Kirjoitukset avainsanalla aika

Minulla on paha riippuvuus tekemiseen. Touhuan koko ajan jotain. Silloin, kun en touhua, kamppailen huonon omantunnon kanssa siitä, että en tee mitään. Tiedän senkin, etten ole ainoa. Sukupolveni on kasvatettu jatkuvan tekemisen kulttiin. Tekemisen tarve on jatkuva, siitä huolimatta, että tiedän luovuuden olevan suurimmillaan tekemättömyyden tilassa.

Olen paljon matkustava ihminen ja lopulta onneni, sen tekemättömyyden onneni löysin nimenomaan maailman tylsimmästä asiasta eli lentokentiltä ja lennoista. Joitain vuosia sitten tein päätöksen, että lentokentällä ja lentojen aikana minun ei tarvitse tehdä mitään. Saan vain olla. Opin siten jopa pitämään lentokenttäodotuksista ja lennoista. Ennen vaikkapa viiden tunnin odotus kentällä oli yhtä tuskaa. Jos en tehnyt töitä kävelin edestakaisin kentän käytäviä, hypistelin tavaroita lentokenttä myymälöissä, vaikka minä en lähtökohtaisesti edes voi sietää liikkeissä oleskelua ja tavaroiden katselemista. Mutta sekin tuntui aktiiviselta tekemiseltä. Kun keksin sen, että kentällä oloaikani on täysin omaa aikaani, aikaa, jota ei tarvitse käyttää mihinkään, alkoi aika kulumaan nopeasti. Toki toisinaan, jos siltä tuntuu ja inspiraatio on päällä, saatan kirjoittaakin, mutta useimmiten minä vain olen. En katso mitään, en kiinnitä huomiota mihinkään. Ulkopuolisista saatan näyttää tylsyyteen vaipuneelta ihmiseltä, joka tuijottaa tyhjyyteen. Ehei, silloin juuri katselen itseäni. Katselen omaan itseeni, sisälleni. Tutkailen omia ajatuksiani ja tuntemuksiani. Mietin, mitä haluan, mistä tulen, mihin menen. Lentokentillä ja lentokoneissa olen välitilassa. En ole missään, sillä olen jo lähtenyt, mutta en ole vielä perillä. Olen tyhjyydessä. Siinä tyhjyydessä kohtaan itseni ja tekemättömyyden tarpeellisuuden.

Kun olen taas perillä, voin jatkaa touhuamistani virkistyneenä ja toisinaan jopa uudistuneena. Kauan eläköön tylsyys. Ihastuttava ja tarpeellinen tylsyys.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

 Kiitos Liisa! On iloa lukea viisaita tekstejäsi! Myös ilahdun, kun näen kauniit rauhalliset kasvosi, rauha laskeutuu minunkin mieleeni!-valone-

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ajankulku on aina ollut ihmiselämän suuria mysteerejä ja pohdinnan aiheita. Aika kulkee rytmissä, mutta rytmejä on monta. Päivä seuraa yötä loputtomana kehänä. Vuodenajat seuraavat tosiaan vuodesta toiseen. Ihmiset ovat käyttäneet lukemattomia symboleja ajan kiertokulun kuvaamiseen. Useissa kulttuureissa aika on ajateltu kolmiosaisena: auringonnousu, keskipäivä ja auringonlasku. Ympyrä ja kehrä muotoina viittaavat jatkumoon, päivien ja yön toistumoon. Jalat ovat selkeä viite kulkuun. Kolmijalkainen symboli kantaa nimeä trisekle, jossa tri viittaa luonnollisesti kolmeen ja skele jalkoihin.

Kansikuvassa oleva ajankulkua kuvaava hahmo on Sisilian tunnuksena tunnettu triskele. Sisilian Triskeleä kutsutaan Trinacheriksi. Sisilialaisessa versiossa on jalkojen keskellä kasvot, joita kehystävät käärmehiukset. Käärmehiuksinen meduusa on Kreikan mytologian hahmoja. Onkin ajateltu, että kreikkalaiset olisivat tuoneet triskelen Sisiliaan.

Triskele löytyy paljon pohjoisempaakin. Saarenmaalla olevassa Karjan kirkossa on myös käytetty triskeleä. Kristillisessä yhteydessä sen avulla kuvataan ajankulua samalla, kun se muistuttaa kolmiyhteisestä Jumalasta. Siinä onkin keskellä kolmio, kolmiyhteyden symboli kasvojen asemesta.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Onko 99 vuotta valtiolle paljon vaiko vähän? Aika on suhteellista. Aika on mitattavissa vain suhteessa siihen, mitä sinä aikana tapahtuu.

Ranskan valtio on syntynyt 800-luvulla, nykyinen kotimaani Espanja 1400-luvun lopussa. Siihen nähden Suomineito on mitä nuorin. Silti me loppujen lopuksi tiedämme kovin vähän edes lähihistoriastamme. Jos menisin suoraan alenevassa polvessa isoisiäni ja äitejäni taaksepäin vaikkapa vain 1700-luvulle saakka, siitä tuskin saisi aikaan edes kunnollista koululuokkaa. Ja silti: mitä minä tiedän heistä?  Noin vähäisestä määrästä omia lähisukulaisiani?

Havahduin tähän ajatukseen jutellessani joitain aikoja sitten noin 10 vuotta nuoremman sukulaisnaisen kanssa. Hän kertoili ystävättärelleen säälinsekaisesti kauhutarinoita minun, itseään vanhemman sukulaisensa lapsuudesta ja vanhemmistani. Kuinka kammottavan köyhissä oloissa olimmekaan eläneet. Nykyajan mittapuulla kyllä toki näin onkin.  Sen sijaan 1960-luvulla, kun minä synnyin, oli enemmänkin tavallista esimerkiksi se, että taloissa oli porakaivo. Minä saatoin itseasiassa lapsena olla jopa onnekas verrattuna moneen muuhun lähiseudun lapseen. Jälleen kerran tämä todistaa kaksi asiaa. Me tiedämme menneestä vähän ja unohdamme nopeasti. Sen lisäksi köyhyys tai vauraus on aina suhteessa vain ja omaan aikaansa.

Ei siitä ole kauaa, kun äitini syksyn tullen säilöi ja valmisteli kellariin koko perheen talvivaran. Nykypäivänä me tuskin osaamme arvioida edes sitä, mitä viikonloppuna kulutamme. Nykyajan mukavuuksien myötä me unohdamme myös monia taitoja.

Keskustelu sai minut myös miettimään aikaa, miten paljon on paljon tai vähän. Kymmenen vuotta ei ole juuri mitään ihmisen iässä, mutta sinä aikana saattaa ehtiä tapahtua kummallisen paljon. Meille 1960-luvun alkupuolella syntyneille on ollut tavallista, että omakotitaloissa oli porakaivot ja koteihin veivät hiekkatiet, Helsingissäkin. 1970-luvulla oli jo kaikki toisin. Taloudellinen nousu ja sen myötä elämän mukavuuksien lisääntyminen on ollut Suomessa valtava juuri tuolloin 1960-luvulla.

Toisaalta muistan senkin, kuinka opiskeluaikanani 1980-luvulla minä olin töissä pankissa. Me siirsimme ihmisten tilitietoja pankkikirjoista tietokoneille. Tietokoneet olivat huoneen kokoisia ja hitaita kuin mitkä. Kaikki tuntui silloin silti niin edistykselliseltä. Mietin omaa, jo edesmennyttä isoäitiäni. Hän oli syntynyt Venäjän tsaarin alla, nähnyt molemmat sodat, sisällissodankin ja tietenkin Suomen itsenäistymisen. Muutokset ovat olleet hänenkin aikanaan valtavia ja suuria. Moni asia, jonka hän oli elänyt, tuntui minusta kummalliselta.

Tämäkin todistaa, että menneisyyteen on hyvä perehtyä. Juoksevaa vettä, nykyajan mukavuuksia ja Suomeakin on helpompi arvostaa, jos muistaa, että ei niin kauan sitten oli kaikki toisin. Itsestäänselvyydet eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Suomineito on 99 vuotta nuori, mutta se on jo paljon kokenut neito. Sydämestäni toivotan Suomineidolle hyvää syntymäpäivää. Toivon samalla, että monia asioita ei enää tarvitsisi uudelleen kokea. Meidän kaikkien velvollisuutemme lienee, se, että me emme unohtaisi. Sillä vain muistamalla osaamme pitää katseemme kohden tulevia, uusia 99 vuotta.

Kiitos 99-vuotiaalle Suomi neidolle. Odotan ilolla ja innolla 100-vuotissyntymäpäiviäsi.

Tyttäresi,

Liisa

Kuvituksena kauniita kuvia hehkeästä Suomineidosta

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat