Koirakin on laumaeläin. Siksi yksinäisen koiran kuva kai riipaisee meitä ihmisiä niin syvältä sydämestä.

On paradoksi, että mitä enemmän meillä on kommunikaatiokanavia, sitä yksinäisemmiksi me tulemme. Me oikeastaan tuomitsemme itseämme yksinäisyyteen kaikkien hienojen keksintöjemme kautta, ehkä huomaamattakin. Sosiaalisuus on kyky. Se on valitettavasti kyky, jota ei arvosteta yhtä paljon, kuin laitteiden käsittelykykyä. Jo lapsia me kehumme helpommin hänen kyvystään käyttää puhelinta tai tietokonetta kuin hänen kyvystään tulla toimeen muiden lasten tai aikuistenkin kanssa. Laitteiden käyttö lopulta tuhoaa sosiaalista kykyämme. Se saa meidät jopa suhtautumaan laitteisiin luotuihin mielikuvitus- ja animaatiohahmoihin kuin ystäviin. Samalla todellisen maailman ystävämme katoavat. Tämähän on nähty jo siinä kammottavassa tosiasiassa, että lapset oppivat puhumaan yhä myöhemmin. Mistäpä he oppisivatkaan puhumisen taidon, jos kukaan ei heille puhu, saati sitten heitä kuuntele.

Lapsen yksinäisyys tuntuu pahalta. Lapsi ei pärjää yksin.

Pelkästään jo käsipuhelin luo uskomattoman vahvan harhakuvan siitä että olisimme läsnä. Kuvittelemme olevamme läsnä olevia vaikkapa lapsemme elämässä, jos lähetämme heille viestin kesken työpäivää. Kurja todellisuus on kuitenkin se, että emme ole viestiä lähettäessämme läsnä missään. Emme lastemme elämässä emmekä mahdollisesti siinä työelämän tilanteessa, jossa viestiä näpyttelemme. Luulemme olevamme kaikkialla, juuri silloin emme enää ole missään. Yksinäisyys ihmisten keskellä lisääntyy.

On paradoksi, kuinka paljon älypuhelin lisää yksinäisyyttä.

Minua itseäni luennoitsijana raivostuttaa ja toisaalta huvittaa, kun näen jonkun salissa olijan viestittävän puhelimellaan lähes koko luennon ajan. Eikö olisi ollut järkevämpää olla sen ihmisen luona, jolle viestittää, kuin tulla luennolle olematta siellä läsnä? Itse olen sitä mieltä ihan pääsääntöisesti, että on parempi tehdä yksi asia hyvin, kuin monta huonosti. Olen eräässä pienessä työryhmässä, jonka kanssa tapaamme töiden merkeissä kokoustaen puhuaksemme projektistamme yhdessä. Yksi työryhmämme jäsenistä kirjoittaa viestejä ja jopa puhuu puhelimeen jatkuvasti kokouksiemme aikana. Pidän sitä paitsi ammattitaidottomana myös epäkohteliaana. On selvää, että hän on kiinnostuneempi muusta kuin työstä, jota teemme. Eniten näissä minua kiusaa selkärangattomuus. Olisi kunniakkaampaa sanoa: minua ei kiinnosta tämä, etsikää joku muu. Tällainen ihminenhän ei tuhlaa vain oma aikaansa vaan myös kaikkien muiden aikaa. Kysehän ei ole siitä, että jos minä kirjoitan viiden minuutin verran viestiä puhelimellani, olen tuhlannut viisi minuuttia ajasta. Jos tilaisuuteen osallistujia on 6, minä olenkin jo käyttänyt aikaa puolituntia, sillä olen vienyt kaikilta sen viidenminuutin ajan.   Meistä on äärimmäisen epäkohteliasta, jos vaikka tervehdimme toista ja hän ei vastaa millään tavoin. Tällainen käyttäytyminen on täysin sama asia. Se on toisen ihmisen huomiotta jättämistä. Minun on vaikea ymmärtää, miksi puhelin on epäkohteliaisuutta lieventävä seikka ja sallittava syy.

Yksi yksinäisyyttä lisäävä tekijä on tietenkin kiire. Meillä ei vain ole aikaa enää toisillemme, eihän meillä ole sitä enää itsellemmekään. Työpäivät ovat lyhkäisempiä, vapaa-ajan osuus elämästä on lisääntynyt mullistavasti, silti meillä on jatkuva kiire. Me emme ole kykeneviä hallitsemaan aikaamme. Usein me otamme aikamme pois juuri kaikkein rakkaimmilta ihmisiltä. Ensin karsimme yhdessä viettämäämme aikaa tädeiltä, sediltä, serkuilta. Sitten ovat vuorossa isovanhemmat, lopulta oma perhe: lapset ja puoliso. Eivät ystävätkään tahdo pärjätä aikakilpailussa tekemistä vastaan. Me olemme huumaantuneet tekemisestä. Jälleen kerran teknologia tuo mahdollisesti harvoihin tapaamisiin oman lisänsä. Kun vihdoin meillä olisi aikaa olla ystävämme kanssa, me emme keskitykään siihen, mitä hänelle kuuluu vaan kerromme puhelimemme kautta koko muulle maailmalle, missä olemme, mitä syömme ja mitä juomme juuri nyt. Suurin ironia tulee siitä, että me kirjoitamme olevamme juuri kyseisen ystävämme kanssa. Toki me olemme lähekkäin, mutta mehän emme ole yhdessä, sillä molemmat tutkivat puhelimiaan. Me ihmiset nerokkuudessamme olemme keksineet keinon olla yksin jopa ystäviemme seurassa.

On yksinäisyyttä ja yksinäisyyttä. Toisinaan kaipaamme sitä.

Yksinäisyytemme suuri syyllinen lienee niinkin banaali asia, kuin rahanhimo. Rahanhimo minimoi kaiken ihmisten välisen kanssakäymisen minimiinsä. Myyjä ei myy, häntähän ei ole, vastassa on kone ja automaatti. Robottejakin jo kokeillaan hoitotyössä. Ne ovat halvempia. Eivät vaadi vapaita ja ylityökorvauksia. Oma henkilökohtainen rahanhimomme saattaa taas meidät tekemään ylitöitä enemmän kuin järkevän määrän. Sillä rahallahan voi ostaa vaikkapa matkan paratiisisaarelle. Vahinko vaan, kun perhe ja ystävät ovat kadonneet. Mutta ainahan voin matkustaa paratiisisaarelle yksin ja laittaa sieltä viestejä muille yksinäisille kertoen, missä olen. Ehkä jonain päivänä yksinäisyys on jo tautiluokitus ja sitä yritetään sitten korjata pillereillä. Sääli, kun ihminen on kuitenkin perusluonteeltaan sosiaalinen eläin.

Kommentit (2)

Helena1

Tähän tulokseen tulin minäkin, kun istuin yksin kotona kännykän kanssa. Tietokone on toinen aika syöppö. Lopetin henkilökohtaisten postausten jakamisen jokin aika siitten. Olen harkinnut jopa facebookista poistumista, mutta se saa olla toistaiseksi, vähemmällä kuitenkin. Olen päättänyt, että  se joka haulaa kuulla minusta, olla yhteydessä, läheiseni, ottakoon yhteyttä muuten. Vähemmän tututtujen kuulumiset seuraan fb kautta. Olen lähtenyt mukaan Missio yksinäisyydestä kampanjaan, sekä tule kummiksi lapselle. Miksikö? Siksi, että olisin jollekin enemmän kuin kännykkä.., itsellenikin.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat