Kirjoitukset avainsanalla raha

Ryhmä ihmisiä kirvisteli lakon kourissa lentokentällä. He eivät päässeet lähtemään, koska lennonjohtajat olivat lakossa. Jono uudelleenreitityksille oli valtavan pitkä. Minä yritin saada kahtakymmentäviittä ihmistä kotiin. Seisoin jonossa kolme tuntia, mutta aika oikeastaan sujui vikkelästi jutellessa. Keskustelu ajautui luonnollisesti siihen, ketkä pääsisivät ensimmäisillä koneilla kotiin, kun kaikki eivät kuitenkaan mahtuisi samaan koneeseen. Puhelimella sai jatkoaikaa koiranhoidolle. Jollakulla oli varattu aika golfkentälle, toisella oli tulossa putkimies kotiin. Se oli selvää, että he, joilla lääkkeet olivat loppumaisillaan pääsisivät kaikkien muiden edelle.  Keskustellessamme yleensäkin lakoista, joku nosti esiin, kuinka kuljetusalanlakko voi tosiaan pysäyttää monta asiaa ja aiheuttaa paljon vahinkoa. Eräs keskustelijoista nosti esiin asian, että voihan lakon kourissa olla vaikka liikemies, joka on menossa tekemään miljoonakauppoja ja ne sitten peruuntuvat. Jostain syystä tämä ohimennen lausuttu lause jäi mieleeni. Se mietitytti siksi, että heti sen kuultuani jäin pohtimaan, että minä en osaa pitää sitä tärkeänä asiana. Ymmärrän, että nykymaailmassa kaikki rakentuu rahan varaan. Silti en osaa pitää miljoonakauppoja mitenkään ihmeellisen isona asiana. Voihan se johtua siitäkin, etten ole itse sellaisia koskaan tehnyt eikä se kuulu minun maailmaani. Lopulta kuitenkin ajattelen, että se ei minusta tuntunut tärkeältä, koska siinä oli niin vähän mitään inhimillistä.

Lakko sai minut taas miettimään tärkeysjärjestyksiä. Niitä on hyvä miettiä aina silloin tällöin. Kenen sinusta kuuluisi päästä ensin lähtevään koneeseen? Miljoonakauppojen tekijän, lapsensa syntymäpäiville menijän, hautajaisiin lähtijän, kenen?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

ritvap.
1/2 | 

Sairaat henkilöt ja lapset. Mietin tuota miljoonakauppiasta....mitä jos kauppiaan diili olisi takuu työpaikoista tai töiden jatkuvuudesta? Mene ja tiedä. Hyvä pähkinä sunnuntai aamuksi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Varoitus: tämä teksti sisältää puhdasta, aitoa, lujaa ja sensuroimatonta humanistiraivoa!

Olen humanisti. Olen optimisti. Olen realisti.

Olin joitain päiviä sitten eräässä paneelikeskustelussa. Olin ainut paikalla oleva humanisti. Luulen, että läsnäoloni siellä oli vahinko, järjestäjän kömmähdys. Paikalla oli talousmaailman, politiikan ja sotilasmaailman edustajia. Heidän, tai siis meidän, piti puhua tulevaisuudesta. Mitä vielä puhe keskittyi nykyisyyteen. Keskustelu synnytti minussa suuren humanistiraivon.

Meitä humanisteja syytetään aina siitä, että me emme ole realisteja. Me muka elämme pää pilvissä emmekä tajua maailman realiteetista mitään. Mitä vielä! Minä olin tuollakin paikalla olleista ainut realisti koko joukosta.

Talousmiehet puhuvat rahasta kuin se olisi jotain reaalista, todellista ja välttämätöntä. Taas nykyisyyttä ja siihen pohjautuvaa todellisuutta rakennettiin rahan varaan. Jos nyt lähdetään siitä, että ihmiskulttuurista ovat varhaisimmat löydöt sieltä seitsemän miljoonan ja seitsemänsadantuhannen vuoden takaa. On hyvä muistaa, että rahaa on ollut olemassa vasta noin 3000 vuotta. Lyhyt aika sanoisin. Lyhyt aika ainakin todistamaan, ettei voisi olla elämää ilman sitä. Naurettavinta on kuitenkin, kun kaikki puhuvat rahasta kuin se olisi jotain todellista. Oppineet ihmiset naama vakavina väittävät, että raha on jonkin arvoista. On melkein sääli paljastaa heille, että iso muutos tapahtui jo 1980-luvulla. Sitä ennenkään rahalla ei ollut kuin sovittu arvo, mutta silloin se edes oli sidottu johonkin. Oli olemassa vaikkapa kultavarat, joihin raha sidottiin. Sitten rahasta tulikin kulta kullan rinnalle. Sen arvoa ei sidottu mihinkään. Onko se niin mahdotonta ymmärtää, että rahalla on vain se sovittu arvo, jonka me sille annamme? Oikean setelin arvo on tuskin nanosenttiäkään. Me vain leikimme, että sillä on jokin arvo, siinä kaikki. Samoin kuin monopoli-pelissä sovitaan, että jollain paperinpalalla saa muka jotain. Me pelaamme maailmanlaajuista Monopolia. Uskaltaako sitä niille uneksija-ekonomisteille, joilla pää on pilvissä edes paljastaa, että maailmassa ei ole sitä määrää seteleitä, kuin niitä on numeroina tietokoneilla. Ihan virtuaalijuttua ja uskon asiaa koko raha. Tämän nykyisen rahan rinnalle taatusti kehittyy vielä joku rinnakkainen muoto. Nuoret toimivat jo vaihdantataloudessa paljon. Bit coinejakin on kokeiltu. Mutta ei kerrota ekonomisteille. Tulee vielä heille realisteille paha mieli. Antaa heidän leikkiä Monopoliaan, kunne se leikki romahtaa ja peli loppuu.

Entäs politiikan edustajat sitten? Jos raha on uusi asia, niin mitä sanotte puolueista? Puolue keksittiin 1490-luvun Firenzessä. Sanokaapa yksikin Euroopan maa, jossa puoluepolitiikka näyttää toimivan tällä hetkellä? Minä en keksi yhtään. Muualla Euroopassa liikkeet ovat korvamassa puolueet. On selvää, että pian puolueiden aika on ohitse. Niitä ei tarvita. Kertokaa minulle yksikin asia, mihin puolue on välttämätön? Puolue on hyvä väline parlamentaariselle demokratialle, mutta näin realistisena humanistina en ymmärrä, miksi pitää yleensä pitää parlamenttia ainakaan nykyisellään yllä enää kovin aikaa. No ehkä nuo poliitikot eivät ole huomanneet, että me elämme tietoyhteiskunnan aikaa, jolloin päätökset on helppo tehdä muutoinkin. Nykyinen tekniikka onnistuu hoitamaan myös mielipidemittaukset ja äänestykset. En viitsi edes mainita tuota mielipuolista vasemmisto-oikeisto asettelua, joka on suoraan 1800-luvulta. Uudet vaikuttajat siis liikkeet yritetään kaikissa analyyseissä asetta aina vasemmalla tai oikealle. Eihän nuo poliitikko raukat ole edes huomanneet, että me emme elä enää tehtaiden, kaivosten ja isäntien aikaa. Kehtaavat ihmetellä, miksi nuoret eivät äänestä. Miksi äänestäisivät? Nuoret ovat huomanneet, että puoluepolitiikan aika on ohitse. Nuoret elävät tietoyhteiskunnassa. Nuoret ovat huomanneet, että me elämme jälkiteollista aikaa. Luotan, että poliitikotkin saattavat joskus siihen havahtua. Politiikka ja poliitikot ovat pilanneet osapuilleen kaiken, mihin ovat koskeneet. Valtiofilosofeja kyllä kaipaisin. Niitä tarvittaisiin. Ei Suomikaan voi loputtomiin yhden Snellmannin opeilla mennä. Maailma kun on muuttunut Snellmannin ajoista muuttunut.

Politisoituneet ammattiyhdistysliikkeet ja työnantaja järjestöt elävät samaa mennyttä aikaa kuin puolueet. Muualla Euroopassa tosin samaan aikaan, kun liikkeet korvaavat puolueet, keskinäiset sopimukset ovat jo korvanneet valtakunnalliset sopimukset. Siis liittojen valta on katoamassa kovaa vauhtia. Mutta kun on niin kivaa ja hienoa istua tärkeänä työpöydässä, niin pitäähän näistä kadonneen maailman struktuureista pitää tietenkin kiinni.

Sotaherrat taas eivät ole havahtuneet tai eivät halua havahtua aseiden tarpeettomuuteen. Mitä järkeä on ostaa kallis sotalentokone ja miljoonalla eurolla pommeja? Ei mitään. Saman, itseasiassa suuremman vahingon saa aikaan sotkemalla tietoliikenteen. Kaupungit säilyvät ehjinä, kaikki käy nappien painalluksella ja sodan kaaos on saatu aikaan helposti. Aseteollisuus on vain niin isoa, että kannattaa pitää tästäkin hulluudesta kiinni. Sulkea silmänsä siltä, että aseellinen hyökkäys on vanhanaikaista kuin mikä. No on siinä toki se työllisyys ongelmakin.  Atlantin takana oleva suuri maailmanvaltio ei ole kehittänyt mitään muuta todella suurta ja merkittävää teollisuutta kuin aseteollisuuden. Kun he myöntäisivät Cyber-sodankäynnin kaikki mahdollisuudet, siinä olisi senkin suurvallan suuruus.

Sitten nämä katselevat minua nenää pitkin. Minä olen se pääpilvissä kulkeva ja he ovat realisteja. Sallikaa minun nauraa. Minulla ei ole tarvetta pitää poliittisia, rahamaailmallisia tai aseellisia silmälaseja, joiden kautta näen kaiken rahana, puolueina tai aseina. Minä humanistina voin katsoa realistisesti nykymaailmaa ja nähdä, että se on muuttunut. Näen kuinka nuo raukat roikkuvat vanhoissa, ohimenneissä rakenteissa viimeisillä voimillaan. Jumalalle kiitos nuorista ihmisistä. He rakentavat kovaa vauhtia uutta uljasta maailmaa, kuin rinnakkaistodellisuutena meidän vanhoille rakenteillemme. Me saamma jatkaa leikkiämme ja kuvitella olevamme tärkeitä.

Siirtolaisuudesta kukaan ei jaksa enää edes puhua. Absurdiahan sekin puhe on. Pelätään, suljetaan rajoja, sopeutetaan, kieltäydytään, ei kieltäydytä. Kyllä me ihmisraukat kuvittelemme ihmeitä itsestämme. Katselkaa kuinka paljon on ihmisiä Afrikassa? Miettikää ilmastonmuutosta, autioitumista, väheneviä vesivaroja? Kun Antiikin Rooma tuhoutui, ei mikään pitänyt nälkää näkeviä pohjoisen asukkaita poissa Välimereltä. Siellä oli ruokaa, pohjoisessa ei. Haluaisin nähdä sen realistisen teorian, millä se väestön siirtyminen vältetään? Ei sellaista ei teoriaa ei ole, siis realistista teoriaa. Väistämätön tapahtuu ennemmin tai myöhemmin.  Me emme vain halua sitäkään sanoa ääneen.

Valtiorajat ovat häilyviä, valtakuntia ja sivilisaatioita kasvaa, kukoistaa ja tuhoutuu. Kansakin on keksitty käsite. Sodankäynti tekniikat vaihtuvat. Raha ja puolueet ovat yhden ajan keksintöjä yhdenlaiselle mahdollisella maailmalle. Mutta ne eivät ole välttämättömiä eivätkä ikuisia. Kaiken tämän näkisi, jos jaksaisi vilkaista historiaa. Sieltä samasta ihmiskunnan historiasta voi nähdä toisenkin asian. Kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina ihmisillä on ollut kaksi asiaa: uskonto ja taide. Jos jotain pysyvää tässä pitäisi rakentaa, kyllä se noista kahdesta kannattaisi aloittaa. Mutta eihän sitä voi. Nehän ovat humpuukia. humanistien, jotka elävät pää pilvissä humpuukia ja höpötystä. Harmi teille ei-humanistit. Ne ovat sitä humpuukia, joka näyttää lähenevän ikuisuutta.

Minä olen humanisti! Minä olen realisti! Sanoisin jopa, että humanisti viimeisenä nauraa, humanisti parhaiten nauraa! Odottelen, että tekin valtaapitävät heräätte nykyaikaan.

Kiukunpuuskastani huolimatta, olen sitä mieltä, että maailma on kaunis. Olen muuten vielä pahempaa kuin humanisti, olen jopa optimisti. Olen siis sitä mieltä, että kauneus voittaa. Kuvituksena siis tällä kertaa maailman kauneimpia kuvia! Rahan voi unohtaa, puolueet voi unohtaa, koko tämän pelleilyn voi unohtaa. Sitä ei kannata unohtaa, että maailma on totta vieköön kaunis!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tutkivan journalismin hautajaisia lienee syytä jo valmistella. Tutkiva journalismikin on nimittäin myyty helppouden, keveyden ja viihdyttävyyden alttarille. Informaatiota, juttuja, kuvia on kaikkialla. Erityisesti länsimaiden ongelma ei ole puute vaan runsaus. Sana on vapaa. Se on tietysti arvo sinänsä. Sen lisäksi meillä ihmisillä on halu tulla kuulluksi. Ihminen on sosiaalinen eläin. Sosiaalisuuteen kuuluu halu kertoa ja kommunikoida. Me teemme sitä kaikki kuvin ja sanoin. On myös luonnollista se, että me olemme kiinnostuneet lähipiiristämme. Sosiaalisessa mediassa meille tulvii tietoa lähipiiristämme enemmän kuin koskaan aiemmin. Entisen kerran viikossa puhelun, jossa kerroimme elämästämme läheisellemme tiivistäen viikon tapahtumat, ovat korvanneet facebookit, instagrammit ja twitterit sekä kymmenet niiden välittämät veistit päivässä. Kun tilaisuuksia viestittää on paljon, itsesensuurimme pienenee. Kun viestittäminen on välitöntä, se ei ole samalla tavoin harkittua. Lyhyesti sanottuna me sanomme eli siis kirjoitamme ja julkaisemme kuvina sen mitä sylki suuhun tuo juuri sillä hetkellä.

Piispan vierailua kuvaavan herran kuvan laadun voi päätellä pelkästään kuvauskulmasta, josta hän sen ottaa.
Piispan vierailua kuvaavan herran kuvan laadun voi päätellä pelkästään kuvauskulmasta, josta hän sen ottaa.

Sosiaalisen median helppo saatavuus on myös laajentanut lähipiiriämme. Ennen viestitimme kerran viikossa puhelulla yhdelle henkilölle, nyt saatamme voimme viestittää päivittäin kerralla sadoille. Samoja kanavia pitkin pääsemme kurkistamaan julkisuudessa elävien ihmisten yksityisyyteen. He luonnollisesti käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Uteliaisuuskin on ihmiselle luontaista.

Journalismi joutuu kilpailemaan tämän kaiken kanssa huomiostamme. Sen lisäksi yhä kiireisempi elämäntyyli on tehnyt sen, että kaikki vanhenee hetkessä. Me haluamme tiedon samalla hetkellä, kun se tapahtuu. Valitettavaa on, että asiaa tai ilmiötä ei ehdi harkitsemaan, tutkimaan saati sanomaansa miettimään, kun on julkaistava heti. Paikalla olleen ihmisen, kameralla räpsäisemä valokuva korvaa ammatti-ihmisen harkitsemalla otetun kuva, siinä vaiheessa, kun ammattilaisen kuva ehtii levitykseen, se on jo vanha. Samoin käy sanoman. Kuka tahansa paikalla ollut, jonkun tapahtuman kokenut ihminen, jonka sanoma on yllätyksen tähden korkeintaan: kyllä me pelästyimme, en tiedä, mitä tapahtui, onkin arvokkaampi kuin lehtimiehen, joka tutkii asiaa, sen syitä ja kokonaisuutta. Tämäkin ajan tai siis sen puutteen tähden. Pelästynyt ihminen hikisenä ja vapisevana näyttäytyy meille heti, lehtimies saattaa laittaa syiden tutkimiseen päiviä, jopa viikkoja. Asia vanhenee! Sen lisäksi meitä ihmisinä koskettaa enemmän vapiseva, kauhistunut ihminen. Se vetoaa tunteisiin. Järkevä selostus tapahtumista ei ole tunteisiin vetoavaa. Me kaipaamme pseudotiloja: pseudoriemua, kiihkoa, naurua ja suuria tunteita.

Tapahtuman kuvaamisesta on tullut jopa tärkeämpää, kuin omasta läsnäolosta tapahtumassa. Meitä kiinnostaa loppujen lopuksi äärimmäisen vähän mikään muu kuin me itse ja oman tarinamme luominen. Laitan kuvia todistaakseni, että olin läsnä, vaikka oikeasti en ollut edes läsnä, koskapa hipelöin laitettani kokoajan.

Sen lisäksi meillä on kiire. On helppoa ja nopea katsoa puolenminuutin videopätkä, vaikka sen sanomallinen arvo olisikin nolla, kuin lukea harkittu artikkeli, jota itsekin joutuu harkitsemaan ja arvioimaan. Aikamme on rajallinen ja kilpailu siitä kiivastuu kokoajan. On meidän varmasti suoraan sanottava ja myönnettävä sekin, että suurin osa tiedotusvälineistä ovat liikeyrityksiä. Liikeyritys tavoittelee voittoa ja kilpailee muiden samankaltaisten yhtiöiden kanssa lukijoista sekä katselijoista. Jos saan ilmaista sisältöä halukkailta harrastelijoilta sen sijaan, että maksan ammattilaisten työstä, niin tottahan houkutus on suuri. Tällöin astuu kuvaan yrittäjä itse. Miksi kyseinen yrittäjä toimii alalla? Haluaako hän välittää sanomia ja ajatuksia? Onko hänellä eettisiä syyt olla tiedotusalalla? Haluaako hän propagoida poliittisesti jotain? Vai onko hän yrittäjä vain tienatakseen leipänsä?

Määrästä ja nopeudesta on tullut tärkeämpää kuin laadusta. Se on yleinen tason lasku. Me olemme jo tottuneet huonoon tasoon.

Eräs kollegoistani kysyi, miten saan lukijoita blogilleni, kun blogeja on miljoonia? Sanoin, etten tiedä, ehkä en niin paljon saakaan, kun minä menen lähes aina asia edellä. Minä en ole henkilönä kiinnostava, elämäni ei ole niin kiinnostava, että kukaan siitä haluaisi kuulla, saati minä kertoa. En ole edes nuori ja kaunis. Minun siis täytyy tai saan kirjoittaa asioista, jotka minusta ovat tärkeitä ja joiden toivon kiinnostavan muitakin kuin itseäni. Kollegani jatkoi: mutta, miten saat ihmisten huomion? Onko jokaisen blogisi otsikko: isot tissit? Jäin miettimään asiaa, sillä se järkytti minua. Isot tissit, se on journalismin kuolema.

Kuvassa jokavuotinen pääsiäisperinne Firenzestä kärryn räjäytys. Kaikki ottavat kuvia ja laittavat niitä eteenpäin. Juuri ketään ei jaksa edes kiinnostaa tapahtuman historia.
Kuvassa jokavuotinen pääsiäisperinne Firenzestä kärryn räjäytys. Kaikki ottavat kuvia ja laittavat niitä eteenpäin. Juuri ketään ei jaksa edes kiinnostaa tapahtuman historia.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pari vuotta sitten olimme mieheni kanssa kesällä Kööpenhaminassa. Silloin oli suorastaan ihmeellisen lämmintä ja hiostavaa. Minulle jäi päivän vierailusta kaikkein voimakkaimpana mieleen kuninkaallisen linnan edessä oleva vartija valtavan karvalakkinsa kanssa. Hänen takkinsa päälle valui hikinoro tukahduttavan kuuman lakin alta. Olin aidosti huolissani siitä saako nuori mies lämpöhalvauksen. Sen lisäksi jäin tosissani miettimään sitä: onko kuninkaallisuudessa nykypäivänä yhtään mitään järkeä?

Keskiajan ihmiskäsitys oli luokkayhteiskuntaan perustuva. Silloin mentiin niin pitkälle, että ajateltiin jopa eri sosiaaliluokkien tarvitsevan erilaista ravintoa. Aateliston oli hyvä syödä riistaa, kun muutenkin sotivat. Teologien piti syödä mahdollisimman paljon lintuja. Heidän ajatuksensahan kohosi taivaaseen. Talonpojille kuuluivat juurekset, he möyrivät maata. Tämä selittää osin senkin, miksi eri sosiaaliluokkien välisiä avioliittoja välteltiin. Mikä olisi esimerkiksi ollut sopivaa ruokaa aatelisen ja talonpojan lapselle?

Ihmiskäsityksemme on muuttunut. Protesteja on tehty kautta aikain. Hauskimpia historiallisia protesteja ovat ehkä sellaiset, joita kuninkaalliset eivät huomanneet. Esimerkiksi Santiago de Compostelassa, Espanjassa rakennusmiesten kädenjäljet kertovat yhä nykyihmisellekin selvästi, mitä ajattelivat silloisesta kuningasparista Isabellasta ja Ferdinandista. Kuningaspari rakennutti kuninkaallisen pyhiinvaeltajien majapaikan kaupunkiin. Heille varattiin luonnollisesti sieltä oma huone. Ajan tavan mukaan rännit katolle tehtiin erilaisiksi hahmoiksi ja hirviöiksi. Kuinka ollakaan, kaikki muut rännit sylkevät veden suustaan. Kuninkaallisten oman huoneen yläpuolella vesi valuu takapuolesta, jota esille pyllistää alaston pojan hahmo. Rohkea pila. Jos kuninkaalliset olisivat olleet tarkkasilmäisempiä, olisivat rakentajat varmasti menettäneet henkensä.

 Ranskan vallankumous tavoitteli tasa-arvosta. Hyvinvointi yhteiskunta on sen jälkeen pyrkinyt takaamaan kaikille sosiaalisen nousun opintojen ja yrittämisen kautta. Siitä huolimatta Euroopassa, on yhä maita, joissa joku hikoilee lämpöhalvauksen partaalla toisen linnan edessä. Tämän sanottuani haluan muistuttaa, että olen ihminen, joka arvostaa historiaa ja traditioita.

Cerveran pikkukaupungin hallitus piti äänestyksen muutama päivä sitten. Äänestyksen tuloksena he ilmoittivat, että Espanjan kuningas on epätoivottu henkilö heidän kaupungissaan. He eivät voi hyväksyä, että joku ihminen saa rahallisia ja yhteiskunnallisia etuja vain sen perusteella, että on sattunut syntymään johonkin perheeseen. Samankaltaisen julkilausuman olivat tehneet Cadizilaiset jo muutamia vuosia sitten.

Satuin olemaan töitteni kautta erään Italialisen kreivittären palatsissa viime viikolla, Italiassa. Hän oli juuri sellainen, kuin kreivittären voi kuvitella olevan. Hän nimittäin oli omaltakin puoleltaan aatelista sukua, mutta hänen vanhempi sisarensa oli perinyt heidän perheensä aatelisarvon. Niinpä hän oli kreivitär miehensä puolelta. Hän pyrki välttämään sen julkituomista kaikin tavoin. Palatsi oli hänen miehensä. Kun yritin kysyä hänen miehensä perheen tulosta palatsiin, hän väisti kysymyksen kertomalla, kuinka hänen sukulaisiaan on aina ollut siellä (avioliittojen kautta, sen hän jätti mainitsematta). Viehättävä ja ystävällinen rouva tämä kreivitär oli. Silti palasin muutaman vuoden takaisen mietteeseeni siitä: onko tässä aatelisuudessa mitään järkeä? Pelkästään Italiassa on noin 75.000 aatelista yhä nykypäivänä. Italia on sentään tasavalta. Miten paljon heitä lieneekään monarkioissa. Yksi Italian aatelisista on muuten entisen kotikaupunkini Genovan pormestari. Hän on markiisi Marco Doria. Hänet on valittu pormestariksi kommunistisen puoleen listoilta. Voi aikoja, voi tapoja voimme ehkä todeta!

Kreivitär vierailun jälkeen kyselin seuralaisiltani, mitä mieltä he ovat tästä aatelis- ja kuninkaallisjutusta. Osa heistä huudahti heti: kyllä Ruotsin prinsessa Victoria on niin ihana ja pikkuprinsessa myös. Varmasti ovat, mutta minä ehkä enemmän mietin: eivätkö kaikki nuoret äidit ja heidän lapsensa ole suloisia? Osa seuralaisistani vakuutti minulle, että kuninkaalliset ovat parasta PRää valtiolle. En toki ole vielä kauaa asunut Espanjassa, mutta olen tehnyt siellä töitä vuosien ajan. Tiedättekö, minun on vaikea kuvitella, että kukaan matkustaisi Espanjaan vain siksi, että siellä on kuningas. Itse en esimerkiksi valitse matkakohteitani kruunupäiden tai niiden puutteenkaan perusteella.

Eurooppalainen kuningaskunta malli kehittyi voimakkaasti 500-luvulla läänityslaitoksen kehittyessä. Silloin jopa Itämaantietäjistä tehtiin Itämaiden kuninkaita. Kyllä kuninkaallisuudessa jokin meitä ihmisiä ilmeisestikin kiehtoo tai ainakin kiehtoi aikanaan. Toisaalta minua tutkimustyötäkin tehneenä kauhistuttaa, kuinka on hienompaa olla kuningas kuin tiedemies ja tietäjä. No täytynee tyytyä osaansa tälläkin kertaa.

Kalliiksihan nuo kruunupäät näyttävät kansalleen tulevan. Eikö joku elokuvatähti voisi olla samalla tavalla glamouria tuova elementti. Heidät sentään voisi irtisanoa tai unohtaa, jos liian pahasti töppäävät. Vai siinä töppäilyssäkö se viehätys onkin? Voimme kiusata ja pilkata julkisesti jotakuta. Voimme tuntea itsemme erinomaisiksi, kun kuninkaatkin osoittautuvat samanlaisiksi, jopa nolommiksi, kuin me itse.

Nyt käydään Suomessakin lävitse skandaalia, jossa nähdään muiden muassa presidenttien, poliitikkojen, valtioiden päämiesten siirrelleen valtioidensa rahaa veroilta piiloon, pois omasta kotivaltiostaan. He jatkavat samalla linjalla kuin Ranskan kuulu kuningas Ludvig XIV, aurinkokuningas ja hänen rakastajattarensa, joka sai kansalta lempinimen Madame Kassavajaus. Heillä näyttää olevan sama ajatus, kuin entisajan kuninkailla. Minä hallitsen, silloin kaikki kuuluu minulle ja minä saan käyttää valtakuntani varoja, miten minua huvittaa. Minusta on masentavaa nähdä jälleen kerran vanhan sanonnan käyvän toteen: valta sokaisee ja absoluuttinen valta sokaisee absoluuttisesti. Rahalla näyttää olevan niin kammottava vaikutus moraaliimme, jotta melkein toivoisin paluuta oravannahkojen aikaan. Niitä lienee vaikeampi piilotella muilta. Toisinaan olisi mukava painaa pysähdysnappia maapallolle ja jäädä seuraavalla pysäkillä pois. Se ei liene mahdollista, niinpä en voi olla miettimättä, että ehkä nytkin voisi tehdä historiaa uudemman kerran samalla tavoin. Ranskan Suuressa vallankumouksessa 1789 oli kyllä puolensa. Ehkä uusi vallankumous ei olisi ollenkaan huono asia. Tekisi mieli palata Kööpenhaminaan, pysähdyttää vartija ja kysyä: oletko ihan tosissasi tuon lakin kanssa?

Viimeisessä kuvassa väriä tuomassa Beniniläinen voodoo-kuningas.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat