Kirjoitukset avainsanalla Sanoma

Bronzino maalasi Pygmalionia ja Galateéta kuvaavan teoksensa vuonna 1530. Teos kuvaa kohtausta, jossa Kyproksen kuningas Pygmalion uhraa rakkauden jumalattarelle Venukselle, jotta tämä herättäisi henkiin Galateéta kuvaavan patsaan, jonka hän oli itse veistänyt. Pygmalion oli taitava kuvanveistäjä. Hän teki niin kauniin patsaan, että hän rakastui lopulta siihen itse. Lopulta hän pyysi Venusta antamaan elämän tekemälleen patsaalle. Näemme teoksessa härän, joka palaa taustalla, uhripöydällä. Pygmalionin hahmo on ajalleen tyypillisessä, kristillisessä rukousasennossa. Hän on polvistunut ja hänen kätensä ovat ristissä. Hän anoo vahvasti ja koko kehonsa voimalla jumalatarta antamaan hengen patsaalle. Pygmalionin edessä on hänen veistäjän vasaransa. Galateé-patsaan, joka vielä seisoo alustallaan, mutta on jo muuttumassa naiseksi, takana on pöytä, jossa ovat veistämiseen käytetyt taltat. Venus-jumalattaren alttarin reliefeissä eli kohokuvissa näemme Pygmalonin patsaansa kanssa.

Kun maalauksen katsoja on tunnistanut aiheen, on aika siirtyä sen sanoman tulkitsemiseen. Tällä kertaa sanoman jäljille johdattaa meidät teoksen maalaamisajankohta. Renessanssi on aikaa, jolloin taide muuttuu käsityöstä tieteen kaltaiseksi, arvostetuksi alaksi. Käsillään töitä tekeviä kuvanveistäjiä alettiin pitää enemmänkin ajattelijoina. Todellinen taideteos syntyi päässä, kädet tekivät ajatuksen vain konkreettiseksi. Renessanssi oli aikana jolloin ihmisen tärkeimpänä kykynä pidettiin juuri hänen kykyään ajatella ja luoda.

Ensimmäinen taideakatemia perustettiin Firenzeen seuraava Bolognaan. Niissä koulutettiin taiteilijoita, joita aiemmin oli koulutettu kisälleinä pajoissa. Nyt heistä tulikin yliopistokoulutuksen saaneiden kaltaisia. Vuonna 1530, jolloin tämä teos on tehty, ensimmäisen  Akatemian perustamiseen kului vielä hieman  aikaa, mutta ajatus taiteilijoiden oppineisuudesta oli jo ilmassa.

Tämä teos onkin taiteilijan tekemää propagandaa taiteilijoiden puolesta. Taiteilijat ovat niin taitavia, että he kykenevät luomaan lähes jumalan kaltaista. Tässäkin ihminen kuitenkin muistaa vielä nöyryytensä. Tästä muistutetaan aiheenvalinnalla ja sen esityksellä. Pygmalionkin joutuu pyytämään jumalattaren apua lopulliseen henkiin herättämiseen. Ihminen, taiteilijakaan ei pyri kilpailemaan jumalan kanssa, vaikka teos ylistääkin ihmisen luovuutta ja kykyä. Ihminen on jumalan kaltainen, mutta jää ihmiseksi. Nöyryys elämän ihmeen edessä säilyy.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Andrea de Sarton ja  hänen työpajansa noin 1512 tekemä teos on hieno esimerkki siitä, kuinka taiteelliset vaikutteet siirtyvät ja näkyvät. Kuvan aihe on mytologiaa tuntevalle helppo tunnistaa. Spartan kaunis kuningatar Leda oli Zeus-Jumalan mielitetty. Zeuksen vaimo Hera oli kovin mustasukkainen. Niinpä aviomies joutui aina miettimään, miten lähestyä rakastajattariaan vaimonsa huomaamatta. Toisaalta Zeus saattoi muuttaa muotoaan saadakseen himoamansa naisen antautumaan itselleen. Ledan tapauksessa Zeus lähestyi Ledaa joutsenena. Hän vetosi Ledaan teeskentelemällä joutsenta, jota jahtaa kotka. Ledan kävi sääliksi joutsenta, ja hän otti sen syliinsä suojellakseen tätä. Joutsen on viisauden, yksiavioisuuden ja tahrattomuuden symboli. Kertomuksessa onkin kyse petoksesta. Zeus pettää teeskentelemällä olevansa muuta, kuin on. Psykologista taustaa ajatteleva, voisi ajatella kyseessä olevan vaikkapa narsistisen ihmisen lähestymisestä peittämällä todellinen luonteensa. Ledan ja Zeuksen rakkauden hedelminä syntyy neljä munaa.

Mytologisia versioita  on useampi. Joidenkin mukaan kaksi lasta olisivat olleet hänen oikean aviomiehensä: Spartan kuninkaan poikia, ja kaksi Zeuksen. Toisen version mukaan kaikki olisivat olleet Zeuksen lapsia. Tässä teoksessa lapset ovat äitinsä molemmin puolin, joten voimme nähdä tämän noudattavan versiota, jossa kaksikoilla on eri isät.

Aihetta on käytetty kuvaamaan avointa seksuaalisuutta aikana, jolloin se ei olisi ollut niinkään sallittua. Mitä tässä on haluttu kuvata? Se selviää meille analysoimalla taiteellisia alluusiota. Ne ovat tärkeitä viestejä teoksen katsojalle siitä, mistä on kyse.

Tämä maalaus on selvästi tehty Leonardo da Vincin idean pohjalta. Taustalla tunnistamme Leonardon useasti maalaamaan Adda-joen laakson maisemia. Pelkästään maisema ei ole tuttu, tapa maalata on täysin leonardomainen. Myös Ledan hahmo, sfumato eli häivytys tekniikka ja tietynlainen hämyisä sulokkuus ovat kaikki Leonardolle tyypillisiä.

Seuraavaksi katselija voikin kysyä, mitä Leonardo kuvasi kuvatessaan Ledan myyttiä? Leonardoon vaikutti paljon hänen aikanaan suosittu  hermeneuttinen filosofia. Se oli vallalla Firenzessä, jossa Leonardo sai oppinsa. Siinä muna symboloi  uuden syntymistä. Joutsenen muna on taas hermeneutikoille viittaus puhdistumiseen ja toiselle tasolle siirymiseen. Kyse on samasta, mitä alkemistit yrittivät tehdä. He halusivat tietää totuuden. Hermeneutikot uskovat nimenomaan yhden totuuden olemassa oloon. He uskovat myös siihen, että se ei ole kaikkien nähtävissä vaan se avautuu vähitellen. Leonardo itse uskoi pystyvänsä paljastamaan maailman kaikkeuden arvoituksia tarkastelemalla luontoa.

Mystisen verhon raottaminen on tässä kuvattu katsojasta vasemman puoleisten poikien avulla. Toinen vielä nukkuu, toinen on herännyt. Herännyt ottaa liinaa pois nukkuvan päältä. Heidät voi Leonardon piirin taustan tuntien tulkita jo totuutta paremmin tavoittaneeksi ja vielä siitä tietämättömäksi. Huomattavaa on, että nämä pojat ovat juuri Zeuksen eli jumalan puolella. Tavallisen ihmisen pojat nahistelevat keskenään arkipäivän tapaan.

Jälleen kerran näemme, että teokselle  kannattaa antaa aikaa. Aihe avautuu helposti: kyseessä on Zeus ja Leda. Sanoman tulkitseminen on paljon kompleksisempaa. Siihen tarvitaan tietoa ja ymmärrystä.

Tällainen suhtautuminen voisi toimia nykypäivän uutispaljoudessakin. Kun luemme kannattaa miettiä, mitä kaiken takana on.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Rafael Taveran vuonna 1920 maalaama Tunjan Pyhän rukousnauhan kappelia kuvaava maalaus on hyvä pohdiskelun pohja. Ensinnäkin sen edessä voi pohtia, mikä on taideteoksen ja kopion tai tallenteen raja. Jos minä otan käsipuhelimellani kuvan kappelista, jossa olen matkallani. Se kuva ei luonnollisestikaan ole taidetta. Jos minä piirrän tai maalaan kappelissa muistiinpanona itselleni muistelman kappelista, ei sekään ole taidetta. Taide ei ole riippuvainen tallennusmateriaalista. Sekä valokuva että maalaus voivat olla taidetta. Taiteeksi kuva tulee päämäärän ja näkökulman kautta. Siitä päädymmekin seuraavaan tarkkailun aiheeseemme. Näkökulma teokseen on hienosti harkittu. Tarkastelupiste on hieman viistottain. Kuvan oikealla laidalla rajaus on tiukasti seinässä kiinni. Toisella puolella kuvaa meille paljastetaan osa ovesta ja lehteristä. Yläpuolen holveista etummainen on katkaistu. Se saa meidät ajatuksellamme jatkamaan tilaa. Kappelin alttarilla on kuvattuna Marian kertomus. Sieltä on helppo erottaa Marian ilmestys, Marian ja Elisabetin kohtaaminen ja Jeesuksen vienti temppeliin. Alttarin edessä on patsas, joka esittää Mariaa, joka pitelee sylissään Jeesusta. Lattialle heijastuu kaunis valokuvio.

Kuvaa paremmin katseltua käy selväksi, että sen pääasiallinen aihe on valo. Sen ajatuksen johdattamana voimmekin siirtyä aiheesta tulkintaan eli sanoman lukuun. Taideteoksessa on aiheen lisäksi sanoma. Aiheen olemme jo selvittäneet. Se on kappeli Tunjassa. Tekotavan, aiheen rajaamisen ja korostusten avulla voimme siirtyä miettimään sanomaa. Tässä teoksessa valo korostuu. Sitä tulee oikealla olevasta ikkunasta ja vasemmalla olevasta ovesta. Valot kohtaavat toisensa lattialla ja korostavat alttarikaidetta ja alttaria. Kristinuskon keskeinen ajatus on se, että Jumala on valo. Voimmekin päätellä, että teos on sanomaltaan uskonnollinen. Se saattaa tavoittaa kristinuskon keskeisimmän sanoman jopa paljon paremmin kuin aiheessa oleva, Marian elämästä kertova teos sarja itse kappelissa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Giorgio de Chirico (1888 – 1978) maalasi teoksen Mystinen esitys vuonna 1971. Sitä katsellessa tulee mieleen filosofi Schopenhauerin sanat: Jotta ihmisellä olisi todella erityisiä ajatuksia, täysin originaaleja ideoita, meille kuoleville riittää se, että me etäännytämme itsemme hetkeksi maailmasta. Menemme riittävän etäälle, siten, että näemme joka päiväiset ja tavalliset asiat ikään kuin tuntemattomina. Mutta ei se ole vaikeaa, se on jotain sellaista, mikä ei ole meidän mahdollisuuksiemme rajoissa. Se, ett sen pystyy tekemään, siihen vaaditaan neroutta.

Tämän määritelmä mukaan de Chirico oli ehdottomasti nero. Hän esittää meille maailman tavallisimmat asiat: kuun, auringon, talon, oven ja esityslavan, mutta sellaisessa valossa, että näyttäytyvät meille aivan uudenlaisina ja ihmeellisinä.

Chiricon teoksia lähestyttäessä, moni helposti sanoo: en ymmärrä. Minä neuvoisin taas aseeksi sen, että vakuuttaa itselleen ymmärtävänsä. Pitää tarkastella rauhassa, hätäilemättä. Hyvä taa aloittaa on aina ihan puhdas tarkkailu. Mitä näen? Näen kaksi kuuta; mustan ja keltaisen. Näen kaksi Aurinkoa, mustan ja keltaisen.

Tämän puhtaan tarkastelun jälkeen on hyvä asettaa teos omaan ympäristöönsä. Mitä taidesuuntaa de Chirico edusti? Mikä oli sen taidesuunnan edustajille tärkeää? De Chirico oli metafyysisen maalaussuunnan. edustaja. Metafysiikka tarkoittaa fysiikan jälkeen. Se siis etsii olevaisen perusolemusta ja perussyytä. Koska kyse on kuvataiteesta, se tekee sitä kuvataiteen keinoin.

Kaikki tapahtuu näyttämöllä. Aurinko laskee ja nousee, kuu näyttäytyy taivaalla ja häviää näköpiiristä. Se on meille ihmisille maapallolta katsottuna kuin näytös. Mustan kuun ja auringon voimme ajatella olevan sen hetken, kun me emme sitä näe. Ne ovat olemassa, vaikka me emme niitä juuri silloin näkisikään. Musta a keltainen osa ovat sidottu toisiinsa naruilla. Yö ja päivä seuraavat toistaan, ne ovat sidoksissa toisiinsa. Katselijat on kuvattu kummallisina kolmiona näyttämän reunalle. Jos he olisivat tarkkoja, niin he voisivat nähdä saman näytöksen myös ulkona, siellä taivaalla aurinko kajastaa alhaalla taivaanrannassa, mutta ylempänä on yhä pimeää. Jos katselemme loistavaa, näyttämöllä olevaa aurinkoa vielä tarkemmin, huomaamme sen olevan maalaustelineellä. Kirkas aurinko onkin taiteilijan tekemä. Näyttämän takana on vielä ovi, joka johtaa sellaiseen, mitä me emme näe.

Taiteilija osoittaa meille maailmastamme sellaista, mikä on niin arkista, että me emme kiinnittää siihen huomiota. Samalla kuvaamalla sen meille, hän avaa oven meille kohden mysteeriä.

Teoksen sanoma on selvästi käsitys taiteilijasta ja hänen tehtävästään. Se on osoittaa arjessa jotain erityistä ja avata henkisiä oviamme näkemään enemmän ja näkemään kirkkaammin.

Tähän tulkintaan päädyimme pelkästään tarkastelemalla ja päättelemällä. Taiteen lukeminen ei ole mahdotonta, Se vaatii vain hieman keskittymistä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat