Kirjoitukset avainsanalla vastuu

Kirjoitan parhaillaan 2017 syksyllä ilmestyvää teostani taiteen vastaanottamisesta. Juuri eilen illalla tarkastelin kuvaa kehrääjästä.

Mieheni perheestä noin puolet asuu Nizzassa. Itse asuin kyseisessä kaupungissa neljän vuoden ajan. Kun näin uutiset Nizzasta, en voinut olla kysymättä jälleen kerran niitä samoja kysymyksiä, mitä useimmat meistä. Miksi? Mitä voin tehdä? Miten tämä saadaan loppumaan.

Niitä pohdiskellessani en voinut olla havahtumatta siihen, että edellisenä iltana tulkitsemani teos tarjoaa vastauksia näihinkin vaikeisiin kysymyksiin. katsotanpa, mitä teoksessa oikein kerrotaan: en tarkoita teoksen aihetta vaan sanomaa. Aihehan on helppo. Siinä on nuori nainen, joka kehrää. Taideteosten sanoma on kuitenkin lähes aina se mielenkiintoinen asia, ei aihe. Miksi maalauksessa on tiettyjä yksityiskohtia ohjaavat meidät aina sanoman juurelle. Gerolamo Indunon teos vuodelta 1836 kuvaa aiheena ja näennäisesti kehrääjää. Teoksen sanomana on taas vielä useisiin valtioihin jakautuneen Italian niemimaan kasvava kansallisuusaate. Kankaan kutomista ja langan kehräämistä on pidetty Antiikin mytologioista alkaen uuden elämän symbolina. Samaa ajatuksen kanta on suomalainen sananlasku, joka puhuu elämänlangasta. Teokseen kätketyissä symboleissa on useita avaimia viittaamassa tällaisen tulkintaan. Lattialla on juuri kuoriutuneet kananpojat, jotka viittaavat siis syntymäisillään olevaan Italian valtioon, jota nuori Italia liike ajoi tuolloin. Uudelle valtiolle kehrätään elämää eli elämän lankaa. Seinällä, pimentoon jäävän takan vieressä ovat avaimet seinällä roikkumassa viittaamassa myös uuteen. Samalla, kun kehrääjättären kasvojen muoto on saatu pyöreämmäksi katsojasta oikealla olevan posken jäädessä hämärään, samalla se hämärä toimii sanoman korostajana. Kehrääjä on oikealla teoksessa olevan pimeän menneisyyden ja vasemmalla olevan tulevan kirkkaan välissä edustamassa silloista nykyaikaa: uuden valtion eli Italian syntyä.

Me pohdimme, luonnollisesti, maailman tapahtumia oman elämämme kautta. Minäkin mietin omia ystäviäni Nizzassa, omaa elämääni siellä. Meidän elämämme täällä on kuitenkin niin valtavan lyhyt. Me elämme seurauksia siitä, mitä meitä edeltävät sukupolvet ovat tehneet. Enkä tarkoita sillä pelkästään sitä, mitä oman esivanhempani ovat tehneet tai Väisälän mäeltä 1500-luvulta olleet Väisäset ovat tehneet. On jo klisee sanoa, että maksamme ristiretkien seurauksia tai Ranska maksaa kolonialismin seurauksia. Toki myös lähihistoriasta näkyy se, miten Persian-lahden sotaan lähdettiin puhtailla tekosyillä. Mitä viimevuosikymmenet Ranska on tehnyt Afrikan sota-alueilla tai Eurooppa yleensä? Syyrian Ranskan-politiikkaa tarkastelemalla näkee jotain syitä ja seurauksia.

Suuremmassa mittakaavassa me yritämme nyt miettiä, mitä tehdä pakolaisten kanssa. Samalla me ulkoistamme asiaa: ongelma tulee sieltä pakolaisten kautta. Ummistamme silmämme siltä, että me länsimaiset olemme sulkeneet silmämme samalta ongelmalta jo vuosisatojen ajan. Kammottavaa sanoa, mutta esi-isämme oivat samanlaisia kuin me olemme nyt. He eivät rakastaneet tulevia sukupolvia riittävästi. Jos jossain on ahdistusta, ja me suljemme siltä silmämme, jossain vaiheessa se ahdistus on omalla kotiovellamme, ei ehkä minun elämäni aikana, mutta joskus tulevaisuudessa on. Ei polkupyörän kumia voi loputtomiin paikata. Jossain vaiheessa se ei vaan kestä enää ja ilmat tulevat pihalle. Meidän itsekkyytemme riittää minun elämäni ja ehkä seuraavan sukupolven suojaamiseen. Hirveää todeta, mutta kyllä se totta on. Mitä minä välitän viidenkymmenen tai sadan tai tuhannen vuoden päästä elävistä jälkipolvista? No en vähääkään. Minähän olen kuollut, en minä silloin enää vastuuta mistään kanna.

Meillä on kova hinku kuolemattomuuteen: mehän taistelemme häviämistämme vastaan kaikin keinoin. Facebook antaa laittaa jälkipolville viestin, jotkut jäädyttävät ruumiinsa, haluamme jättää jälkemme pääsemällä televisioon, kirjoittamalla kirjoja, maalaamalla, otattamalla valokuvia itsestämme. Oikeasti meitä kiinnostaa vain minä ja oma lähipiirini. Onhan se vaikeaa rakastaa jotakuta tulevaa, sadan vuoden päästä syntyvää, jota minä en edes tunne tai osaa kuvitella. Ei kukaan minuakaan rakastanut vuonna 1450. Eihän hän edes arvannut Väisäsen Liisaa tuolloin.

No mitä minä sitten voisin tehdä? Keksin vain tosi mälsiä ajatuksia. Mälsiä, sillä ne ovat hitaita enkä näe tulosta omana aikanani. Hyvä muistaa vanha totuus: hitaasti hyvä tulee. Voin olla vihaamatta, sillä vihasta ei synny koskaan mitään hyvää. Voin rakastaa maailman puhki, ei vain tämänhetkistä minun maailmaani vaan tulevien polvien maailman. Voin estää eriarvoisuutta tai pyrkiä sen pienenemiseen, jotta se paine ei lisäänny kattilassa loputtomiin tulevien polvien kiusaksi. Voin yrittää oppia historiasta ja katsoa tulevaan. Jotta siihen kykenisin minä ja tulevat polvet voin vain tukea yleissivistyksen lisäämistä. Voin katsella Gerolamo Indunon teosta ja yrittää ymmärtää, että minä kehrään lankaa, pitkää lankaa. Minä näen siitä langasta vain alkumetrit, mutta joku tulevaisuudessa jatkaa samaa lankaa. On sääli, jos seuraavat kehrääjät saavat minulta jälkeensä surkean ja katkeilevan langan. Ei minua, pientä ihmistä säästä ikuisuuteen minusta kuolemani jälkeen julkaistavat sanat sosiaalisessa mediassa tai kirjani, jota teen. Minusta jää tulevaan se yksi pieni pätkä sitä lankaa. Mitä voin tehdä? Voin tehdä parhaan mahdollisen langan nyt, tässä elämässäni.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat