Se hetki, kun ihminen huomaa vapautensa olevan alisteinen sähköisille tiedotusvälineille, on kammottava. Kaikenlaiset koneet: älypuhelin, tietokone ja padi tuntuvat aluksi hienolta idealta. Ne helpottavat elämää ja säästävät aikaa. Niiden avulla voin tehdä töitä missä vaan ja milloin tahansa. Pikkuhiljaa, alkuhuuman jälkeen ne kuitenkin alkavat viedä enemmän ja enemmän aikaa elämästäni. Ihmiset: ystävät, työtoverit ja tuntemattomatkin soittavat milloin tahansa. Jos et vastaa heti, he lähettävät viestejä. Kun et vastaa niihin heti, he ovat jo huolissaan. Aika, kun vastasin puhelimeen, jos satuin olemaan kotona, tuntuu kaukaiselta. Nyt puhelin kulkee aina mukana.

Toki töiden tähden minun pitää ollakin usein tavoitettavissa. Mahdollisuus soittaa aina halutessa, on tullut oikeastaan myös vankilaksi. Pohdin myös oman vankilani ja toisten vapauden rajoja. Moni nimittäin sanoo, että voithan sinä vastata ja soittaa vain, kun itse haluat ja käyttää vapauttasi. Olen kuitenkin varma, että lukemattomat muut ovat samassa tilanteessa puhelimiensa kanssa. Minunkin soittoni voi olla heille väsymyksen hetkellä liikaa. Meille ihmisille itsekkyys on valitettavan tyypillistä. Itsekkyys on elämän kannalta toki välttämätöntä. Mutta sen rajan vetäminen, milloin vain minulla on oikeuksia ja muilla velvollisuuksia on lopulta hiuksen hieno, myös sähköisten kommunikointivälineiden kanssa.

Kuinka usein leikinkään ajatuksella, että heitän puhelimeni metsään. Siitä on tullut minulle ajatuksena symboli vapaudesta. Olen jo sillä asteella, että pidän puhelintani järjestään aina hiljaisella. Sen äänestä on tullut minulle kuin painajainen. Elämäni suuria juhlahetkiä ovat ne, jolloin olen sellaisissa maissa tai merellä niin, että puhelimessani ei ole linjaa. Ne ovat hetkiä, jolloin minun ei tarvitse olla kenenkään tavoitettavissa. Eikä minun tarvitse tuntea siitä huonoa omaatuntoa. Hulluinta on, että jo tätä kirjoittaessani tunnen syyllisyyttä siitä, että paljastan olevani kovin epäsosiaalinen. Normaalisti minä kuitenkin pidän ihmisistä ja ihmiskontakteista. Minä pidän enemmän kasvokkain juttelusta kuin puhelimen kautta kommunikoinnista.  Nykyiset laitteet ja mahdollisuudet tuntuvat minusta orjuuttavilta. Välillä tunnen jopa tulleeni petetyksi. Minulle tarjottiin vapautta ja elämän helppoutta. Sen asemesta sain orjuuden. Toisinaan näen painajaismaisia kauhukuvia siitä, kuinka puhelin kasvaa korvaani tai käteeni kiinni.

Työnantajat vaativat usein työntekijöiltään tavoitettavuutta. Ennen hälytysajasta maksettiin, nykyisin ei. Olen jopa kokenut toisinaan puhelut omaa työtäni häiritseviksi. Jos minulle soitetaan kesken töitä vain siksi, että toisessa päässä puhelinta työn tilaaja haluaa tietää, onko kaikki hyvin, koen sen painostavaksi. Se osoittaa minusta jopa enemmänkin epäluottamusta kuin kiinnostusta.

Ymmärrän toki, että valinta on minun, aikuisen ihmisen. Mutta minä en elä yksin, vaan sosiaalisessa ympäristössä. Sosiaalinen ympäristö luo myös paineita, jotka ovat toisinaan vaikeita ratkaista. Elämämme tietoyhteiskunnassa on loppujen lopuksi vielä aika uutta. Varmasti olemme lapsen kengissä kaiken tämän keskellä, ja tulevaisuus luo uudet hyväksyttävät tavat ilman sosiaalisia paineita. Siihen saakka minun ja kaltaisteni täytyy vain selvitä.