Kirjoitukset avainsanalla runo

Joan Miron (1893 – 1983) vuonna 1953 maalaama teos Rakastavaisten itku on Joan Miroa tyypillisimmillään. Kandinskyn esimerkin innoittamana hän jätti esittävyyden, vaikkakaan ei aivan kokonaan. Hänen teoksissaan on joku viite todellisuuteen näennäisestä abstraktista ilmiasustaan huolimatta. Hän oli myös innostunut surrealismista ja sitä kautta ihmisten alitajunnasta ja tunteista. Samalla hän on kuitenkin ilmeisen innostunut jonkinlaisen alkuihmisen ideasta. Miro näyttää ajattelevan, että meillä kaikilla ihmisillä on samanlaisia tai ainakin samankaltaisia tunteita. Hän on myös hyvin tietoinen kulttuuri- ja taidehistoriasta. Hän otsikoi teoksensa siten, että se on alluusio teokseen Itku Kristuksen ruumiin äärellä. Tässä itku, yhteinen suru koskettaa molempia rakastavaisia. Itkun syykin meille selviää. Kyseessä on lähtö. Toinen nousee kuin taivaaseen tai avaruuteen, toinen jää maanpäälle. Taivaan kuvaamiseen riittää pari lähes luolamaalaus graffitin tyylistä merkkiä: kuunsirppi ja tähti.

Miro on mies, joka runoilee pensselillään. Samalla tavoin, kuin runoilija muutamalla sanalla saa kokonaisen tunteen voimakkaasti eteemme, Miro onnistuu luomaan kaipuun ja tunnelman muutamalla viivalla. Tämän teoksen maalaamisen aikoihin Miro ja muutama muukin eurooppalainen maalari innostui tähtitaivaan kuvaamisesta. Tähtitaivaan tarkkailijoina ihminen on kautta aikain yhdistänyt tähtiä tehden kuvioita kuin yhdistämällä pisteitä viivoilla toisiinsa. Tässä teoksessa on samaa tunnelmaa. Hahmot ovat kuin tähtiä tai niistä yhdistelemällä saatuja kuvioita. Se saa ajatuksemme nousemaan kosmiseen, meitä kaikki ihmisiä yhdistävään tilaan ja tunteeseen. Meillä ihmisinä on samat tunnekokemukset. Me voimme ymmärtää toisiamme. Olemme samaa kaikkeuden osaa, silloinkin, kun surrealismi muutoin korosti yksilöllisyyttä. Miro kuljettaa meidät yksilöstä kohden ihmisyyttä yleensä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jälleen tapaamiset voivat olla riemukkaita tai kiusallisia. Olemme kaikki eläneet tilanteita, joissa tapaamme vuosien jälkeen ihmisen, jonka olemme olleet läheisiä. Toisten heidän kanssaan syntyy kiusallisia tilanteita. Ennen samalla aaltopituudella ollut ja rakas ihminen on muuttunut vieraaksi, jolle ei ole mitään sanottavaa. Toisten kanssa läheisyyden tunne on sama ja keskustelu tuntuu jatkuvan siitä. mihin se jäi.

Minulla oli ihana tapaaminen serkkuni kanssa muutaman kymmenen vuoden jälkeen. Vietimme useita lapsuuden kesiä yhdessä. Hänen äänensä, naurunsa ja olemuksensa oli aivan samanlainen kuin lapsena, vaikka hän kertoikin nyt suunnitelmistaan, mitä aikoo tehdä, kun muutaman vuoden kuluttua jää eläkkeelle. Muistelimme uintejamme mutarantaisessa järvessä. Hän kertoi kuinka oli nostanut minut pallin päälle tiskaamaan, kun en muutoin yltänyt tiskipöydän tasolle. Olen muutamaa vuotta häntä nuorempi. Hän oli nuoruuteni idoli. Halusin tehdä kaikkea samaa kuin hän, jopa tiskata. Minulle liikuttavinta oli, kun hän kertoi, että hänellä oli yhä pieni paperinpala, jolle olin kirjoittanut runon viisi vuotiaana. Hänessä löysin yhä kaikki lapsuuden kesät ja läheisyyden, joka meitä silloinkin yhdisti.

Hän sanoitti hyvin minun ajatukseni, kun kertoi, ettemme me itse asiassa ole olleet näitä vuosia erossa vaan kantaneet toisiamme sydämissämme. Yhteisillä kesillämme on ollut ratkaiseva merkitys siihen, millainen minusta tuli Liisana ja hänestä hänenä. Tällaisissa tapaamisissa on jännittävää myös se, että he ovat niitä, jotka ovat nähneet minut lapsena ulkopuolisin silmin. Minä taas katselin häntä omien silmieni kautta. Hänen kertomustensa kautta pääsin kurkistamaan itseeni lapsena. Minä tietenkin luulen, kasvaneeni, muuttuneeni ja melkein olevani eri ihminen vuosien kehityksen myötä. Mitä vielä! Kun hän kertoi, kuinka kesken tiskauksen viisi vuotiaana olin kädet ohimoilla parahtanut anna äkkiä paperia ja kynä, nyt tulee runo, tunnistin itseni valtavan hyvin. Ehkä en runoja enää kirjoita, mutta ymmärsinpä entistä syvemmin, miksi minulla palavat pohjaan kaikki ruoat, mitä yritän valmistaa. Tulee aina inspiraatio ja pakottava tarve tehdä jotain muuta, juuri sillä hetkellä, kun pitäisi hämmentää kauha kourassa ja lieden äärellä.

Se saa miettimään, että ehkä minussa on jo syntyessäni kuitenkin ollut se Liisan siemen. Mihin suuntaan siemen kasvaa riippuu monista asioista, mutta siemenen ydin on sama: impulsiivinen ja usein ajattelematonkin. Palakoon puurot, nyt tulee blogi!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat