Saattaa tuntua hassulta, että ihminen, joka ei ole koskaan nauttinut alkoholia eikä edes asu Suomessa, haluaa kirjoittaa suomalaisten suhteesta alkoholiin. Teen sen silti ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana. Olen asunut lähes koko aikuisikäni ulkomailla. Olen kuitenkin pitänyt läheiset suhteet Suomeen. En ole siis välttynyt tekemästä huomioita suomalaisten suhtautumisesta alkoholiin. Se tuntuu kummalliselta. Mielelläni kuulen teidänkin kommenttinne, miksi. Kaikki olemme yksilöitä ja tämä, mistä kirjoitan, on yleistys keskiarvon mukaan sen perusteella, mitä olen nähnyt ja ihmetellyt.

Suomalaisilla sanotaan olevan monilla alkoholistin geenin ja sen aiheuttavan alkoholismia.  En tarkoitakaan oudolla suhtautumisella alkoholiin alkoholismia tai alkoholisteja siis sairautta. Suhtautuminen alkoholiin niin sanotuilla mallikansalaisilla on ihmeellinen.

Sosiaalisessa mediassa näkee monenlaisia asioita. Suomalaiset tekevät alkoholipitoisiin juomiin kohdistuvia päivityksiä ja kertomuksia enemmän kuin olen nähnyt minkään muun maan kansalaisten tekevän. Melkein tekisi mieli sanoa, suomalaiset tekevät, muut eivät. Näyttää siltä, kuin etenkin viinin juominen olisi jollain tavoin erikoista, ihmeellistä ja omaa sosiaalista statusta kohottavaa. On hienoa juoda punaviiniä, kaikkein hienointa on juoda kuohuviiniä tai skumppaa, kuten monet niin mielellään sitä kutsuvat. Lempinimen antaminen juomalle tekee siitä tuttavallisen. Minä olen sinut skumpan kanssa. Olen tottunut kuohuviiniin. Olen siis hienompaa väkeä. Viini ja viinin juonti ovat kuin jotain ylevää, sosiaalista arvoamme nostavaa. Näen päivittäin lukemattoman määrän niitä valokuvia, joita jaetaan omista viinilaseista tai itsestään viinilasi kädessä.

Olen jopa nähnyt itseään elämäntapa kouluttajiksi itseään kutsuvien ihmisten kertovan omista puhdistuspaastoistaan. He ylvästellen kertovat: paastosin koko päivän, join smoothieta ja söin raakasalaatin, mutta sitten illalla mieleni teki valkoviiniä ja sorruin. Minun on vaikea, jos aivan mahdotonta kuvitella kenenkään muun, kuin suomalaisen terveysintoilijan käyttäytyvän samoin. Jos joku kertoo haluavansa olla ilman alkoholia ja sitten sortuu siihen, eikö se ole alkoholismin merkki? Ei muissa maissa tällainen valmentaja voisi tällaista sanoa menettämättä uskottavuuttaan.  Suomessa silloin, kun kyse on viinistä. Se on vain hienoa. Se on niin hienoa, että se pitää jopa kuuluttaa julkisesti kaikille, että minä, aikuinen ihminen en pysty vastustamaan muutaman päivän ajan yhtä viinilasillista.

Olen ollut useissa tilaisuuksissa, joissa olen syönyt lounasta tai illallista suomalaisen ryhmän kanssa yhdessä eri puolilla Eurooppaa. Tarjoilijat ja itse asiassa minäkin, emme ole voineet olla huomaamatta sitä eroa muihin, miten suomalaiset täyttävät viinilasinsa: nimittäin täyteen. Kun pöydässä on viiniä ja vettä suomalaiset ystävällisesti täyttävät toistensa vesilaseja ensin. Kun kyse on viinistä, ihmeen usein oma lasi täytetään ennen omaa lasia. Sekin näyttää ulkopuolisesta jopa ahneelta, kuinka omaa lasia täytetään jatkuvasti viinillä, vaikka sitä vielä on lasissa. Samoin viinin loppuminen tai jo se, että se on hieman vähissä näyttää aiheuttavan suoranaista ahdistusta pöytäseurueissa. Jos tarjoilija ei huomaa aivan heti tyhjää pulloa, tai tarjoilee vaikkapa ruokaa, eikä voi sitä siksi heti tuoda, on tunnelma suorastaan kiihtynyt.

Kun ruoka on syöty ja alkaa olla lähdönaika, alkaa huutelukierros. Täällä on vielä viiniä. Eihän sitä voi jättää pöytään. Samat ihmiset, jotka saattavat ruokaakin jättää, koska eivät jaksa, eivät voi kuvitellakaan jättävänsä viiniä. Kauhea huoli siitä, ettei viiniä jää yhdenkään pullon pohjalle. Muiden kuin suomalaisten on mahdoton ymmärtää sitä. Joissain ravintoloissa on tapana tuoda aterian päätteeksi keskelle pöytää likööripullo, siten että kukin halutessaan voi kaataa siitä digestiivin.  Sekin juodaan aina loppuun. Idea aterian jälkeen tarjoiltavissa digestiiveissä on se, että kukin ottaa pienen lasillisen. Ei suomalaiset, jos sitä on pöydässä, se pullo tyhjennetään. Samat ihmiset eivät tietenkään hyökkää pikkuleipäastian kimppuun samalla intohimolla. Niiden kanssa jopa kruusaillaan ja kukaan ei kehtaa ottaa viimeistä

Viininmaistajaisissa on useita viinejä kokeiltavana. Niissä aina neuvotaan maistamaan ja ennen seuraavaan viiniin siirtymistä näytetään astia, johon voi loput viinistä kaataa. Miten tekevätkään kanssakansalaiseni. He juovat kaiken viimeistä pisaraa myöten, aivan, kuin se olisi kallisarvoisin asia maailmassa.

Mikään ei herätä niin suurta huvittuneisuutta ja ihmettelyä, kuin katolisissa maissa pappi, jonka nähdään juovan viiniä lounaalla. Aivan, kuin pappi ei olisi samanlainen ihminen, kuin kuka tahansa muukin, joka voi juoda ateriallaan viinilasillisen. Suorastaan pahansuopainen ilkeys valtaa suomalaiset, kun he näkevät joissain katolisissa kirkoissa ehtoollisella tarjottavan seurakunnalle vain öylätin ja pappien juovan seurakunnan edestä sekoitetun viinin. Siihen on ihan luonnollinen ja historiallinen syykin. Katoliset uskovat, että ehtoollisella viini todellakin muuttuu vereksi. Jos seurakunta on sellainen, jossa kävijämäärä vaihtelee paljon, ei voida tietää, kuinka paljon ehtoollisilla kävijöitä on. Viini ei voi eikä saa sekoittaa liikaa. Sehän muuttuu Jeesuksen vereksi ja Jeesuksen verta ei voi heittää hukkaan. Siten jo keskiajalla on monin paikoin ollut tapana, että öylätit jaetaan kaikille, niitähän voi säilyttää, jos ylitse jää, helpostikin seuraavaan kertaan. Viiniä sekoitetaan sen sijaan vain vähän ja paikalla olevat papit juovat sen koko seurakunnan edestä. Tämäkin halutaan nähdä niin, että käytäntö on tämä, koska silloin papit saavat itse enemmän. Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, kuin kaikkien ihmisten elämän päämäärä olisi vain se, miten saan enemmän viiniä, kuohuviiniä, mitä vaan, kunhan siinä on alkoholia.

Mistä ihmeestä tällainen suhtautuminen alkoholiin meillä juontaa? Viini on yksi vanhimmista arkijuomista Välimeren alueella. Germaanikansat ja egyptiläiset joivat vanhastaan olutta. Kreikkalaisten perustaessa kauppakaupunkejaan ympäri Välimerta he toivat kaikkialle mukanaan oliivin ja viinin. Ei meillä kuitenkaan ole tapana pakkomielteen omaisesti ole tyhjentää jokaista pisaraa oliiviöljyä ruokapöydässä tai kytätä kaikkien muiden käyttämää oliiviöljynmäärää tavalla, joka saa valppaimmankin vahtikoiran häpeämään. Viini on vanha arkijuoma. Se ei nosta kenenkään sosiaalista arvoa, eikä muuten laskekaan.  Se ei alenna kenenkään asemaa ainakaan silloin, jos sitä ei juo liikaa, ja käyttäytyy sen edessä sivistyneesti.

Olen miettinyt sitä, kun Suomen geopoliittinen asema on, mikä on. Olisiko niin, että meillä tai siis monilla meistä on suunnaton tarve alleviivata ja korostaa sitä, että me kuulumme länteen ja länsimaiseen kulttuuriin. Haluamme näyttää, että meillä on yhteinen eurooppalainen tausta. Jos käytöksemme viiniin johtuu siitä, niin sitten pikkuvinkki. Meistä tulee eurooppalaisesti käyttäytyviä sillä hetkellä, kun me emme postita sosiaalisessa mediassa jokaista juomaamme viinilasillista Se on niin arkista, kuin kertoa siivoansa joka päivä. Lopuksi kerron teille taiteentutkijan päiväunen: me alkaisimmekin suhtautumaan taiteeseen yhtä ahneesti korostaaksemme eurooppalaisuuttamme. Saattaisimme jopa antaa itsestämme hieman sivistyneemmän kuvan.

Kommentit (6)

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kiitos mainiosta, ajatuksia herättävästä kirjoituksesta!

Kuohuviinin kutsuminen skumpaksi liittyy mielestäni kuitenkin sen arkipäiväistymiseen. Kun olin nuori, kuohuviini kuului vain suurten juhlien alkujuomaksi eikä eri laatuja edes tuotu maahan. 1990-luvulla kulutus jo kasvoi, ja  vuosituhannen vaihtuminen toi kuohuviinin kaikkien huulille. Sitä alttiin juoda myös arkena, mikä ei olisi aikaisemmin tullut kuuloonkaan. Kun 90-luvun alkupuolella mentiin ystävien kanssa ulos, naisetkin joivat yleensä olutta.  

Me suomalaiset juomme mielellään vesi- ja maitolasillisemmekin tyhjäksi ennen kuin lähdemme pöydästä. Halu juoda viini loppuun voi johtua myös sen hinnasta. Suomessa ei ole vieläkää tarjolla parin euron pöytäviinejä, kuten viinintuottajamaissa, eikä mummolasta saa mukaansa papan tilusten viiniä, vaan marjamehua. 

Uutisvirrassani näkyy usein kuohuvan juoman kuvia. Kahden viime kuvan sanoma on ollut: "osallistun yhteiseen iloon, vaikkakin kotona omalla parvekkeella"  (vappu) ja  "Hei katsokaa, kuinka näppärä pikkupullon jääastia, jollaista en ole ennen nähnyt".  Niiden välissä julkaisin kuvan Kyrö Distilleryn Napue-ginistä tehdystä gin&tonicista. Siihen liittyi kieltämättä ajatus jostakin hienosta, koska juoma on voittanut kansainväisen alan palkinnon.  

Olen viime päivinä miettinyt juuri tuota, kuinka hassulta näyttää, että Instagram-feedissäni on vain kukkia ja juomia.  Muissa some-kanavissa käsittelen aiheita monipuolisemmin. Tämä johtuu lähinnä siitä, että Instagramia käytetään vain puhelimella, joten kameralla otetut kuvat harvoin päätyvät sinne. En myöskään periaatteellisista syistä jaa kuvia muista ihmisistä. Jos juhlitaan yhdessä ja haluan jakaa tilanteen somessa, eikä pöydässä ole ruokaa, kätevintä on ottaa puhelimella kuva lasista tai pullosta. Ja niin sitten myös tapahtuu. Minä kun en juo edes kahvia. Olen kyllä jakanut myös kuvan kermanekasta. 

Liisa Väisänen
Liittynyt15.2.2016

Kiitos, Maija, ajatuksistasi. Tavallaan ymmärrän tuon ajatuksen, että viini maksaa enemmän. Mutta sen täytyy juuri olla alitajunnassa. Nimittäin silloin, kun olen näissä tilaisuuksissa ollut ulkomailla on useimmiten merkkivesi pöydässämme ollut viiniä kalliimpaa tai ainakin saman hintaista. Sitä kuitenkin jätetään ihan huoletta pullonpohjalle. Se viiniin suhtautuminen on niin kovin erilaista. Kuten sanot, se ei vain kuuluu arkipäivään ja nyt ehkä sillä, kun sitä yritetään kuuluttaa, että minulla se kuuluu arkipäivään, voi siitä saada hassuja vaikutelmia.

Liisa Vaisanen

A ja V

Hei Liisa
Ihan on samoja ajatuksia mieleen tullut yhteisillä reissuillamme.

Alkoholi on meille jotain hyvää ruokaakin tärkeämpää ja sitten ihmettelemme kun omat nuortemme kännäävät viikonloppuisin? Mediassa siitä tosin käytetään koodisanaa "juhlivat".

Blogissasi voisit kirjoittaa myös wc-kulttuurista. On niin paljon värikkäitä muistoja Brindisin tieltä parin vuoden takaa...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat