Kirjoitukset avainsanalla politiikka

Varoitus: tämä teksti sisältää puhdasta, aitoa, lujaa ja sensuroimatonta humanistiraivoa!

Olen humanisti. Olen optimisti. Olen realisti.

Olin joitain päiviä sitten eräässä paneelikeskustelussa. Olin ainut paikalla oleva humanisti. Luulen, että läsnäoloni siellä oli vahinko, järjestäjän kömmähdys. Paikalla oli talousmaailman, politiikan ja sotilasmaailman edustajia. Heidän, tai siis meidän, piti puhua tulevaisuudesta. Mitä vielä puhe keskittyi nykyisyyteen. Keskustelu synnytti minussa suuren humanistiraivon.

Meitä humanisteja syytetään aina siitä, että me emme ole realisteja. Me muka elämme pää pilvissä emmekä tajua maailman realiteetista mitään. Mitä vielä! Minä olin tuollakin paikalla olleista ainut realisti koko joukosta.

Talousmiehet puhuvat rahasta kuin se olisi jotain reaalista, todellista ja välttämätöntä. Taas nykyisyyttä ja siihen pohjautuvaa todellisuutta rakennettiin rahan varaan. Jos nyt lähdetään siitä, että ihmiskulttuurista ovat varhaisimmat löydöt sieltä seitsemän miljoonan ja seitsemänsadantuhannen vuoden takaa. On hyvä muistaa, että rahaa on ollut olemassa vasta noin 3000 vuotta. Lyhyt aika sanoisin. Lyhyt aika ainakin todistamaan, ettei voisi olla elämää ilman sitä. Naurettavinta on kuitenkin, kun kaikki puhuvat rahasta kuin se olisi jotain todellista. Oppineet ihmiset naama vakavina väittävät, että raha on jonkin arvoista. On melkein sääli paljastaa heille, että iso muutos tapahtui jo 1980-luvulla. Sitä ennenkään rahalla ei ollut kuin sovittu arvo, mutta silloin se edes oli sidottu johonkin. Oli olemassa vaikkapa kultavarat, joihin raha sidottiin. Sitten rahasta tulikin kulta kullan rinnalle. Sen arvoa ei sidottu mihinkään. Onko se niin mahdotonta ymmärtää, että rahalla on vain se sovittu arvo, jonka me sille annamme? Oikean setelin arvo on tuskin nanosenttiäkään. Me vain leikimme, että sillä on jokin arvo, siinä kaikki. Samoin kuin monopoli-pelissä sovitaan, että jollain paperinpalalla saa muka jotain. Me pelaamme maailmanlaajuista Monopolia. Uskaltaako sitä niille uneksija-ekonomisteille, joilla pää on pilvissä edes paljastaa, että maailmassa ei ole sitä määrää seteleitä, kuin niitä on numeroina tietokoneilla. Ihan virtuaalijuttua ja uskon asiaa koko raha. Tämän nykyisen rahan rinnalle taatusti kehittyy vielä joku rinnakkainen muoto. Nuoret toimivat jo vaihdantataloudessa paljon. Bit coinejakin on kokeiltu. Mutta ei kerrota ekonomisteille. Tulee vielä heille realisteille paha mieli. Antaa heidän leikkiä Monopoliaan, kunne se leikki romahtaa ja peli loppuu.

Entäs politiikan edustajat sitten? Jos raha on uusi asia, niin mitä sanotte puolueista? Puolue keksittiin 1490-luvun Firenzessä. Sanokaapa yksikin Euroopan maa, jossa puoluepolitiikka näyttää toimivan tällä hetkellä? Minä en keksi yhtään. Muualla Euroopassa liikkeet ovat korvamassa puolueet. On selvää, että pian puolueiden aika on ohitse. Niitä ei tarvita. Kertokaa minulle yksikin asia, mihin puolue on välttämätön? Puolue on hyvä väline parlamentaariselle demokratialle, mutta näin realistisena humanistina en ymmärrä, miksi pitää yleensä pitää parlamenttia ainakaan nykyisellään yllä enää kovin aikaa. No ehkä nuo poliitikot eivät ole huomanneet, että me elämme tietoyhteiskunnan aikaa, jolloin päätökset on helppo tehdä muutoinkin. Nykyinen tekniikka onnistuu hoitamaan myös mielipidemittaukset ja äänestykset. En viitsi edes mainita tuota mielipuolista vasemmisto-oikeisto asettelua, joka on suoraan 1800-luvulta. Uudet vaikuttajat siis liikkeet yritetään kaikissa analyyseissä asetta aina vasemmalla tai oikealle. Eihän nuo poliitikko raukat ole edes huomanneet, että me emme elä enää tehtaiden, kaivosten ja isäntien aikaa. Kehtaavat ihmetellä, miksi nuoret eivät äänestä. Miksi äänestäisivät? Nuoret ovat huomanneet, että puoluepolitiikan aika on ohitse. Nuoret elävät tietoyhteiskunnassa. Nuoret ovat huomanneet, että me elämme jälkiteollista aikaa. Luotan, että poliitikotkin saattavat joskus siihen havahtua. Politiikka ja poliitikot ovat pilanneet osapuilleen kaiken, mihin ovat koskeneet. Valtiofilosofeja kyllä kaipaisin. Niitä tarvittaisiin. Ei Suomikaan voi loputtomiin yhden Snellmannin opeilla mennä. Maailma kun on muuttunut Snellmannin ajoista muuttunut.

Politisoituneet ammattiyhdistysliikkeet ja työnantaja järjestöt elävät samaa mennyttä aikaa kuin puolueet. Muualla Euroopassa tosin samaan aikaan, kun liikkeet korvaavat puolueet, keskinäiset sopimukset ovat jo korvanneet valtakunnalliset sopimukset. Siis liittojen valta on katoamassa kovaa vauhtia. Mutta kun on niin kivaa ja hienoa istua tärkeänä työpöydässä, niin pitäähän näistä kadonneen maailman struktuureista pitää tietenkin kiinni.

Sotaherrat taas eivät ole havahtuneet tai eivät halua havahtua aseiden tarpeettomuuteen. Mitä järkeä on ostaa kallis sotalentokone ja miljoonalla eurolla pommeja? Ei mitään. Saman, itseasiassa suuremman vahingon saa aikaan sotkemalla tietoliikenteen. Kaupungit säilyvät ehjinä, kaikki käy nappien painalluksella ja sodan kaaos on saatu aikaan helposti. Aseteollisuus on vain niin isoa, että kannattaa pitää tästäkin hulluudesta kiinni. Sulkea silmänsä siltä, että aseellinen hyökkäys on vanhanaikaista kuin mikä. No on siinä toki se työllisyys ongelmakin.  Atlantin takana oleva suuri maailmanvaltio ei ole kehittänyt mitään muuta todella suurta ja merkittävää teollisuutta kuin aseteollisuuden. Kun he myöntäisivät Cyber-sodankäynnin kaikki mahdollisuudet, siinä olisi senkin suurvallan suuruus.

Sitten nämä katselevat minua nenää pitkin. Minä olen se pääpilvissä kulkeva ja he ovat realisteja. Sallikaa minun nauraa. Minulla ei ole tarvetta pitää poliittisia, rahamaailmallisia tai aseellisia silmälaseja, joiden kautta näen kaiken rahana, puolueina tai aseina. Minä humanistina voin katsoa realistisesti nykymaailmaa ja nähdä, että se on muuttunut. Näen kuinka nuo raukat roikkuvat vanhoissa, ohimenneissä rakenteissa viimeisillä voimillaan. Jumalalle kiitos nuorista ihmisistä. He rakentavat kovaa vauhtia uutta uljasta maailmaa, kuin rinnakkaistodellisuutena meidän vanhoille rakenteillemme. Me saamma jatkaa leikkiämme ja kuvitella olevamme tärkeitä.

Siirtolaisuudesta kukaan ei jaksa enää edes puhua. Absurdiahan sekin puhe on. Pelätään, suljetaan rajoja, sopeutetaan, kieltäydytään, ei kieltäydytä. Kyllä me ihmisraukat kuvittelemme ihmeitä itsestämme. Katselkaa kuinka paljon on ihmisiä Afrikassa? Miettikää ilmastonmuutosta, autioitumista, väheneviä vesivaroja? Kun Antiikin Rooma tuhoutui, ei mikään pitänyt nälkää näkeviä pohjoisen asukkaita poissa Välimereltä. Siellä oli ruokaa, pohjoisessa ei. Haluaisin nähdä sen realistisen teorian, millä se väestön siirtyminen vältetään? Ei sellaista ei teoriaa ei ole, siis realistista teoriaa. Väistämätön tapahtuu ennemmin tai myöhemmin.  Me emme vain halua sitäkään sanoa ääneen.

Valtiorajat ovat häilyviä, valtakuntia ja sivilisaatioita kasvaa, kukoistaa ja tuhoutuu. Kansakin on keksitty käsite. Sodankäynti tekniikat vaihtuvat. Raha ja puolueet ovat yhden ajan keksintöjä yhdenlaiselle mahdollisella maailmalle. Mutta ne eivät ole välttämättömiä eivätkä ikuisia. Kaiken tämän näkisi, jos jaksaisi vilkaista historiaa. Sieltä samasta ihmiskunnan historiasta voi nähdä toisenkin asian. Kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina ihmisillä on ollut kaksi asiaa: uskonto ja taide. Jos jotain pysyvää tässä pitäisi rakentaa, kyllä se noista kahdesta kannattaisi aloittaa. Mutta eihän sitä voi. Nehän ovat humpuukia. humanistien, jotka elävät pää pilvissä humpuukia ja höpötystä. Harmi teille ei-humanistit. Ne ovat sitä humpuukia, joka näyttää lähenevän ikuisuutta.

Minä olen humanisti! Minä olen realisti! Sanoisin jopa, että humanisti viimeisenä nauraa, humanisti parhaiten nauraa! Odottelen, että tekin valtaapitävät heräätte nykyaikaan.

Kiukunpuuskastani huolimatta, olen sitä mieltä, että maailma on kaunis. Olen muuten vielä pahempaa kuin humanisti, olen jopa optimisti. Olen siis sitä mieltä, että kauneus voittaa. Kuvituksena siis tällä kertaa maailman kauneimpia kuvia! Rahan voi unohtaa, puolueet voi unohtaa, koko tämän pelleilyn voi unohtaa. Sitä ei kannata unohtaa, että maailma on totta vieköön kaunis!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aloituskuva on Firenzen kastekappelin oven pronssilaatta. Siinä on kaksikasvoinen hahmo, joka pitää käärmettä kädessään. Se kuvaa viisautta. Viisas näkee muuallekin kuin yhteen suuntaan.

Kuinka paljon riitoja maailmanhistoriamme todistaakaan totuudesta. Totuuden edestä on sodittu, sen edestä on kuoltu, sitä on rakastettu, sitä on halveksittu ja sitä on todistettu. Totuus aiheuttaa suuria tunteita ja kiihkoa. Oma aikamme on todistus siitä, kuinka totuus saa meidät riitelemään. Tunteet olisivat huomattavasti helpommin hillittävissä, jos me suostuisimme näkemään, että totuuksia on harvoin vain yksi. Niitä on useimmiten monta. Kaikki riippuu näkökulmasta.

Lootus voi kuvata vaikkapa mahdollisuuksia. Siinä, missä joku näkee yhden mahdollisuuden, toinen saattaa nähdä useita.

Itse olen kokenut oman aikuistumisen näkökulmasta tärkeäksi erään teoksen. Se tavallaan avasi silmäni. Kirja on William Faulknerin teos Ääni ja Vimma. Luin sen hyvin nuorena, kovin lapsellisenakin opiskelijana. Teoksessa kerrotaan yhden päivän tapahtumista. Kertojia on useita. Aluksi lukija ei edes ymmärrä, että he puhuvat samasta päivästä ja samasta tapahtumasarjasta. Vasta, kun kertojiin liittyy jollaintavoin kehitysvammainen ihminen, jolla ei ole kykyä tunteisiin tai analyysiin, ymmärrämme, että kaikki puhuvat samasta tapahtumien ketjusta. Luettuani teoksen minulle valkeni se, ettei ole olemassa yhtä totuutta. Olin ottanut suuren askelen kohden aikuisuutta ja suorastaan jättiläismäisen askeleen kohden ymmärrystä lähimmäisiäni kohtaan.

Me olemme kaikki kasvatuksemme, elämänkokemuksemme ja kohtaamiemme ihmisten summa. Me näemme tunteidemme ja elämänkokemuksemme kautta. Me myös tulkitsemme ja analysoimme kaiken näkemämme oman aivojemme ja tunnemaailmamme kautta.  Sitä ei voi välttää, siis se on hyvä myöntää.

Moni tiedeuskovainen huutaa tieteen totuuden perään. Silloin he unohtavat sen, että tieteenkin totuus on muuttuvainen ja relatiivinen. Useimmat tieteelliset totuudet pätevät vain tietynlaisissa olosuhteissa. Se unohdetaan kertoa, kun tieteen uusista tuloksista uutisoidaan. Meille kerrotaan: tiede sanoo näin, mutta ne sivulauseet: jos olosuhteet ovat nämä, nämä ja nämä, jätetään uutisoimatta. Tiede pyrkii totuuteen, mutta luonnontieteilijätkin usein myöntävät, että se on vain rehellinen pyrkimys. Tieteen totuus vaihtelee. Kuinka monesti olemme saaneet lukea, että maailmankaikkeuden arvoitus on ratkennut. Muutama päivä sen jälkeen löytyykin joku kadoksissa ollut linnunrata ja aloitamme alusta. Eikä tämä koske vain avaruustutkimusta. Kuinka moni meistä ei elämänsä aikana olisi nähnyt eri versioita kolesterolista, siitä tekevätkö kanamunat hyvää vai pahaa terveydellemme tai, mikä on oikea tapa käyttää suolaa. Jälleen kerran törmäämme vaihtuviin tekijöihin. Jos on kuuma, suolaa pitää syödä, jos ilma on viileämpi, sitä ei tarvita niinkään paljon. Sen lisäksi me olemme kaikki yksilöitä. Jokaisen keho käyttää ruoka-aineita hieman eri tavoin. Toiselle joku voi olla vähän ja toiselle sama määrä samaa onkin jo liikaa.

Humanistisissa tieteissä totuus on rakenteeltakin erilainen. Esimerkiksi taiteentutkimuksen totuus sisältää kollektiivisen tajunnan. Jos minä sanon Hamlet, me kaikki tiedämme, mistä on kyse. Me voimme puhua siitä. Hamlet on totta kollektiivisessa tajunnassamme. Se on siis aivan yhtä totta kuin Liisa Väisänen. Ihmisten keksimä on kollektiivisessa tajunnassa totta. Hamlet on vaikuttanut moniin asioihin, se on muokannut ajatuksiamme. Niin tekevät monet suuret taideteokset eri taiteen aloilla. Joku maalaus voi muuttaa koko taiteen historian suunnan. Miten me voisimme silloin sanoa, ettei se edes ole totta?

Joku sanoo Antiikin mytologiasta tai kristinuskon opeista, etteivät ne ole totta. Me kuitenkin voimme puhua niistä. Ne ovat vaikuttaneet ajattelumme, moraalimme, etiikkamme, koulujärjestelmäämme, lakeihimme, valtion muodostumisiin, sotiin, rauhaan ja jopa ruokatapoihimme. Miten kukaan voi siis väittää, etteivät ne ole totta? Totta ihmeessä ne ovat kaikki totta.

Paavi näkee maailman erilaisesta kasvatuksellisesta ja opillisesta näkökulmasta, kuin vaikkapa Afrikassa kasvanut voodoo-kuningas.

 

Poliittinen totuus on ehkä kaikkein pelottavin. Se aiheuttaa eripuraa, kiistaa ja jopa sotia nopeasti. Puolueet tai niiden ideologit näyttävät usein oikeasti uskovan, että heille on ainut totuus hallinnassaan. Itselleni tämä on jäänyt hieman vieraaksi ajatukseksi. Toki minäkin kunnioitan ideologiaa. Itse olen humanisti henkeen ja vereen ja pidän sitä tärkeänä. Humanismi on osa minun elämääni, totuuttani ja ideologiaani. Toisaalta olen elämäni aikana ollut opiskelija, olen ollut toisella töissä ja olen ollut myös työnantaja. Minusta on suorastaan loogista, että tarpeeni ovat vaihdelleet eri elämäni vaiheissa. Sekin on minusta loogista, että ihminen äänestää sitä puoluetta, joka tarjoaa sitä, mitä hän sillä hetkellä tarvitsee. Ne tarpeet saattavat muuttua. Siksikin minun on hyvin vaikeaa ymmärtää ainutta ja oikeaa poliittista totuutta. Totuuksia on yhtä monta kuin on näkökulmia. Jos katselen pilvenpiirtäjää ylhäältä, on se ihan erinäköinen kuin alhaalta katsottuna. Kyse on näkökulmasta. Minun on tietenkin vaikea samaistua lapsiperheen äidinarkeen, minulla ei ole lapsia.

 

 

Yhteiskuntarauhan ja sivistyneen käytöksen kannalta iso askel eteenpäin on jo se, että me huomaamme totuuden monet kasvot. Sen jälkeen voimme ottaa askelia toisten ihmisten totuutta kohden. Toisaalta voimme kertoa kiihkottomasti toisille myös omasta totuudestamme, jotta he ymmärtäisivät sen paremmin.

 

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Niin totta! Kun vain aina muistaisimme sen tässä totuuksia laukovien maailmassa.

Minun lausumani tässä on vain yksi totuus ja sinunkin kirjoitus, yksi.

Mutta se mihin haluamme uskoa, saattaakin olla tärkeämpää kuin se totuus.

Minä uskon sinun filosofiaasi Liisa ihmemaassa :) T. Helena. L

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Panem et circenses oli sanonta, jonka Antiikin Rooman ajan satiirikirjailija Juvenalis otti käyttöön. Hän tarkoitti sillä tilannetta, jossa kansa, jolla oli ollut valta, oli luopunut siitä. He olivat luovuttaneet kaiken vaikutusvaltansa keisarille. Kansalaiset pyysivät vastineeksi ainoastaan leipää ja sirkushuveja. Vastapuolelta tarkasteltuna taas valtiovalta tai hallitsijat yleensä voivat taas käyttää sitä siinä mielessä että he tekevät mitä lystäävät, kunhan vievät kansan huomion pois päätöksistään tarjoamalla heille huvituksia ja leivän.

Kaksi tasapainotaiteilijaa harjoittelee Italian Genovassa.

Sirkushuvit ovat erilaisina historiallisina aikoina saattaneet olla monenlaisia. Antiikissa gladiaattorit laitettiin taistelemaan tosiaan vastaan. Nykyajan versio sirkushuveista voivat olla vaikkapa television viihdeohjelmat, joiden asiallinen sisältö saattaa olla nolla. Useilta italialaisilta olen kuullut teorian, jonka mukaan Italian televisiossa uutisten jälkeen tulee jalkapallo tuloksia vain siksi, että sillä ihmisten aivot nollataan. Siten he eivät muista ja ajattele kapinoida niitä uutisia vastaan, joita oli juuri ennen jalkapalloa tarjottu. Pettäköön vaan poliitikot kansaa ja valehdelkoon, minkä kerkeävät, kunhan minun joukkueeni pärjää. Sirkushuveilla voidaan siis myös kiinnittää kansan huomio toisaalle.

Nuoret opiskelijat poseeraavat Vietnamin hallintopalatsin edessä.

Tällä hetkellä tunnumme olevan jonkinlaisessa päätepisteessä. Kansalle ei enää tarjota edes sirkushuveja saati anneta leipää. Leipä on yksinkertaisesti loppu. Sirkushuviksi on noussut poliitikkojen toiminta itsessään. Näiden poliitikkojen, ei valtiomiesten, valtiomiehet ovat loppu sen leivän kanssa, toiminta voisi naurattaa, jos se ei itkettäisi niin paljon. Egoismi on saavuttanut huippunsa. Minun etuni ensin, toisten edut eivät tule edes minun jälkeeni toisena. Niillä toisten eduilla tai tarpeilla ei vain ole mitään merkitystä. Se on kiusallista, kun tuli koulutettua kansaa liian hyvin menneinä vuosina. Koulutetut ovat vaikeampia hallittavia. Heillä voi olla omiakin ajatuksia. Tulevia sukupolvia varten onkin hyvä korjata tilanne ajamalla koulutus ja sivistys alas. 

Tutkiessani hymyn historiaa törmäsin mielenkiintoiseen seikkaan. 1970-luku oli se, jolloin hymyn merkitys tuli merkittävämmäksi nimenomaan politiikassa. Kukapa meistä ei muistaisi vuonna 1977 Yhdysvaltain presidentiksi valitun Jimmy Carterin leveän hymyn aiheuttamia tunteita? Nykyisin sellaiseen hymyyn ei kiinnitetä huomiota enää edes Suomessa. Kaikki hymyilevät samoin, ehkä vieläkin leveämmin: valkaistuin hampain. Minäkin pidän hymyilevistä ihmisistä sinänsä. Se mikä pelottaa on, että hymystä on tullut poliittisen ja yhteiskunnallisen liikehdinnän ainoa sisältö. Samanaikaisesti itse hymy on täysin sisällötön, se on oikeastaan hymytön hymy.

Tämä täysin hymyä vailla oleva hymy löytyi Laosista. Hymy on erityisen tyypillinen poliitikoille.

Sisällöttömän hymyn vastakohdaksi meille tarjotaan raivoa. Kuten aina, raivo on sivistymätöntä. Raivo näytetään sivistymättömän kielenkäytön, törkeän huonon käytöksen ja agressioiden kautta haukkumalla kaikkia, jotka eivät kuulu omaan joukkoon.

Ehkä on ymmärrettävääkin, että sisällöttömän hymyn ja vihan välimaastossa suuri osa ihmisistä valitsee sirkuksen. Sirkus vaan ei täytä vatsaa ja itseasiassa klovnit ovat lopultakin hyvin surullisia hahmoja. Heidän hymynsä on maalattu räikeällä. Kiiltävän ja loistavan punaisen tarkoitus lienee juuri harhauttaa. Sen takaa emme erota niin hyvin surullista suuta ja tyhjyyteen tuijottavaa katsetta.

Vietnamilaista vesiteatteriakin on käytetty kansan huvituksina ohjaamaan katsetta muualle.

 

Näitä miettiessäni en voi olla ihailematta sitä, kuinka tarkkanäköinen taiteilija Andy Warhol oli jo 1960-luvulla. Hän julisti jo silloin teoksillaan meille niin sanottua kannibalistisen kapitalismin tyhjiötä. Hän teki teoksen Marilynistä, jossa tältä maailman kauneimmaksi kutsutulta naiselta riisuttiin kaikki arvo. Pienissä ruuduissa on vierekkäin lukemattomia Marilyneitä. Yksi on vihreä, toinen on violetti, kolmas on vaaleanpunainen. Hän kertoo kuviensa kautta talousrakenteemme muutoksesta sodan jälkeen. Tilannehan on sama, kuin jos menemme kauppaan ostamaan farmareita, joita on valmistettu miljoonia kappaleita. Silti myyjä haluaa uskotella minulle: nämä on tehty juuri sinulle ja sinulle ja sinulle. Uskottelu on tarpeen, koska tilanne oli muuttunut. Ennen tehdas tai paja valmistin, mitä minä tarvitsin. Nyt tavaraa tehtiin ilman, että kukaan tarvitsi sitä. Tavara juoksikin ihmisen perässä ja meille luotiin tarpeita, joita meillä ei oikeasti edes ollut. Warhol osoitti meille jo tuolloin myös sen, kuinka aatteet tyhjenivät merkityksistään. Ihmisille tarjottiin värikkäitä esineitä ja sokeripullaa. Usein mietin, mitä Warhol, joka kuoli 1987, sanoisi tämän hetkisestä maailmastamme, jossa sokeripulla on kerääntynyt harvojen taskuihin ja leipä alkaa olla lopuillaan, tyhjät hymyt täyttävät median ja sirkushuviksi ovat tulleet maailman päättäjät itse. Heitä ei voi edes verrata vanhoihin, viisaisiin kylän vanhimpiin, jotka ohjasivat rakkaudella ja kokemuksella läheistensä toimia.

Warhol maalasi tämän teoksen Italian matkansa jälkeen todeten, ettei Italian kommunistisella puolueella ollut minkäänlaista ideologiaa. Hän totesin tilanteen olevan saman kaikissa puolueissa.

 

Lentokoneessa vieressäni istui kaksi pikkupoikaa. he pelasivat koko lentomatkan ajan videopelejä. Korviini kuului seuraavia huudahduksia: -Pitääks mun tappaa tuo? – Nyt mä tapan ton ihan heti. – Hahaa noita kuoli nyt viisi. – Kato nyt mä teen näitä pommeja. Mä tuhoon noin kaikki? Kuuntelin tätä neljän ja puolen tunnin ajan. En edes uskalla ajatella, kuinka paljon kaksi noin kuusi vuotiasta poikaa tappoi siinä ajassa. Mietin pitkään onko mahdotonta rakentaa pelejä, joissa rakennetaan tuhoamisen sijasta?

Juuri silloin, kun sirkus alkaa itkettää pahimmin soi puhelimeni. Ystäväni kysyy, koska seuraavalla Suomen reissullani menisin tapaamaan häntä. Hänellä on ideoita projekteista. Emmehän me voi vain vierestä katsella, kun kaikki sivistys valuu hiekkaan. Jutellaan, mitä me voisimme tehdä? Niin tosiaan, mitä minä voisin tehdä?

Tämän Länsi-Afrikkalaisen kyläpäällikön silmissä on kokemuksen tuomaa viisautta. Miten on eurooppalaisten poliitikkojemme laita?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Onko joku oikeasti niin naiivi, että sotkee uskonnon ja öljylähteen toisiinsa? Hämmästyttävää, mutta totta: kyllä on. Yksi toistetuimmista hokemista nykypäivänäkin on: Jos lopetetaan uskonnot, loppuvat myös sodat. Sehän on älytön väite. Minusta perustellumpaa olisi sanoa: jos lopetetaan sotavoimat ja asetehtaat, sodat loppuvat. Miksi kukaan ei sitten halua sanoa sitä? Koska jo väitteessä uskonnot aiheuttavat sotia itse asiassa lietsotaan toinen toistaan vastaan. Siinä väitteessä tahallisesti ärsytetään ja haetaan riitaa käyttäen uskontoa tai uskonnottomuutta lyömäaseena toista vastaan.

Uskonto ja elämänfilosofia sekä elämänkatsomus yleensä ovat meitä ihmisiä elämän lävitse kantavia voimia. Ne ovat meidän intiimejä vastauksiamme vaikeisiin tilanteisiin, kuten kuoleman kohtaamiseen. Ne ovat väsymyksen ja heikkouden hetkenä voimia, jotka saavat meidät nousemaan ylös aamulla ja yrittämään vielä kerran. Ne ovat meille niin tärkeitä asioita, että niitä hyväksikäyttäen meitä on helppo loukata. Mutta tuskin ketään ihan oikeasti häiritsee se, mihin joku tuntematon Liisa Väisänen uskoo. Sen sijaan vaikkapa Liisa Väisäsellä saattaa olla asia, jonka joku toinen haluaa. Silloin on kiva iskeä siihen kaikkein tärkeimpään kohtaan eli uskontoon ja arvomaailmaan.

Olipa kerran hallitsija, jolla oli vaikeuksia. Hän oli jo sodassa. Samaan aikaan eräs kansa, jonka nälänhätä oli ajanut alkuperäiseltä asuinalueilta pois, etsi parempaa tulevaisuutta. Silloin hallitsija päätti antaa heille palan maata. Tämä toinen kansa asettui sinne asumaan. Se sai alueen kukoistamaan, olihan maa tuottavaa. Tällä välin kyseinen hallitsija sai sovittua rauhan vanhan vastustajansa kautta. Hän näki kukoistavan uuden valtakunnan ja häntä alkoi harmittamaan. Hän halusi sen takaisin. Olisi ollut tosi noloa, nyt sanoa, että haluankin nuo rikkaudet itselleni, kun ensin oli antanut ne pois. Hän keksi tekosyyn, itseasiassa kaksikin. Kohtelitte erästä ystävääni väärin ja teidän hallitsijanne ei oikeastaan ole se, jolle hallintaoikeus kuuluu. Koska minä olen hyvä hallitsija ja taistelen oikeudenmukaisuuden sekä hyvän puolella, niin minäpä tulen sinne palauttamaan vallan hänelle, jolle se kuuluu. Ei minua millään tavoin se teidän rikkautenne kiinnosta, älkää luulkokaan. Minähän vain ajan teidän kansanne etuja ja puolustan hyvää ja oikeaa.

Ei, minä en viittaa nykypäivän Syyriaan tai Lähi-Itään. Puhun 500-luvusta. Oikeamielinen hallitsija oli Itä-Rooman hallitsija Justinianus, jolla oli ollut sota Persiaan vastaan. Kukoistava valtakunta, jonka hän halusi itselleen, oli Vandaalivaltakunta. Itä-roomalaiset olivat itse asettaneet vandaalit asumaan Pohjois-Afrikkaan, tuon ajan viljavimmille ja vauraimmille seuduille.

Meissä ihmisissä ja käytöstavoissamme näyttää olevan jotain surullisen muuttumatonta. Nyt me taas liput liehuen lietsomme erimielisyyttä. Ei sitä kehtaa oikein sanoa, että minua kiinnostaa sinun rahasi tai öljylähteesi. Sehän kuulostaisi siltä, että minä olen ahne. Ahneus on hävettävää. Siispä minä väitänkin, että sinun uskontosi määrää sinut tappamaan ja alistamaan. Sinulla on siis huonompi uskonto kuin minulla. Sittenhän se jo melkein kuulostaa siltä, että Jumalakin on minun puolellani. Totta vieköön, minä olen oikeudenmukainen ihminen, suorastaan hyvä.

Tästäkö johtuu se, että kun uutisoidaan terroristi-iskuista, mainitaan heidän uskontonsa isoin kirjaimin, mutta terroristien rikollinen tausta ohitetaan täydellisesti? Minusta sillä on merkitystä. Ibrahim Abdesalam oli saanut tuomioita huumeiden salakuljetuksesta. Veljekset Khaled ja Ibrahin EL Bakraoui ovat saaneet tuomiota huumekaupasta ja ryöstöistä. Cherif Kouachí oli saanut lukuisia tuomiota varkauksista ja huumeista ennekuin hän oli mukana Charlie Hebdon iskuissa. Terroristeja ei värvätä virallisissa rukoushuoneissa tai moskeijoissa. Heitä värvätään laittomissa, ei virallisissa kokouspaikoissa. Erityisen paljon terroristeja on värvätty ja värvätään vankiloista suoraan. Rikolliset ovat tottuneita aseenkäyttäjiä. Heillä ei ole moraalia ei juurikaan menetettävää. Kumpi on rikollisista enemmän syyllinen: hän joka tekee vaiko hän, joka sallii, maksaa ja mahdollistaa? Useimmiten jälkimmäisinä mainitut kutsutaan maailman neuvottelupöytiin ja heitä puhutellaan kunnioittavasti. He käyttävät heikompien ahdinkoa, miksei tietämättömyyttäkin hyväkseen tehdäkseen pahaa. Voisiko olla niin, että rakenteellinen väkivalta olisi yhtä paha ja jopa pahempi kuin suora fyysinen väkivalta. Rakenteellisen väkivallan tekijät jäävät rankaisematta, vaikka rakenteellinen väkivalta ulottuu paljon laajemmalle, kuin toki myös tuomittava fyysinen väkivalta.

Katselemmepa Meksikoa, Ukrainaa, Venäjää tai Italiaa, niissä toimivat rikollisjärjestöt ovat aina värvänneet joukkoihinsa rikollisia. He eivät tietenkään ole taistelleet vain keskenään. He ovat iskeneet viattomiin ihmisiin esimerkiksi Napolissa, samoin kuin nyt on isketty viattomiin Pariisissa. Rikolliset ovat väkivaltaisia ja aiheuttavat sekasortoa. Niin on aina ollut. Rikolliset pyrkivät saamaan rahaa keinoja kaihtamatta. Rikolliset ovat valmiita tappamaan saadakseen siitä omaa tai järjestönsä etua. Miksi me haluamme vaieta terroristien rikollisesta taustasta? Olisiko niin, että, jos me katselisimme totuutta silmiin armottomana ja ilman asenteita, syytettyjen penkillä ei olisikaan uskonto vaan politiikka, ahneus ja mahdollisuus saada aseita. Olisiko kaiken takana kuitenkin uskontunnustus, joka kuuluu näin: Minä uskon kaikkivaltiaaseen raakaöljyyn, Pyhään aseteollisuuteen, poliittiseen vallanhimoon….

Pelottavan surullista.

Kuvituksena tällä kertaa ihmisiä elämäni varrelta, jotka eivät ikinä tekisi pahaa kenellekään nimenomaan uskonnollisen moraalinsa tähden.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat