Maapallolla on yksi aivan erityinen paikka. Sen nimi on koti.

Tehtyäni töitä toisaalla neljänviikon ajan kotiinpaluun päivä koitti, mieleni täytti suunnaton riemu. Mikä ihme kodissa onkin niin ihanaa? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan kotona oloa. Olen matkustanut ammatikseni noin kolmekymmentä vuotta. Parhaimmillaan tai pahimmillaan  olin työmatkoilla 310 päivää vuodesta. Nuorempana se ei niin paljon haitannut. Mieleni janosi koko ajan uusia asioita ja virikkeitä. Ahneus nähdä ja kokea uutta oli kaikkein tärkein. Nuoruuteen kuuluu siinä mielessä itsekkyyttä, varmasti tervettä sellaista, että sitä ikään kuin haluaa kaiken tiedon ja kaikki kokemukset omakseen tästä ihanasta maailmasta. Edesmennyt isoäitini näki minussa tällaisen ahneuden siemenen jo hyvin nuorena, ettenkö sanoisi pienenä. Hän varoitti jatkuvasti: älä polta kynttilääsi kahdesta päästä. Kuka on yhtä kuuro, kuin maailmaa kaipaava ja ahnehtiva nuori?

Jossain vaiheessa ikä laannutti. Pikkuhiljaa ja huomaamatta tapahtui muutos. Hotellihuone alkoi tuntua hieman yksinäiseltä. Ystävien sanonnat: onnellinen sinä, saat taas mennä ja nähdä, eivät tuntuneet enää niin hienoilta. Huomasin, että olen erimieltä.  Mielessäni ajattelin, kuinka hienoa heillä on, kun he saavat olla kotona. En ole koskaan ollut suuri ruoan rakastaja, mutta sekin vähä kiinnostus ravintolassa syömiseen, mikä ikinä minussa oli ollut, alkoi laantua. Neljä museota päivässä vaihtui vähitellen yhteen hitaasti kuljettuun museoon. Havaitsin, että vaikka pidän työstäni aloin odottamaan kotiinpaluuta samoin, kuin ennen olin odottanut matkallelähtöä.

Edes jonot kentällä eivät haittaa, kun tietää lentävänsä kotiin.

Matkoilla kaipaan luonnollisesti ihmisiä, mutta myös yksinkertaisesti seiniä, matkamuistojani ja erityisen paljon kirjojani. Tunne siitä, kun tarvitsee tietoa ja voi mennä kirjastohuoneeseensa etsimään teosta. Vaikka teos ei löytyisi heti, jo sen etsimisessä on tuttuuden tunteen suloisuutta. Olin ennen aivan vakuuttunut siitä, että kaiken omani mukanani kannan. Enää en ole. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin arka muuttamaan. En kiinny välttämättä seiniin sinänsä. Kiinnyn siihen, mikä niiden seinien sisällä on. Mikä tekee juuri tietystä talosta erityisen talon juuri minulle: sellaisen talon, jonka nimi on koti. Kotiin kuuluu muistoja, kotona tapahtuneita asioista ja esineistäni, jotka kertovat omasta elämästäni.  En voi kuin ajatella, että minulla on ollut, ja on hieno elämä. Entisen uutuuden ahnehtimisen sijalle on tullut tarve ahnehtia omaa elämääni. Kotoa löydän oman elämäni kaikkein aidoimpana, minuimmillaan. Koti olen minä, matkoilla ollessani kaipaan koti-minääni, omaa elämääni. Koti konkretisoi minut!

Nykyisin matkalaukun purkaminen on mukavampaa kuin pakkaaminen. Ennen oli toisin.

Kun kone laskeutuu kotikentälle mielen täyttää jo autuuden tunne, rinnassa läikähtää. Matka kentältä kotiin tuntuu hienolta. Tuttuus on ihastuttavaa, kiinnostavaa ja ehdottomasti myös kaunista. Kotiinpaluussa kiteytyy kiitollisuus. Minulla on koti mihin palata. Minulla on elämä, myös mennyt elämä, josta kotini muistuttaa. Minulla on hieno, ainutkertainen, liisamainen elämä.

Siksi kotiinpaluu päivä on aina hyvä päivä. Se on loistava päivä! Se on paras päivä!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat