Kirjoitukset avainsanalla uupumus

Viime vuoden aikana vedin itseni töiden kanssa itseni aivan loppuun. Väsymys hiipii huomaamatta. Sitä aina luulee, että vielä huomisen jaksan, enää kuukausi, enää viikko, vain päivä. Kun suunnaton työrupeama oli ohitse, ajattelin, että selvittiinhän tästä. Minulla oli aikaa pysähtyä. Vietinkin sitten puolitoista päivää vain itkien ja tuijottaen seinää. Kaikki periaatteessa hyvin, mutta en jaksanut enää muuta. Valtava tyhjyys ja voimattomuus oli kaikkialla kehossa ja mielessä.

En ollut edes ehtinyt pysähtyä ajattelemaan väsymykseni todellista määrää. Nyt se iski kaikki kerralla silmille. Kun minulla oli vihdoin aikaa ajatella kulunutta vuotta, huomasin, miten olin vähä vähältä jopa muuttanut tapojani, huomaamatta. Olen aina pitänyt tuoksuista ja hajuvesistä. En ollut käyttänyt niitäkään enää kuukausiin. Olen myös aina ollut suhteellisen tarkka siitä, että käsilaukkuni ja kenkäni sopivat yhteen. Nyt olin käyttänyt kuukausikaupalla samaa laukkua. Pieniä, mitättömiä asioita tapahtui. Ne olivat signaaleja, joita en itsekään ollut huomannut tai halunnut huomata. Väsymys, painonnousu, päänsärky, unettomuus, ärtyneisyys, erilaiset sairastumisen oireet nekin olin siirtänyt kaikki syrjään. Ei ollut aikaa. Kun kiire valtaa elämän, ihminen itse häviää aina. Minuus jää huomaamatta. Itse asiassa koko elämä hukkuu kiireeseen. Minusta oli tullut kone, olin työntänyt ihmisen itsessäni syrjään. Minä vain suoritin päivästä päivään. En pitänyt yhteyttä läheisiini, en jaksanut.

Sitten, kun pysähdyin, ihmisen tilalta löysinkin sisältä vain ammottavan aukon, tyhjän.

Onneksi pohjalta on vain yksi tie ylöspäin. Sitten kun jaksoin ajatella uudelleen, mietin, täytynkö minä uudelleen. Löydänkö naurun, hymyn ja innostuksen vielä uudelleen? Jokainen aamu kuulostelin itseäni. Vieläkö tuntuu siltä, etten halua edes herätä? Päivä päivän jälkeen huomasin uusia ilon aiheita. Aurinko tuntui kirkkaammalta. Sitten eräänä päivänä yhtäkkiä silmäni huomasivat kynsilakkapullon. Olihan se siinä ollut, mutta vasta nyt kiinnitin siihen huomiota. Otin sukat jalastani ja lakkasin varpaankynteni. Punaiset varpaankynnet näyttivät ihanan kirkkailta. Vilkuilin niitä pitkin päivää. Ymmärsin toipuneeni, täyttyneeni uudelleen. Jos väsymys tai haluttomuus tuntui nostavan päätään, mietin varpaankynsiäni. Tiesin löytäneeni voimani. Halusin pitkästä aikaa jotain kaunista itselleni. Vähä vähältä halusin taas maalata koko elämäni punaiseksi, en vain niitä varpaankynsiäni.

Totta kai toivon taas oppineeni jotain. Olen taas kerran luvannut muistaa laittaa vapaapäiviä almanakkaani, pysähtyä ajoissa, tarkkailla omaa hyvinvointiani. Itseni tähden toivon, etten koskaan enää unohtaisi lakata varpaankynsiäni.

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Hyvästä jutustasi - kynsilakasta tuli mieleen vanha äitini. Kun hän oli sairastellut ja tunsi, että ei jaksa mitään, ensimmäinen merkki paremmasta oli, kun hän sanoi: ”no nyt alan olla jo ihminen”. Vielä parempi merkki voimien palautumisesta oli, kun hän sanoi: ”juodaan nyt hyvät kahvit”. Paras merkki hyvästä voinnista oli kuitenkin, kun hän pyysi
papiljotit päähänsä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat