin 45-vuotiaana kuollut ja Alpeilla säilynyt ruumis kertoo analyyseissä, että hänkin kärsi korkeasta kolesterolista. Minulla ja hänellä on muitakin yhtäläisyyksistä. Minullakin on nivelrikko. Ötzin nivelrikkoa aikalaiset olivat yrittäneet parantaa maagisilla tatuoinneilla juuri nivelrikon tyypillisillä särkyalueilla. Kiitos tulehduskipulääkkeiden minulla on vain kaksi tatuointia ja ne eivät liity mihinkään sairauteen. Edelleen punkkien levittämää borrelioosia pidetään yhdestä vaikeimmin määriteltävistä diagnooseista. Ötzi oli saanut senkin tartunnan. Ötzi oli myös intolerantti laktoosille. Aika vähän uutta auringon alla siis viimeiseen 5000 vuoteen.

Isorokko rokotteen keksi Edward Jenner, huomatessaan, että karjakot eivät sairastuneet isorokkoon. Hän käytti rokotteessa lehmärokkovirusta, joka suojasi isorokolta. Tässä esitetään 1800-luvun sotilaiden joukkorokotusta. Rokotteen aine otettiin tuoreena paikalla olevasta vasikasta.

KAUHISTUTTAVA KUPPA

Syfilis eli kuppa on vaatinut paljon uhreja. Tautiin liittyy ihmeellistä tarunhohtoa. Se kiehtoo mieliä ehkä juuri siksi, että se liitetään syntiin, pahamaineiseen elämään ja toisaalta, niin tosiaan toisaalta, myös kulttuuriin. Tottakai kupan leviämisestä on syytetty milloin ketäkin. Ranskalaiset kutsuivat sitä Napolintaudiksi, Italiassa sen nimi oli Ranskantauti. Mitä todennäköisimmin kuppa levisi Eurooppaan Kolumbuksen laivojen myötä. Se levisi epidemian kaltaisena Ranskan Kaarle VIII sotaretken aikana Italian niemimaalla ja sotilaiden palattua kotiin myös Ranskaan. Lääke syfilikseen keksittiin vasta 1905. Kuppa jätti arpia kasvoihin ja kehoon. Jälkiä näkyy myös taidehistoriassa. Leonardo da Vincin maalaama, Louvressa sijaitseva muotokuva kuvaa meille kauniin nuoren naisen, jolla on erikoinen koru otsallaan. Hän lienee yksi varhaisimpia todistettuja kuppatapauksia Euroopassa. Maalaus on nimittäin vuosien 1495 ja 1499 välillä maalattu, kuppa tuli laivoissa Eurooppaan 1492. Tämän kaltaisia kasvokoruja käytettiin nimenomaan kupan arpien peittämiseen renessanssiajalla. Kulttuuritaudin maineen kuppa sai, kun siihen sairastuivat muun muassa Franz Schubert, Oscar Wilde, Guy Maupassant, Charles  Baudelaire, Edouard Manet, Filosofi Nietzschen tapauksesta on hieman epäselvyyttä oliko kyseessä lopultakaan kuppa. Vakavasti otettaville poliitikoille kuppa ei tietenkään sovi. Adolf Hitlerin kuppaa pidettiin mahdollisimman salassa. Edelleenkään Amerikan Yhdysvalloissa ei saa avoimesti puhua siitä, että presidentti Washingtonilla oli mitä todennäköisimmin kuppa.

Kupan jättämä jälki peitetään korulla.

ONKO PERÄSUOLI SUORA?

Ihmisruumis oli pyhä, siihen ei ollut soveliasta koskea edes kuolleena. Ruumiinavauksia ei pidetty sopivina. Varhaisin anatomian tuntemuksemme tai ehkä tuntemattomuutemme pohjaakin eläimille tehtyihin ruumiinavauksiin, joiden perusteellä pääteltiin, miltä ihminen näyttää sisältä. Kreikkalaissyntyinen, mutta Roomassa gladiaattorien lääkärinä toiminut Galenos oli anatomian isänä vuosisatoja kunnioitettu lääketieteen isä. Galenos antoi muun muassa nimen rectum peräsuolelle. Nimi on harhaanjohtava. Rectum tarkoittaa suoraa ja ihmisen peräsuoli on kaikkea muuta kuin suora. Tämä juuri todistaa sen, ettei hän ollut avannut ihmistä vaan eläimiä, joiden peräsuoli on suora. Kun lopulta ihmisiäkin avattiin, moni anatominen oletettu virhe korjaantui. Yksi virhe vaan säilytti pintansa pitkään. Sydämen arveltiin pumppaavan ilmaa eikä suinkaan verta. Se johtui siitä, että aluksi ruumiinavaukset sallittiin vain teloitetuille. Päänsä menettäneiden ja verensä valuttaneiden sydämissä ei niinkään verta näkynyt. Vasta William Harvey sai todistettua vuonna 1628, että sydän pumppaakin verta. Ei häntä toki kukaan halunnut uskoa. Kun hän piti puheen Pariisin kuninkaallisessa puutarhassa kertoen löydöstään, hänen teoriansa kumottiin pilkkahuudoin. Hänen auktoriteettinsa ei riittänyt, mutta täysin asiaa tuntemattoman tahon nimittäin Ranskan Ludvig XIV eli aurinkokuninkaan auktoriteettia ei kukaan uskaltanut kyseenalaistaa. Kun kuningas vahvisti, että näin on sydän pumppaa verta, Harveyn teoria meni lävitse.

Kun vivisektioista innostuttiin, niistä todella innostuttiin. Tämä Napoleon III n pöydän rakentamiseen ja koristeluun on käytetty seuraavia ihmisen osia: aivoja, verta, sappea, keuhkoja, maksaa, rauhasia, neljä ihmisen korvaa, leikeltyjä nikamia, muumioitua ja kivetettyä jalkaterää.

AURINKOKUNIGAS JA LÄÄKETIEDE

Ludvig XIV vaikutus lääketieteen ja jopa musiikin historiaan lääketieteen kautta ovat uskomattomat. Se ei pelkästään johtunut siitä, että pitkän hallituskautensa 72 vuotta (hän tosin tuli valtaan jo neljä vuotiaana) aikana hän ehti sairastaa, jos mitäkin. Hänen hovilääkäriensä muistiinpanoista voidaan päätellä hänen sairastaneen ainakin hammasmätää, kaksi tippuria (ensimmäisen 14-vuotiaana sairastetun tippurin syypää oli hänen äitinsä. Hänen äitinsä hankki pojalleen noin kolmekymmentävuotiaan prostituoidun opettamaan pojasta miehen), kroonista yskää (sanonta kuului, kun kuningas yskii, koko valtakunta vapisee), unettomuutta ja painajaisia, jotka muistuttivat hallusinaatioita, hänellä oli isorokko, munuaiskiviä, kihtikohtauksia, suolistomato, enemmän täitä, kuin hyvänä pidettiin (täitä oli kaikilla ja niitä ei ajettukaan kaikkia pois, koska ajateltiin niiden imevän huonoa verta pois ja siten olevan tarpeellisia, mutta liika oli liikaa kuninkaallakin) sekä sitten se pahin ja historiallisin eli anaalifisteli. Sen syyt ovat taatusti olleet muiden tautien hoitoon käytetyt 14 peräruisketta päivässä, ratsastaminen ja surkea hygienia. Tilanne oli jo niin paha, ettei kuningas voinut hoitaa valtakuntansa asioita. Ainut vaihtoehto oli leikkaus. Leikkaus oli vaarallinen sillä fisteli oli syvällä. Sitä varten piti kehittää ihan omanlaisensa veitsi sekä levitin, jotta kirurgi pääsi tekemään töitä rauhassa. Totta kai välineet piti testata. Niitä testattiin vangeilla tehden koeleikkauksia. Vangit muuten kuolivat kaikki.

Aurinkokuninkaan anaalifistulin leikkauksessa käytetyt välineet saavat ihmettelemään leikkauksen onnistumista.

Kun katsottiin, että nyt on veitsen malli sopiva, paikalle kutsuttiin neljä apteekkaria pitämään viinillä ja oopiumilla rauhoitettua kuningasta paikoillaan, kuninkaallinen rippi-isä rukoilemaan, rakastajatar Madame Maintenon tukemaan ja henkilääkäri valvomaan tapahtumaa. Luonnollisesti tärkeimmät olivat kaksi kirurgia, jotka tuolloin eivät vielä olleet lääkärien ammattikuntaan kuuluvia. Kuningas leikattiin 18. marraskuuta 1686. Johtuiko oopiumista vain rakkaan Madame Maintenonin läheisyydestä, kuninkaan kerrotaan olleen rauhallinen koko leikkauksen ajan. Kuningas selvisi kuin selvisikin. Jean-Babtiste Lully sävelsi teoksen, johon Brionin kreivi teki sanat: Dieu sauve le Roi. Iso-Britannialaiset ovat myöhemmin lainanneet kappaleen hymnikseen God save the King-muodossa. He väittävät perienglantilaiseen tapaan teosta edelleen tuntemattomien tekijöiden traditionaaliseksi kappaleeksi. Sokeritautia ei tuohon aikaan tunnettu tautina eikä osattu hoitaakaan. Mitä todennäköisimmin Lully sairasti diabetestä. Kun hän johti kuninkaan leikkauksen onnistumisen puolesta pidetyssä Jumalanpalveluksessa orkesteria Dieu sauve du Roi –kappaleessa, hän huitaisi pitkällä orkesterinjohtajan sauvallaan haavan jalkaansa. Tyypillisesti diabeetikolle siitä tuli gangreeni, jota hän ei antanut leikata ja menehtyi. Tuolloin vaarallisen pitkät kapellimestarinsauvat lopulta lyhennettiin nykyisen kokoisiksi. Kuningas oli kiitollinen kirurgeilleen. Lääketieteellisen tiedekunnan lääkäreiden vastustukset menivät kuuroille korville, kun Aurinkokuningas määräsi myös kirurgeille oikeuden opiskella lääketieteellisessä. Lääkärit yrittivät esittää tekevänsä töitä aivoillaan, kun kirurgit tekevät vain käsillään. Leikkaavat kirurgithan kuninkaan olivat pelastaneet, joten kuningas piti päänsä.

Opetustarkoituksessa tehty avaus, on taidemaalari Jan van Neckin ikuistama 1683.

PARACELSUKSEN KANAT

Kanatkin on syytä mainita lääketieteen historiassa, ainakin Paracelsuksen kanat. Syntyjään kyseinen sveitsiläinen lääkäri, alkemisti, astrologi, psykologi ja okkultisti oli nimeltään Theophrastus Philippus Aureolus Bombastus von Hohenheim (1493 – 1541). Mutta vaatimaton kun oli, hän otti nimekseen Para-Celsus eli parempi kuin Celsus, tuolloin vielä kunnioitetun lääketieteen antiikinajan auktoriteetin Celsuksen mukaan. Hänen tapansa halveksia vanhoja auktoriteetteja aiheutti hänen kuolemansakin. Kun hän jälleen kerran haukkui vanhoja mestareita Salzburgissa, isäntä käski palveluskuntansa heittää hänet ikkunasta ulos kadulle. Niin tuo lääketieteen suuri nero kuoli. Häntä on kuitenkin meidän kiittäminen muun muassa siitä, että hän uskoi lääkärin silmien olevan parempi tapa oppia asioita, kuin vanhat kirjat. Hän myös ymmärsi välskärinä toimiessaan, että haavojen tulehtumisen ehkäisyssä parasta on hygienia, ei amputointi. Hän määritteli ensimmäisenä ammattitaudin käsitteen osoittaen kaivostyöläisillä olevan arseenimyrkytyksiä. Hän perusti toksikologian huomatessaan, että annos tekee lääkkeen. Aine voi olla myrkkyä tai lääkettä sen mukaan, kuinka paljon sitä antaa. Hän ymmärsi myös lumelääkkeen toimivuuden joissain tapauksissa. Osa hänen kirjoituksissaan ovat erityisen epäselviä. Hän kirjoitti niitä usein kapakoissa ja humalapäissään, mikä selittää paljon. Hän sekoitti alkoholia ja rikkihappoa toisiinsa saaden aikaan valkoista vettä, kuten hän sanoi. Nykyisin kutsuisimme sitä eetteriksi. Hänen kanansa pääsivät siihen käsiksi. Juotuaan sitä, ne nukahtivat. Aurinkokuninkaan epäonneksi tätä keksintöä ei silti käytetty vielä hänen nukuttamisekseen, vaikka Paracelsus nähdessään kanansa nukahtaneina tekikin kokeita eetterillä kivun lievitykseen. Anestesia kehittyy vasta 1800-luvulla. Niin kiinnostava Paracelsus on, että soisi jonkun teattereista ottavan uudelleen ohjelmistoonsa Mika Waltarin historiallisen näytelmän Paracelsus Baselissa.

Kätevääkin kätevämpi kannettava matka-apteekki reissulle mukaan.

 

NAISTEN SYYTÄ

Rutto epidemiat olivat kammottavia. Niiltä säästyi ani harva. Keisari Justinianuksen ajalla 500-luvulla rutto vei Konstantinopolin asukkaista suurimman osan. Mustarotan kirppujen levittämä paiserutto, mustasurmanakin tunnettu, vaivasi Eurooppaa monesti. 1340-luvun epidemia oli kaikkein pahin. Sille tietenkin piti hakea syy. Pariisista ajettiin kaikki juutalaiset pois. Senhän täytyi olla heidän syynsä. Juutalaiset lähtivät, rutto jäi. Uusi syyllinen löytyi naisista. Syyllinen olikin Eeva jälleen kerran. Tällä syytöksellä olikin kauas kantoisemmat seuraukset. Naisilta kiellettiin lääkärin ammatinharjoittaminen. Sitä ennen oli naislääkäreitä ollut. Naisia tavataan lääkäreinä seuraavan kerran vasta 500-vuoden kuluttua uudelleen.

Toki ruttoon etsittiin lääkkeitä. Yhtenä tehokkaimpana pidettiin amuletin omaista kaulakorua. Sen valmistaminen kävi keneltä vain, jolla oli saatavillaan riikinkukkoja. Ruton ennaltaehkäisevä resepti kuulosti tältä: ´Tapa väkivaltaisesti kaksitoista (symboliluku apostolit) riikinkukkoa (symbolieläin, joka symboloi kuolemattomuutta) ja katkaise niiden päät. Laita päät roikkumaan kaulanauhaan ja pidä kaulassa´. Mielestäni tällainen ruttokaulanauha saattaisi soimia hyvin nykyaikanakin flunssaa ja pisaratartuntatauteja vastaan. Kuka tulee tartuntamatkan päähän ihmistä, jolla roikkuu kaulassaan kaksitoista mädäntyvää riikinkukon päätä?

Kuvat eivät ole alkukuvaa ja vivisektio lukuunottamatta kovinkaan korkealaatuisia tällä kertaa, mutta toivottavasti sitäkin kiinnostavampia.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Zika-virus aiheuttaa paljon pelkoa. Jokin aika sitten pelättiin ebolaa, lintuinfluenssa ja milloin mitäkin. Pelot saavat median edesauttamina jopa hysteerisiä piirteitä. Muistan kuulleeni ebolan aikana, kuinka yhdessä suomalaisessa koulussa eräs äiti kieltäytyi laittamasta lastaan kouluun, koska oli kuullut jonkun opettajan tulleen vastikään Afrikasta. Opettaja oli ollut Etelä-Afrikassa. Ebola taas riehui länsi-Afrikassa. Niiden välinen etäisyys on melkeinpä suurempi kuin länsi-Afrikan ebola-alueilta on Suomeen. Pelossa ei järjellä ole useinkaan sijaa. Minä en vähättele ebolaa tai muitakaan viruksia, mutta en voi olla huomaamatta, kuinka pelko sumentaa ajattelukykymme. Siitä seuraa ylireagointia.

Hölmöintä meissä ihmisissä kuitenkin on, että me emme suhtaudu ollenkaan samalla vakavuudella aikamme kaikkien pahimpaan tautiin. Siihen tautiin, joka tappaa eniten meitä länsimaalaisia. Kyseinen tauti on kuin keskiajan rutto. Meidän kaikkien sairastumisriski on valtava. Jokainen meistä tuntee aivan varmasti kymmenittäin kyseisen epidemian uhreja. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemme itsekin olleet sairastuneita siihen, ainakin väliaikaisesti, jos emme tälläkin hetkellä. Taudin nimi on kiire. Älyttömyyden huippu on, että me emme edes hoida itse tautia ollenkaan. Me kiinnitämme huomiomme vain sen oireisiin: kohonneeseen verenpaineeseen, psyykkisiin ongelmiin, sydänsairauksiin, unettomuuteen. Me hoidamme oireita, mutta emme juuri koskaan hoida tai halua parantaa itse tautia. Kiire vie elämästämme kaiken nautinnon. Kiire on kuin jatkuva kiputila, johon mikään särkylääke ei auta. Me juoksemme lävitse taidenäyttelyn, me emme ehdi jutella ystäviemme kanssa, me teemme työmme huolimattomasti. Kaikesta tulee puolittaista. Kokonaiset elämykset jäävät kokonaan kokematta. Emme ehdi elää.

Nerokkuudessamme me ihmiset keksimme siihen muka vastalääkkeen. Sillä on hieno nimikin slow-liike. Sen ympärille on keksitty vaikka mitä hienoa: joogaa, terapiaa, herkullista ruokaa, slow kaupunki-liike, rauhoittumisleirejä, retriitti, mindfullness, väristyskirjoja aikuisille, hyvänolonhoitoja. Tuskin mikään näistä kuitenkaan on edes uutuus. Me otamme käyttöön vanhoja, jo olemassa olevia asioita, keksimme niille uuden nimen, mieluummin englanninkielisen, ja taas kassakone kilisee. Me onnistuimme tuotteistamaan jopa näennäisen kiireestä parantumisen.

Parantuminen on silti vain näennäistä. Me kuvittelemme hoitavamme kiirettä näillä uusilla keksinnöillä, juoksemalla hoidosta toiseen ja terapeutilta kolmannelle. Todellisuudessahan me vain pahennamme kiirettämme. Kiireettömyydestä tai siis meille myytävästä kiireettömyydestä on tehty elitististä. Tee enemmän töitä, niin sinulla on varaa maksaa rauhoittumismatka Intiaan. Todellisuudessa me vain pahennamme omaa sairauttamme lisäämällä pakollisiin menoihimme kiirettä mielestämme hoitavat tai parantavat menot.

Jokainen meistä syvässä mielessämme tietää, että ainut oikea hoitokeino kiireeseen on lopettaa se. Aikaahan meille tulee kokoajan lisää. Joka sekunti tulee meille lisää aikaa, kunnes kohtaamme kuoleman ja siihen ainakin kiireemme soisi loppuvan. Se sijaan, että me olisimme vakavissamme yrittäneet lopettaa kiireen, tuon aikamme tappavimman taudin, me aloitimmekin kilpajuoksun sen kanssa. Eihän se, että kiireeni kohde on muuttunut paranna tautia. Miten se voisi poistaa kiirettä, että kiirehdin töistä terapiaan? Sitä juuri emme kiireeltämme ehdi edes miettiä. Me ihmiset onnistuimme kaupallistamaan rauhoittumisen. Ennen kannibalismisen teollisuuden aikaa, tehtaat tekivät tuotteita ihmisen tarpeisiin. Sitten keksittiin ja lähdettiin tuottamaan tuotteita, joille ei vielä ollut tarvetta. Se tarkoitti sitä, että tavara tai tuote alkoi juosta ihmisen perässä. Teollisuus ja tavarataivas haluaa luoda meille tarpeita, joita meillä ei alkuperin ole ollutkaan. Kiireettömyys tehtiin tuotteeksi ja nyt sitä tarjotaan hoitona kiireeseen. Tosiasia on, että olemme noidankehässä ja kiireemme lisääntyy entisestään.

Kaiken taustalla saattaa olla meidän kaikkein suurin pelkomme. Pelon nimi on Horror vacuum eli tyhjyyden pelko. Täyttämätön aika on nimittäin aivan kammottavaa. Se pakottaa meidät olemaan oman itsemme kanssa. Kun on aikaa, meillä onkin aikaa katsoa itseämme peilistä, tarkastella omaa sieluamme, jutella sen kanssa, ottaa selville, mitä se kaipaisi.

Kirottua tässä kammottavassa epidemiassamme on se, että se on äärimmäisen tarttuva tauti. On huomattu, että suurkaupunkiin muuttava ihminen huomaamattaan kasvattaa muutamassa kuukaudessa kävelynopeuttaankin noin kymmenellä prosentilla. Kiireestä tulee elämäntapa.  Me tartutamme taudin myös lapsiimme tarkoituksella ja tahallamme. Me täytämme heidän aikansa harrastuksilla, menoilla, elokuvilla, tapahtumilla. Heille ei jää aikaa leikkiä ja mikä tärkeintä ihmisen luovuuden kehittymisen kannalta: heille ei jää aikaa kyllästyä. Juuri kyllästyminen saa meidät tekemään parhaamme. Kyllästymisestä nousevat rohkeimmat ideamme.

Otamme kiireen mukaan myös lomallemme. Niistäkin tulee suorittamista, johon pitää mahduttaa mahdollisimman paljon asioita. Kovin usein olen törmännyt matkalaisiin, jotka pohtivat, milloin joku päiväretki päättyy.  Heidän puheestaan saa käsityksen, että se retkikin on kuin työtä. Loma alkaa sitten hotelliin päästyä illalla. Kiire on kuin huume, lopulta se vie koko elämämme. Ensin meillä ei ollut enää aikaa tosillemme, nykyisin meillä ei ole enää aikaa edes itsellemme. Yritämme vielä kutsua yhteiskuntaamme hyvinvointi yhteiskunnaksi. Tässä hyvinvointiyhteiskunnassamme me hyväksymme kuitenkin kyseenalaistamatta epidemian, joka tappaa ihmisiä, sairastuttaa meitä ja vie koko elämän ilon. Kiire on vihollisena salakavala. Se saa ihmisen tuntemaan itsensä tärkeäksi. Se uskottelee meille, että kiireiset ihmiset olisivat muka tärkeämpi kuin kiireettömät. Kammottava totuus on, että me emme erota enää kiireistä asiaa tärkeästä asiasta. Jos puhelin soi, vastaamme siihen kiireellä. Moni puhelu ei ole edes tärkeä. Siellä saatetaan myydä lehteä, jota emme halua. Sen sijaan esimerkiksi perheemme tapaamista saatamme lykätä loputtomiin, vaikka se juuri olisi tärkeää, vaikkei niin kiireelliseltä tuntuisikaan. 

Eräs pappi kertoi minulle, kuinka usein nykyään edes kuolema ei pysäytä ihmistä. Vainajaa ei saa haudattua, kun lähipiirillä on niin paljon menoja, ettei saada sovittua hautajaispäivää. Kiire sumentaa ajattelumme, emmekä edes pysähdy miettimään, miten kammottavaa on, kun ruumis makaa jääkaapissa jopa kuukauden, pääsemättä haudan rauhaan, koska meillä on niin kiire. Toisaalta ei se liene hämmästyttävää. Jos meillä ei ole aikaa toisillemme elämässä, miten sitä voisi olla kuolemassa.  Minäkin olen huomannut, kuinka kiire on soluttautunut sisimpääni. Vaistomaisesti lähden juoksemaan, jos näen linja-auton tai raitiovaunun lähestyvän. Miksi niin teen, jos minulla ei ole kiire? Sehän on järjetöntä. Kiire on järjetön. Jos kiirehdin aina kohden päämäärää, minulta jää koko matka kokematta. Ihmiselämän päämäärä on kuitenkin aina kuolema, niin eiköhän silloin kannattaisi juuri tästä matkasta ottaa kaikki irti: kiirehtimättä.

Kiire tappaa myös spontaanisuutemme. Kenellä meistä enää on ystäviä, joille voi soittaa tai joita voi mennä tapaamaan, kun siltä tuntuu? Meidän täytyy varata aika myös läheistemme tapaamiselle samaan tapaan kuin hierojille tai lääkäreille. Eurooppalaistyylinen kello keksittiin keskiajalla luostareissa. Niissä ajateltiin, että vanhat vesikellot ja tiimalasit eivät riitä kertomaan rukousten hetkiä riittävällä tarkkuudella. Silloin keksittiin liipotin, se kellon osa, joka pysäyttää viisarin, laskeakseen sen taas eteenpäin määrätyn ajan kuluttua. Se on ehkä ihmishistoriamme kammottavin keksintö. Viisarikello rikkoi ajan. Tiimalasissa tai vesikelloissa menneisyys kulki koko ajan mukana, valuen nykyhetkeen ja menneisyyteen. Viisarikellossa mennyt hetki on mennyt kokonaan ja katse on vain tulevassa. Viisareiden kautta keksittiin kiire. Taudin siemen oli kylvetty ja nyt sairaus niittää satoaan pilaten elämämme ja aiheuttaen ennen aikaista kuolemaa.

Afrikassa kuultua: teillä eurooppalaisilla on kello, meillä täällä Afrikassa on aika. Syvä viisaus, sitä kannattaa miettiä!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Toivotamme usein toisillemme: pysy terveenä. Usein sanomme myös: niin kauan, kun on terveyttä, kaikki on hyvin. Terveys on ehdottoman hyvä ja tärkeä asia, mutta yksin tai ainoastaan se ei ole hyvän elämän ehto. Kun korostamme terveyden osuutta onnelliseen elämään, me helposti samalla kiellämme kroonisesti sairaan ihmisen mahdollisuuden täyteen elämään. Jo 1980-luvulla kansainväliset terveysjärjestöt ottivat virallisesti käyttöönsä holistisen ihmiskäsityksen. Sen mukaan terveys ei ole vain sairauden poissaoloa. Ihminen haluttiin jo tuolloin, ja halutaan yhä, nähdä psyykkisenä, henkisenä sekä fyysisenä kokonaisuutena. Ihminen on terve ja voi hyvin, kun kaikki nämä palaset ovat kohdallaan. Se kuulostaa järkeenkäyvältä. Useimmat meistä ovat varmasti samaa mieltä ainakin teoriassa. Samalla tavoin myös kroonisesti sairaalla ihmisellä on mahdollisuus sairaudestaan huolimatta hyvään elämään. Miten on käytännön laita? Kuinka holistinen ihmiskäsitys näkyy terveydenhuollossa?

Suomessa terveyden- ja sairaanhoito elää suurten muutosten aikaa. Toisinaan suomalaista yhteiskuntaa kauempaa katsovasta tuntuu samalta kuin lukiessaan satua nimeltään kuninkaan uudet vaatteet. Kun me onnistumme uskottelemaan itsellemme, että kaikki on hyvin, niin sitten on kaikki hyvin. Jos lehti kirjoittaa, että on lottovoitto sairastaa Suomessa, niin sitten on niin. Julkisen sairaanhoidon kansainvälisillä mittareilla Suomi on pudonnut putoamistaan maailman tilastoissa. Se tietysti johtuu pitkälle siitä, että Suomessa julkisen sairaanhoidon rinnalle on noussut työpaikkojen kautta saatava yksityinen hoito. Viimeisin tilasto, jonka näin julkisen terveydenhuollon kattavuudesta (mitä kuuluu julkiseen terveydenhoitoon: ennalta ehkäisy, sairastaminen, lääkkeet sekä miten paljon niistä joutuu tai ei joudu maksamaan) Eurooppa sinänsä pärjäsi hyvin. Pitkäaikainen ykkönen Italia oli vaihtanut paikkaa entisen kakkosen kanssa: Ranska oli maailman paras, Italia kakkonen, oma nykyinen kotimaani, Espanja oli seitsemäs. Suomen sijaluku oli kolmenkymmenen jälkeen. Maita siis järjesteltiin sen perusteella, miten kattava julkinen terveydenhuolto kussakin maassa on.

Itse olen elänyt lähes koko aikuisikäni muualla kuin Suomessa. Olen nähnyt erilaisia tapoja hoitaa ihmisiä lähinnä muualla Euroopassa. Minulla ei lapsuuteni jälkeen ole juurikaan kokemuksia suomalaisesta terveydenhuollosta. Tiedän vain sen, mitä luen lehdistä tai kuulen. Te lukijat tiedätte varmasti itse paremmin Suomen tilanteen. Uskallan kuitenkin sanoa, että minulla on valitettavankin paljon kokemuksia sairastamisesta muualla. Minulta on usein kysytty sairastaessani: tuletko Suomeen sairaalaan? Minusta se kuvaa asennetta, jonka mukaan suomalaiset uskovat hoidon tason olevan jollain tavoin erinomaisempaa Suomessa kuin muualla. Olen täysin vakuuttunut siitä, että suomalaiset lääkärit sekä hoitohenkilökunta ovat hyviä. Heidän koulutuksensa taso on varmasti erinomainen. Lääketieteellisen tutkimuksen tasosta en osaa sanoa muuta, kuin, että Suomeen ei ole kovin paljon lääketieteen Nobel-palkintoja näyttänyt tulevan. Se johtunee liian vähistä tutkimusmäärärahoista. Kun mietimme ihmistä holistisena kokonaisuutena, niin silloin lääkärin ja hoitohenkilökunnan hyvä koulutuksen taso ei yksin riitä. Silloin joudumme heti puhumaan potilaan kohtaamisesta.

Minulla on ollut tilaisuus olla tulkkina tapaamisissa, joissa suomalaiset lääkärit kävivät tutustumassa italialaiseen sekä ranskalaiseen terveydenhoito järjestelmään. Molemmissa tilaisuuksissa puhuttiin potilaiden määrästä per lääkäri. Erot olivat valtavia. Kansallisella tasolla suomalaisten terveyskeskuslääkäreiden potilaskanta oli noin kaksinkertainen italialaisen omalääkärin määrään nähden ja kolmanneksen suurempi verrattuna ranskalaiseen lääkäriin. Lääkärin koulutus voi olla mitä erinomaisin, mutta, jos hänellä ei ole aikaa potilaalleen, niin siten hänellä ei ole aikaa. Yksi merkittävä tekijä näissä kahdessa entisessä kotimaassani Ranskassa ja Italiassa oli myös se, että siellä potilas saa valita omalääkärinsä oman hoitopiirinsä alueelta. Jos hän ei ole tyytyväinen lääkäriinsä, hän saattaa käydä vaihtamassa tämän toiseen. Omalääkärit taas saavat palkkansa sen mukaan, montako potilasta heillä on. Niinpä lääkäreiden on syytä palvella potilaitaan hyvin, muutoin potilaat kaikkoavat. Niinpä lääkäri jää palkatta.  Heillä on tietenkin maksimimäärä potilaita, minkä ylitse he eivät saa potilaita ottaa.

Näissä tilaisuuksissa, joissa olin tulkkina, ymmärsin suomalaisilta terveyskeskuslääkäreiltä, että heidän ammattiaan eivät aina arvosta edes heidän omat erikoislääkärikollegansa. Jotkut kertoivat, että kun he lähettävät potilaansa erikoislääkärille, he eivät edes välttämättä enää saa tietoja potilaastaan. Italiassa kaikki kulkee aina ja vain omalääkärin kautta. Silloin esimerkiksi, kun minun silloinen omalääkärini koki, että minut pitää laittaa ortopedille olkapääni tähden ja ortopedi suositteli leikkausta, hän ei voinut kuitenkaan sitä määrätä. Ortopedi voi vain suositella. Määräys leikkaukseen tulee aina ja vain omalääkäriltä (luonnollisesti lukuun ottamatta ensiaputapauksia). Heidän logiikkansa mukaan vain omalääkäri tuntee potilaansa riittävän hyvin. Hän tietää työtilanteen, perheen sekä muun terveydentilan. Siksi vain hän voi sanoa, onko se potilasta sen paremmin tuntemattoman ortopedin suosittelema leikkausratkaisu oikea juuri sillä hetkellä. Tämä on holistinen ihmisnäkemys, jos mikä. Tästä on luonnollinen seuraus se, että omalääkäreitä myös arvostetaan enemmän.

Moni varmasti miettii: tunteeko lääkäri sitten tosiaan potilaansa niin hyvin? Toki lääkärit ovat yksilöitä samoin kuin potilaatkin, mutta omien kokemusteni mukaan kyllä. Muistan, kun muuttaessani kaupungin sisällä vaihdoin omalääkäriäni. En siksi, että olisin ollut tyytymätön entiseen vaan siksi, että esimerkiksi flunssatapauksissa ei kukaan lähde kotoaan mihinkään kuumeisena. Lääkäri tulee kotiin. Minusta olisi ollut kohtuutonta juoksuttaa omalääkäriäni kaupungin laidalta toiselle, joten valitsin lääkärin lähempää uutta asuntoani. Kyselin suosituksia naapureiltani. Heidän suositustensa mukaan menin ilmoittamaan omalääkärin vaihdosta paikalliseen KELAa vastaavaan instituuttiin. Kaksi päivää sen jälkeen puhelimeni soi. Siellä oli uusi omalääkärini. Hän kiitti luottamuksesta, koska oli saanut tiedon, että olen kirjautunut hänen potilaakseen. Hän kysyi olisiko minulla aikaa käydä hänen kanssaan kahvilla jonain iltana, koska hänelle olisi tärkeää nähdä minut ensimmäisen kerran terveenä mahdollisten tulevien sairastapausten varalta. Muistan myös lämmöllä sitä kuinka sairaalassa ollessani omalääkärini soitti kysyäkseen, kuinka voin. Hän soitti myös osaston ylilääkärille kehottaen tätä hoitamaan hänen potilastaan hyvin.

Uudessa kotimaassani Espanjassa en ole vielä montaa kertaa ehtinyt lääkäriin turvautua. Ensivaikutelmani ovat kuitenkin hyvät. Täälläkin ilahduttaa se, että lääkäri katselee minua: potilastaan, herkeämättä, ei tietokoneen ruutua. Hänellä on assistentti, joka kirjoittaa sanelusta samalla, kun hän kohdistaa kaiken huomionsa minuun. Se on antanut minulle potilaana tunteen siitä, että minusta välitetään kokonaisuutena.

Potilaan inhimillisen kohtelun ääripäihin törmäsin reilu vuosi sitten kahdella perättäisellä matkallani Amerikan Yhdysvaltoihin sekä Länsi-Afrikassa sijaitsevaan Beniniin. Itse en onnekseni ollut potilaana kummassakaan tapauksessa, mutta tapaukset saivat minut miettimään asioita. Beninissä olin työtehtävieni tähden seuraamassa voodoo riittiä. Riitin alkuvaiheessa kävi niin, että eräs kyläläinen satutti päänsä. Tuloksena oli ammottava haava, paljon verta ja tajuton mies maassa. Lääkärin virkaa siellä hoitaa bokono eli ehkä meille eurooppalaisille poppamies. Jännittyneenä seurasin, mitä nyt tapahtuu. Poppamies otti koboltinväristä jauhetta, valkeaa jauhetta, myrkkymurattia, voodoo patsaan ja alkoholia. Riitit olivat monivaiheiset, ehkä blogini kuva kertoo niistä, kuten kuvien tapana on, enemmän kuin tuhat sanaa.  Minuun teki valtavan vaikutuksen se, että hän hetkeään epäröimättä, muun muassa imi omalla suullaan potilaan otsasta tulevaa verta. Hänen keinonsa saattoivat olla eurooppalaiselle järkyttäviä, mutta oli aivan selvää, että hänelle potilas on ihminen. Hänen pitää kyseinen ihminen pelastaa ja parantaa keinolla millä hyvänsä. Jos mietimme ihmistä holistisesti myös henkisenä olentona, niin tässä se oli hyvin voimakkaasti mukana.

Pian tämän jälkeen olin New Yorkissa. Metrossa silmiini osui mainos yksityisestä lääkäriasemesta. Siinä oli Merkuriuksen symboli.

Koskapa symboleja nimenoman tutkin, se ihmetytti minua. Euroopassahan lääkäriliiton symboli on Asklepioksen eli Antiikin ajan parannuksen Jumalan tunnus. Länsimaisen lääketieteen isänä pidetty Hippokrates Kosilainen oli nimenomaan Asklepioksen pappi Kosin saaren suuressa temppelissä. Merkurius sen sijaan oli varkaiden ja kauppiaiden suojelija. Merkuriuksen tunnusta käytetään Euroopassa apteekkarien tunnuksena (sana apteekki on samaa kantaa kuin putiikki), siellä myydään. Merkuriuksen tunnus on Suomessa myös taloustieteilijöiden tunnus.

Näiden kahden jumaluuden tunnukset toki muistuttavat tosiaan. Molemmissa esiintyy käärme ja keppi. Asklepioksen symbolissa eli siis lääkäreillä on yksi keppi ja yksi käärme sen ympärillä. Merkuriuksella on yksi keppi, jolla on siivet ja kaksi käärmettä sen ympärillä. New Yorkin metrossa näkemäni Merkuriuksen symboli siis ihmetytti. Kävi ilmi, että siellä lääkärit käyttävät kauppiaiden jumalan, ei parannuksen jumalan symbolia. Eihän kyse ollut apteekista vaan terveyskeskuksesta. Se kertoi rehellisesti, mistä on kyse. Amerikan Yhdysvalloissa potilas on kuluttaja. Häntä mitataan rahalla.

Toisen maailmansodan jälkeen kehittynyt eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunnan malli, joka perustuu enimmäkseen Ranskassa kehitettyihin ideaaleihin, on lähtenyt siitä, että meillä on potilas. Muutos potilaasta asiakkaaksi on selkeästi osin jo tapahtunut. Se ei välttämättä ole edes negatiivista, koska se on tasa-arvoistanut potilaan ja lääkärin välistä suhdetta. Yhdysvalloissa kyse ei ole enää asiakkaastakaan vaan kuluttajasta. Ihmisen arvo on siinä kassakoneeseen kilahtavassa rahamäärässä. Kun julkista terveydenhuoltoa mitataan ja tilastoidaan, kyse on aika pitkälle tästä. Kuinka paljon potilaassa on potilasta ja kuinka paljon kuluttajaa. En ole nähnyt suomalaisessa julkisessa mediassa niinkään puhetta tästä. Se on mielestäni kummallista. Siitähän kaikki lähtee. Silloin tehdään periaatepäätös, millä on merkitystä: ihmisellä vaiko rahalla.

Siksi tahallisen provosoivana loppulauseena sanonkin, että teoreettisella tasolla minä olisin mieluummin Beniniläisen bokonon potilas kuin New Yorkilaisen klinikan kuluttaja. Hyvä loppukysymys lienee: mitä hyvinvointi meille tarkoittaa?

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat