Kirjoitukset avainsanalla taide

Yksi asia, joka jaksaa ihmetyttää on sivistymättömyydellä rehvastelu. Minusta yksi tyypillinen tapa on kehua, ettei koskaan lue muuta kuin tekstejä, joissa on alaviitteet. Ihan varmasti kaikki meistä olemme kuulleet lauseen: Minun elämäni on niin lyhyt, ettei se riitä sellaisten tekstien lukemiseen, joissa ei ole alaviitteitä. Uskomattominta on se, että kyseisen asian esittäjät luulevat tekevänsä oppineen ja sivistyneen vaikutuksen näin sanoessaan. Toki jokainen lukee tai on lukematta juuri sitä, mitä itse haluaa. Mutta että ylentää itsensä lauseella, joka minusta itsessään on riittävä klassisen sivistymättömyyden määritelmäksi.

Minulla on ollut elämässäni aikoja, jolloin valitettavasti ei ole ollut aikaa lukea, muuta, kuin niitä alaviitteellisiä tekstejä. Se oli surullista. Tietenkin niillä on arvonsa. Se nyt puuttuisi, että sen kieltäisin. Alaviitteet auttavat tarkistamaan tietoa ja luovat turvallisuuden tunnetta. Mutta sitten on tekstejä, joissa lukijan oletetaan olevan niin fiksu, että hän osaa itse löytää rivien väliin piilotetut alaviitteet. Uskallankin väittää, että vaikkapa Umberto Econ, Nabokovin tai vaikkapa Calvinon kaltaiset kirjailijat luottavat yleisönsä sivistykseen ja älykkyyteen niin vahvasti, että he voivat jättää alaviitteet ja alluusiot merkkaamatta luvun loppuun. He uskovat, että lukija huomaa ja tunnistaa ne heidän tekstistään. Siinä mitataan lukijan todellinen tieto ja havaintokyky. Puhumattakaan siitä, että tällaisen alaviitteettömän kirjallisuuden kautta ihminen oppii parempaa ja värikkäämpää sekä rikkaampaa kielenkäyttöä ja sen lisäksi tunneälyllistä osaamista. Kaunokirjallisten teosten kautta ihminen pääsee nimittäin eläytymään toisten elämäntilanteeseen ja tulee osalliseksi erilaisten ihmisten maailmaa ja tapaa ajatella.

Näiden tekstien joukkoon kuuluvat kuvataideteokset. Niissä on alaviitteet piilotettuna tekstuuriin. Kuva ei synnyt tyhjästä. Taiteilijan mieli ei ole valkea taulunpohja. Viittaussuhteiden löytäminen auttaa ottamaan viestin paremmin vastaan. Kun ensi kerralla olet vaikkapa Tampereen Tuomikirkossa ja kastelet Hugo Simbergin köynnöstä kantavien poikien edessä lentävää mustavalkeaa lintua ja muistat nähneesi saman linnun Hieronymos Boschin teoksessa, olet aivan oikeilla jäljillä. Simberg ei kirjoittanut teoksensa alareunaan: 1) H. Bosch: Pyhiinvaeltaja. Hänen ei tarvinnut. Hän luotti siihen, että hänen yleisönsä on riittävän sivistynyttä huomaamaan sen ilmankin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

MTVn Huomenta Suomi -lähetyksessä 6.2 2018, olin mukana pohtimassa Suomen Leijonaa. Tässä vielä sen jatkeeksi ajatuksia vaakunasta ja sen tunnuksesta.

Eurooppalaisista vaakunatunnuksista kaikkien käytetyimmät ja vanhimmat ovat lilja, kotka ja leijona. Leijona on sen lisäksi yksi kaikkein vanhimmista vaakunatunnuksista. Leijona esiintyy jo Vanhan Testamentin mukaan Juudaan tunnuksena.

 

Symbolieläimenä leijonan syvin merkitys on aina ollut voima ja rohkeus. Toisaalta keskiajalla, kun karhu oli useiden pohjoisen Euroopan kansan toteemieläin, siitä tuli selvästi myös kristillinen tunnus, vastaan pakanauskonnot. Varsinainen sota leijonan ja karhun välillä käytiin 1000-1200-luvuilla. Kun kristinusko yleistyi, leijona voitti. Karhu, vanha mahtava pyhä eläin jäi vain paikallisempiin vaakunoihin, harvoin valtiollisiin

 

Leijona voi luonnollisesti olla monessa asennossa. Suomen kaltaista nousevaa leijonaa tapaa ensimmäisen kerran Läntisessä Euroopassa Leonin-alueen hallitsijoiden vaakunassa, nykyisen Espanjan alueella jo 1000-luvulla.

Historioitsijoilla on hieman poikkeavia mielipiteitä siitä, kuinka leijona tuli Suomeen. Se on selvää, että leijona tulee Suomeen lännestä. Päälinjoittain Suomen leijonan historia on tämä. Tanskan, Ruotsin ja Norjankin alueita hallinneella Bjälbo-suvulla (toiset käyttävät mieluummin nimeä Folkunga-suku, kyseessä on sama suku) on 1200-1300-luvuilla jo ollut käytössä nouseva leijona vaakunatunnuksenaan.

Suomen varhaisista kreiveistä osa tuli kyseisestä suvusta. Sitä kautta leijona tuli Suomen kreivikunnan kreivien vaakunan kautta. Hallitsevan kreivin tunnuksesta otettiin vaakuna hallittavalle alueelle.

Suomen metsissä ei ole juuri leijonia näkynyt. Kun kansallisuusaate 1930-luvulla oli voimakas Suomessakin, Germund Paaer esitti muutosta, jossa vaakunaan olisi lisätty kaksi karhua ja havunoksia.

Ennen siniristilipun vakiintumista Suomen lipuksi Suomen lippunakin käytettiin kullankeltaista leijonaa punaisella pohjalla. Siniristilippuja otettiin käyttöön jo 1918, mutta leijonaliput otettiin pois käytöstä lopullisesti vasta kahden vuoden kuluttua eli 1920.

 

Periaatteessa kuka tahansa saa tehdä itselleen sellaisen vaakunan kuin haluaa ja käyttää sitä omana tai perheensä tunnuksena. Suhtautuminen vaakunaan ja sen muuttamiseen on lähinnä tunneperäistä. Toki virallisissa yhteyksissä Suomen vaakunan esittämiseen on säännöt vaakunalaissa. Suomen vaakunalaki määrittää vaakunan seuraavasti: Punaisessa kentässä kruunupäinen leijona, joka pitää oikean etujalan sijalla olevassa haarniskoidussa kädessä iskuun kohotettua miekkaa ja polkee takajaloillaan sapelia, leijona kruunuineen ja varuksineen, aseiden kahvat ja käsivarsihaarniskan nivelet kultaa sekä aseiden terät ja käsivarsihaarniska hopeaa; kenttään siroteltu yhdeksän hopearuusua.

Mutta mikään laki ei kiellä esimerkiksi taiteessa sen muuttamista. Suomen leijona on meilläkin lainaa. Siitä on tehty Suomenleijona juuri muuttamalla sitä. Suhtautuminen ja ilmaisun vapaus ovat muuttuneet, niin kuin maailmammekin. Kun taiteilija Harro Koskinen teki 1969 Sikavaakunan, hän sai oikeudenkäynnin jälkeen 1974 sakot. Kun kuvataiteilija Emmi Mustonen  2016 teki kaikkien leijonakuvia T-paitoihin, hänen rankaisemistaan ei edes harkittu. Eihän kukaan enää taatusti syyttäisi Hannu Salaman teosta Juhannustanssitkaan jumalan pilkasta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Enrique Simonet y Lombardon maalaus (1890) Ja hänellä oli sydän (sydämen vivisektio) on nerokas. Tapahtumapaikka on tiedemiehen ruumiinavaushuone. Pöydällä makaa erittäin kaunis, kuollut nainen. Teos leikkii romantiikan ilmapiirissä ja samalla yhä tieteellistyvässä yhteiskunnassa. Romantiikan nainen oli kaunis ja samalla petollinen. Erityisesti romantiikankin aikana herätti keskustelua naisten punaiset hiukset. Nimenomaan teoksen nimi antaa meille avaimen sen tulkintaan. Tässä teoksessa tiedemies katselee ihmeissään sydäntä. Hän ei niinkään mieti sydämen anatomiaa. Hän näyttää kummastelevan sitä, että tällä naisella oli sydäntä ollutkaan.

Tiedeilmapiiri on selkeästi esitetty, paikalla on laseja, koeputkia, tutkimusvälineitä. Tohtorikin on asiantuntevan, tiedemiesmäisen näköinen. Tohtorin leikkuuveistä pitelevän käden sormen asento on merkittävä ja antaa vihjeen tulkintaan. Kaksi sormea näkyy, kaksi piilossa. Se tuntuu alleviivaavan sitä, että etsivä löytää. Tiedemies löytää hakemansa.

Lopullisen vihjeen katselijalle siitä, onko kyseessä vain tiedemiehen katse, joka etsii sairautta tai anatomiaa vaiko jotain muuta, antavat näin etualalle tulevat ja vapaana valuvat naisen hiukset. Vapaana olevat pitkät hiukset sekä niiden väri antavat vihjettä siihen, että naisessa, ei vain sydämessä, saattaa olla jotain epäilyttävää. Vapaana olevat hiukset vielä 1800-luvulla puhuivat seksuaalisuudesta ja siveettömyydestä. 

-Uskomatonta, mutta totta. Niinkin monta sydäntä murskanneella kaunottarella, hänelläkin on tosiaan sydän.

Teos on omalla makaaberin humoristisella tavallaan nerokas. Tiede ja tunne kohtaavat. Samalla leikitään sanonnalla: olla sydämetön. Tämä on romantiikkaa parhaimmillaan!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Taide on jatkumo. Aloitimme matkamme esihistoriasta ja päädyimme omaan aikaamme. Taide puhuu aina jotain tekijästään ja paljon omasta ajastaan ja kulttuuristaan. Luonnollisesti taide ottaa myös kantaa omaan itseensä: taiteeseen. Niinhän kaikki kielet tekevät. Ne kertovat omasta historiastaan ja näkevät asioita oman aikansa ja uusien tekijöidensä silmin. Taide käy keskustelua oman historiansa kanssa. Siksi jouluaaton viimeisessä luukussa halusin ottaa esiin teoksen, joka ottaa kantaa t historiaan hyvin selvästi.  Aaton luukusta löydät Equipo Cronaca nimsen taideryhmän vuona 1967 maalaamaan teoksen, jonka nimi on Kreivi Orgazan hautajaiset. Se on variaatio El Grecon 500-vuotta vanhempaan teokseen, jossa hyväntekijä kreivi kuolleessaan saa ihmeen ja hän et nostetaan suoraan taivaaseen hautajaisväen hämmästykseksi. Tässä teoksessa hautajaisväki on korvattu supersankareilla. heistä on tullut oman ajan pyhimyksiä ja laupeudentekijöitä. Maalaustekniikka on korvattu painotyöllä ja tyyli viittaa pop-taiteeseen, jonka suuri sanoma on kautta linjan ollut arvojen häviäminen maailmasta ja hyveiden sekä ihmisyyden banalisoituminen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat