Minulla on paha riippuvuus tekemiseen. Touhuan koko ajan jotain. Silloin, kun en touhua, kamppailen huonon omantunnon kanssa siitä, että en tee mitään. Tiedän senkin, etten ole ainoa. Sukupolveni on kasvatettu jatkuvan tekemisen kulttiin. Tekemisen tarve on jatkuva, siitä huolimatta, että tiedän luovuuden olevan suurimmillaan tekemättömyyden tilassa.

Olen paljon matkustava ihminen ja lopulta onneni, sen tekemättömyyden onneni löysin nimenomaan maailman tylsimmästä asiasta eli lentokentiltä ja lennoista. Joitain vuosia sitten tein päätöksen, että lentokentällä ja lentojen aikana minun ei tarvitse tehdä mitään. Saan vain olla. Opin siten jopa pitämään lentokenttäodotuksista ja lennoista. Ennen vaikkapa viiden tunnin odotus kentällä oli yhtä tuskaa. Jos en tehnyt töitä kävelin edestakaisin kentän käytäviä, hypistelin tavaroita lentokenttä myymälöissä, vaikka minä en lähtökohtaisesti edes voi sietää liikkeissä oleskelua ja tavaroiden katselemista. Mutta sekin tuntui aktiiviselta tekemiseltä. Kun keksin sen, että kentällä oloaikani on täysin omaa aikaani, aikaa, jota ei tarvitse käyttää mihinkään, alkoi aika kulumaan nopeasti. Toki toisinaan, jos siltä tuntuu ja inspiraatio on päällä, saatan kirjoittaakin, mutta useimmiten minä vain olen. En katso mitään, en kiinnitä huomiota mihinkään. Ulkopuolisista saatan näyttää tylsyyteen vaipuneelta ihmiseltä, joka tuijottaa tyhjyyteen. Ehei, silloin juuri katselen itseäni. Katselen omaan itseeni, sisälleni. Tutkailen omia ajatuksiani ja tuntemuksiani. Mietin, mitä haluan, mistä tulen, mihin menen. Lentokentillä ja lentokoneissa olen välitilassa. En ole missään, sillä olen jo lähtenyt, mutta en ole vielä perillä. Olen tyhjyydessä. Siinä tyhjyydessä kohtaan itseni ja tekemättömyyden tarpeellisuuden.

Kun olen taas perillä, voin jatkaa touhuamistani virkistyneenä ja toisinaan jopa uudistuneena. Kauan eläköön tylsyys. Ihastuttava ja tarpeellinen tylsyys.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

 Kiitos Liisa! On iloa lukea viisaita tekstejäsi! Myös ilahdun, kun näen kauniit rauhalliset kasvosi, rauha laskeutuu minunkin mieleeni!-valone-

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat