Kirjoitukset avainsanalla omatunto

Huono omatunto on painava taakka. Sen taakan keventämisessä ei usein auta edes terve järki. Järki sanoo: ei tämä ole tai ollut sinun vikasi. Tunne on toisenlainen. Paras keino on usein vaan jatkaa elämää ja unohtaa. Toisinaan joku yllättävä tilanne palauttaa muistot, niin ja sen huonon omantunnon.

Katson joitain aikoja sitten televisioista erään ranskalainen elokuvan, joka kertoi naisen: äidin ja vaimon henkisestä ja ruumiillisesta pahoinpitelystä neljäntoista vuoden ajan. Syyllinen oli hänen miehensä. Vielä oikeudenkäynnissä rouva tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että hän ei kyennyt, hän ei osannut. Hän oli täysin alistettu, eikä nähnyt itsessään mitään arvoa. Elokuva oli koskettava, inhimillinen ja ajatuksia herättävä.

Valitettavasti se herätti minussa ihan toisenlaisia muistoja. Se herätti uinuvan, huonon omantunnon, joka kyselee ja kyseenalaistaa järjestä huolimatta.

Asuin hyvin nuorena Kairossa. Eräänä päivänä ovikelloni soi. Katsoin ovisilmästä. Oven takana oli talonmies. Luotin häneen. Näin hänet joka  päivä. Hän asui monilapsisen perheensä ja kauniin vaimonsa kanssa alimmassa kerroksessa. Hän oli oveni takana vesisangon kanssa. Hän sanoi pesevänsä rappua ja kysyi saako ottaa vettä huoneistostani. En ajatellut, että pyyntö olisi niinkään outo ja laskin hänet sisään. Totta kai se oli virhe. Hän yritti käydä päälleni tai kävikin.  Hän ei tietenkään ollut arvannut, että olen harrastanut taistelulajia nimeltä nyrkkeily jo aikamoisen tovin. Hän siis epäonnistui yrityksessään. ´Voisimme ajatella, että tarinalla oli onnellinen loppu. En tietenkään halunnut, että hän yrittäisi kenellekään muulle naisella samaa ja niinpä soitin poliisit paikalle. Hieman epäröin, sillä olin lukenut lehdissä tarinoita, kuinka naista, ei  Suomessa tai Euroopassa ole otettu tosissaan ja hänen maineensa kyseenalaistetaan. Soitin silti poliiseille. He tulivatkin alta aikayksikön ja pidättivät miehen. Kun häntä vietiin kuuliin vaimon rukoilevan äänen ja lasten itkun. Ensimmäinen pisto omassatunnossani heräsi. Kysyin mielessäni, mitkä ovat nyt seuraukset.

Minut kutsuttiin poliisikuulusteluun kertomaan, mitä on tapahtunut. Egyptiläisten poliisien kunniaksi sanottakoon, että he olivat minua kohtaan mitä hienotunteisimpia. He eivät kertaakaan kyseenalaistaneet sanomaani. He eivät kertaakaan vihjanneet siihen, että minä olisin millään tavoin käytökselläni tai olemuksellani syyllinen mihinkään.

Sitten meitä kuulusteltiin vastakkain. Poliisit kysyivät minulta, mitä on tapahtunut. Minä kerroin versioni. Seuraavaksi he kysyivät talonmieheltä, mitä on tapahtunut. Totta kai hän kielsi kaiken. Hän sanoi, ettei ole koskaan käynytkään asunnossani. Seuraava tapahtuma oli minulle yllätys ja järkytys. Poliisin nyrkki oli silmänräpäyksessä hänen kasvoillaan. – Valehteleva koira! Et kai sinä luule, että tämä nainen on täällä hukkaamassa aikaa vain kertoakseen satuja. Väkivalta häntä kohtaan jatkui koko kuulustelun ajan.

Todisteitakin poliiseilla tietenkin oli. Häneen oli jäänyt minun aiheuttamiani jälkiä. Poliisit kuulustelivat edelleen hyvin väkivaltaisesti muun muassa kaatamalla hänen tuolinsa, jossa hän istui. He huusivat: No mistä tämäkin purema jälki tuli, jos ei itseään puolustavan neidin hampaista.

Asia meni kahdessa päivässä oikeuteen ja mies tuomittiin muistaakseni kymmeneksi vuodeksi. Siinä vaiheessa olin jo ymmärtänyt, että se on kuolemantuomio. Hän ei ikinä selviäisi hengissä edes vuotta niissä vankilaolosuhteissa. Siellä ei ole vankeinhoitoa. Jos kukaan ei tuo ruokaa, vanki kuolee nälkään. Raiskaajalle tai raiskausta yrittäneelle ei kukaan toisi ruokaa.

Talonmiehen asunto tyhjeni päivässä. Tilalle tuli uusi mies. Kysyin, missä on vaimo ja lapset. Sain kuulla, että heidät heitettiin tietenkin ulos. Raiskaajien lapset eivät ansaitse tulevaisuutta. Yritin kysellä, voinko minä auttaa perhettä. Minua pidettiin mielipuolena. Mies on tiennyt senkin, mitä lapsille seuraa, jos tuollaista tekee. Vastuu on hänen. Vastuu ei ole minun. Vuosien jälkeen kävin vielä paikalla. Yritin kysellä, tietääkö joku perheestä mitään. En löytänyt heitä koskaan.

Ette voi arvata, miten vaikeaa on elää omantunnon kanssa, joka kuiskaa: sinä olet aiheuttanut yhden miehen kuoleman ja hänen perheensä tuhon. Tässä ei järki paljon auta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Rakas ihminen!  Kiitos, että jaoit kokemuksesi, kiitos!

Olet joutunut kokemaan kovan, mutta sinulla oli ja on terve itsesuojeluvaisto. Toimit oikein!

  Olet varmasti huomannut kuinka tuo kokemus on myös antanut sinulle paljon viisautta!

Huonot kokemukset ihmisistä horjuttavat luottamustamme heihin, ja se on ikävä asia.

Ystävällisin terveisin -valone-

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Härkätaisteluareena on muisto ikivanhasta rituaaliteatterista. Härkätaistelu on peräisin Kreikan Antiikin ajalta. Silloin papit todella tarttuivat härkää sarvista kiinni. He hyppäsivät kuolemaa uhmaten härän sarvien välistä härän ylitse. Rituaaliteatteri siirtyi kreikkalaisten mukana Iberian niemimaalle ja elää traditiona yhä Espanjassa, Portugalissa sekä Ranskassa. Espanjassa asuessani mietin usein härkätaisteluita. Sanottakoon heti, että en pidä eläimiin kohdistuvasta väkivallasta. Olen ollut kasvisyöjä jo vuosikymmeniä kyseisestä syystä. Härkätaisteluihin liittyvä tekopyhyys jaksaa silti hämmästyttää minua jatkuvasti. Niissä oleva väkivalta on silmin nähtävää ja marginaali ilmiönä siihen on helppo puuttua.  Jatkuvasti kuulen tuomioita härkätaistelua kohtaan sellaisten ihmisten suusta, jotka syövät lihaa päivittäin. En voi olla miettimättä sitä, ovatko kyseiset ihmiset todella täysin sen tiedon ulkopuolella, miten teuraseläimiä kohdellaan?

Kuten kerroin, itse en pidä eläimiin kohdistuvasta väkivallasta lainkaan. Silti, jos minä söisin lihaa, söisin ainoastaan härkätaistelussa kuolleiden eläinten tai sitten metsästettyä lihaa. Härkätaisteluhärkä samoin kuin metsästetty eläin elää onnellisen elämän. Kuolema on toki väkivaltainen, mutta niinhän tapetuilla kuolema kaiken kaikkiaan aina on. Teuraseläimillä on väkivaltaisen kuoleman lisäksi takanaan kammottava elämä täynnä päivittäistä kärsimystä. Siksi minun on mahdotonta ottaa vakavasti kaikkia härkätaisteluja vastaan mieltään osoittavia kulkueita. Olenpa minä kuullut samojen ihmisten, jotka kritisoivat äänekkäästi härkätaisteluja vastaan jopa matkustavan Venäjälle ilman mitään omantunnon tuskaa.

Omatunto on vaikea laji. Onneksi olemme kukin vastuussa vain omallemme.

Kommentit (2)

RanePT
1/2 | 

Yhä useimmat kaupungit kieltävät härkätaistelut alueellaan.Siis eivät anna lupaa

Liisa Väisänen
Liittynyt15.2.2016

Totta. Olen huomannut saman suuntauksen myos Etela-Amerikassa. Ranskan paatos on ollut erikoinen. Aikoinaan kielsivat ja sitten taas sallivat!

Liisa Vaisanen

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat