Ihminen on kummallinen. Me kaikki haluamme, vaadimme, huudamme muutosta. Sitten, kun on muutos ja uutta tarjolla, me emme haluakaan sitä. Uusi pelottaa se on selvää. Tämä näkyy erityisen selvästi politiikassa. Nuoria ei mielellään äänestetä. Toki komeus on hyvästä ja siihen usein vedotaan. Silti on ihmeellistä, kuinka useimmissa Euroopan maissa valtion johtajat ovat selkeästi eläkeikäisiä. Se ei ole kovinkaan johdonmukaista siksikään, että periaatteessa ainakin politiikan pitäisi rakentaa tulevaa. Tulevaisuus on väkisin nuorien polvien, joten olisi loogista, että he rakentavat sitä. Meillä on kuitenkin tapana pitää kynsin ja hampain kiinni menneestä, rakentaa nykypäivää ja valehdella sujuvasti, että huomistahan me ajattelemme.

Tosiasia on, että huominen pelottaa sen verran, että me kuitenkin pyrimme rakentamaan huomisesta täsmälleen samankaltaisen kuin tämänpäiväisestä. Kaikkein pelottavinta on, että samalla, kun puhumme tulevasta me itseasiassa palaamme kohden vanhaa. Maailmanpolitiikassa se näkyy tälläkin hetkellä kammottavalla tavalla. Uudistusten ongelma on siinäkin, että ne väistämättä tapahtuvat hitaasti. Ihminen on samalla varovainen ja samalla malttamaton. Yksi sukupolvi harvoin näkee ja edes ymmärtää kaikkia muutoksia mitä on tekemässä.

Me ihmiset olemme erikoisia. Me kaikki tiedämme, että emme ole ikuisia ja seuraavat sukupolvet seuraavat meitä omilla ehdoillaan. Silti me haluamme maailman jatkuvan samanlaisena, kuin se on ollut meidän aikanamme. Kaiken huipuksi se on juuri se  maailma, josta me emme pidä ja mistä valitamme. Maailman pitää muuttua, mutta ei juuri minun kohdallani, eikä juuri nyt tänään. Mieluummin sitten huomenna, mutta huominen ei ole huominen, se on jossain hieman kauempana.