Kirjoitukset avainsanalla de Chirico

Giorgio de Chiricon vuonna 1925 maalaama omakuva on riemastuttava. Se on ensinnäkin hyvin rehellinen. Taiteilija ei yritä olla mitään muuta, kuin mitä hän on. Hän ei tyydy kuvaamaan itseään vain ulkonäöllisesti. Hän haluaa kertoa meille myös enemmän itsestään sekä omista ajatuksistaan.

Taustalla näkyy kaupunkimaisema, jossa hän asui. Hän on siis kuvannut itsensä omaan elämisen piiriinsä ja maisemaansa. Sen lisäksi Kuva on siitä erikoinen, että se laittaa todellisuuden heittämään kuperkeikkaa. Kun ihminen katsoo ikkunasta ulos, hän toki näkee kaupungin maiseman. Olisi luonnollista, että maalari on verhojen sisäpuolella ja maisema ulkona. Nyt molemmat ovat ulkona, sekä de Chirico että maisema. Taiteilija on itseasiassa osa maisemaa. Alareunassa on kaide, joka rajaa tilaa. Sen sijaan verhot roikkuvat ilmassa. Taivas jatkuu niiden yläpuolella täysin vapaasti. Katsoja ei voi olla miettimättä sitä, kuka lopulta katsoo ketä ja mikä lopulta on maisema? De Chiricon katse on niin tutkiva ja intensiivinen, että lopulta hän näyttää katsovan minua, kuvan katsojaa. Roolit ovat vaihtuneet. Minä näen taiteilijan ja hänen maisemansa samalla, kun hän näkee minut. Välissämme on tyhjässä roikkuvat verhot, joista toisen puolen verho näyttää heiluvan tuulessa. Kun verhot on avattu, on yhteys taiteilijan ja minun, katselijan välillä mahdollinen. Taiteilijan katsellessa minua ja tehdessä teoksensa, hän auttaa minua näkemään paitsi taiteilijan myös minut itseni ja maailman ympärillämme. Mitä minä lopulta katselen, kun katselen taideteosta? Katselenko itseäni?

Taide on kommunikaatiota. Sen de Chirico osoittaa meille mieltä kiehtovalla tavalla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Kiitos taas Liisa :)

Minun näkemykseni on, että siinä maisemassa jossa me hänet näemme, ja jossa hän elää, katselee hän  itseään ulkoapäin. Hänen sieluunsa verhot ovat auki ja hän katsoo sisimpäänsä, meille näkymättömään itseensä. valone

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Giorgio de Chirico (1888 – 1978) maalasi teoksen Mystinen esitys vuonna 1971. Sitä katsellessa tulee mieleen filosofi Schopenhauerin sanat: Jotta ihmisellä olisi todella erityisiä ajatuksia, täysin originaaleja ideoita, meille kuoleville riittää se, että me etäännytämme itsemme hetkeksi maailmasta. Menemme riittävän etäälle, siten, että näemme joka päiväiset ja tavalliset asiat ikään kuin tuntemattomina. Mutta ei se ole vaikeaa, se on jotain sellaista, mikä ei ole meidän mahdollisuuksiemme rajoissa. Se, ett sen pystyy tekemään, siihen vaaditaan neroutta.

Tämän määritelmä mukaan de Chirico oli ehdottomasti nero. Hän esittää meille maailman tavallisimmat asiat: kuun, auringon, talon, oven ja esityslavan, mutta sellaisessa valossa, että näyttäytyvät meille aivan uudenlaisina ja ihmeellisinä.

Chiricon teoksia lähestyttäessä, moni helposti sanoo: en ymmärrä. Minä neuvoisin taas aseeksi sen, että vakuuttaa itselleen ymmärtävänsä. Pitää tarkastella rauhassa, hätäilemättä. Hyvä taa aloittaa on aina ihan puhdas tarkkailu. Mitä näen? Näen kaksi kuuta; mustan ja keltaisen. Näen kaksi Aurinkoa, mustan ja keltaisen.

Tämän puhtaan tarkastelun jälkeen on hyvä asettaa teos omaan ympäristöönsä. Mitä taidesuuntaa de Chirico edusti? Mikä oli sen taidesuunnan edustajille tärkeää? De Chirico oli metafyysisen maalaussuunnan. edustaja. Metafysiikka tarkoittaa fysiikan jälkeen. Se siis etsii olevaisen perusolemusta ja perussyytä. Koska kyse on kuvataiteesta, se tekee sitä kuvataiteen keinoin.

Kaikki tapahtuu näyttämöllä. Aurinko laskee ja nousee, kuu näyttäytyy taivaalla ja häviää näköpiiristä. Se on meille ihmisille maapallolta katsottuna kuin näytös. Mustan kuun ja auringon voimme ajatella olevan sen hetken, kun me emme sitä näe. Ne ovat olemassa, vaikka me emme niitä juuri silloin näkisikään. Musta a keltainen osa ovat sidottu toisiinsa naruilla. Yö ja päivä seuraavat toistaan, ne ovat sidoksissa toisiinsa. Katselijat on kuvattu kummallisina kolmiona näyttämän reunalle. Jos he olisivat tarkkoja, niin he voisivat nähdä saman näytöksen myös ulkona, siellä taivaalla aurinko kajastaa alhaalla taivaanrannassa, mutta ylempänä on yhä pimeää. Jos katselemme loistavaa, näyttämöllä olevaa aurinkoa vielä tarkemmin, huomaamme sen olevan maalaustelineellä. Kirkas aurinko onkin taiteilijan tekemä. Näyttämän takana on vielä ovi, joka johtaa sellaiseen, mitä me emme näe.

Taiteilija osoittaa meille maailmastamme sellaista, mikä on niin arkista, että me emme kiinnittää siihen huomiota. Samalla kuvaamalla sen meille, hän avaa oven meille kohden mysteeriä.

Teoksen sanoma on selvästi käsitys taiteilijasta ja hänen tehtävästään. Se on osoittaa arjessa jotain erityistä ja avata henkisiä oviamme näkemään enemmän ja näkemään kirkkaammin.

Tähän tulkintaan päädyimme pelkästään tarkastelemalla ja päättelemällä. Taiteen lukeminen ei ole mahdotonta, Se vaatii vain hieman keskittymistä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat