
Suuret tapahtumat vyöryvät uutisten kautta ylitsemme. Toiset jopa moittivat suomalaisia: Britannian äänestyksen Brexit-vaalivoitto muutti kaiken ja suomalaiset vain viettävät juhannusta. Mutta niinhän me aina teemme. Niin ihmiset ovat aina tehneet kaikissa maailman myllerryksissä.
Minä jo nuorena mietin usein, miltä ihmisestä tuntui, suurten kansainvaellusten aikana? Tai mitä yksittäinen, pieni ihminen mietti Ranskan Suuren Vallankumouksen aikoihin? Varmasti aivan samaa, kuin minäkin sinä päivänä, kun Iso-Britannian vaalitulos selvisi tai nyt Espanjan vaalien aikaan. He miettivät esimerkiksi, mitä syön tänään?
Edesmenneellä anopillani oli tapana sanoa aterian päätteeksi, kuin hiljaisena kiitoksena: no niin, tänäänkin me söimme. Se tuli lapsuutensa fasismin ajan Italiassa eläneeltä naiselta luonnostaan, kuin hiljaisena kiitoksena. Muistutuksena myös siitä, ettei se syöminen ihan aina ole itsestään selvääkään ollut.
Se on kovin rauhoittavaa keskittyä omaan elämäänsä maailman tapahtumien keskellä. Emme me kuitenkaan voi huomisesta tietää. Se tekee huomisesta murehtimisen aika turhaksikin. Maailma on suuri ja tapahtumat voivat hyvinkin olla epokaalisia, mutta me ihmiset olemme pieniä. Meidän maailmamme ulottuu siihen, mihin minun raajani yltävät ja katseeni riittävät. Minun maailmani rajoittuu minun janooni, nälkääni ja väsymykseeni. Kukin voimiensa ja kykyjensä mukaan.
Me inhimillistämme maailmaamme kokoajan. Se on meille lajityypillistä. Olen huomannut itsestäni senkin, että kunkin maan tai alueen asiat alkavat kiinnostaa ja koskettaa minua aivan toisella tavoin, kun olen käynyt kyseisessä paikassa. Olen nähnyt, haistanut, maistanut, koskettanut kyseistä aluetta. Minun katseeni on kohdannut kaltaiseni ihmisen katseen. Silloin paikka, niin kaukana kuin maapallolla olisikin, on heti minulle lähempänä, silloinkin, kun olen palannut kotiini. Siksikin olen aina kokenut nuorempien sukupolvien mahdollisuuden matkustaa siunauksena ja rauhaa edistävänä. Mitä enemmän meillä on esimerkiksi avioliittoja valtiorajojen ylitse, sitä enemmän meillä on perhettä ympäri maailmaa. Se tavallaan pienentää maailmaa ja suurentaa meitä. Tämä voi vain edistää ymmärrystä, rauhaa ja vastuuta yhteistä pallostamme. Mitä kansainvälisempi oma henkilökohtainen maailmamme on, sitä rohkeammin me siihen suhtaudumme. Pelko nousee aina tuntemattomasta, ei tunnetusta ja läheisestä.
Toisaalta kaikkia maailman asioita ei voi kukaan hartioillaan kantaa. Olen huomannut hyväksi matkoilla ollessani, että en lue oman kotimaani lehtiä matkalla ollessani. Kussakin paikassa pyrin olemaan mahdollisimman läsnä. Siispä Italiassa ollessani luen Italian lehtiä, Suomessa ollessani luen suomalaisia, Espanjassa luen Espanjan uutisia ja Ranskassa Ranskan. Sillä tavoin saan pidettyä maailman sen kokoisena, kuin minä sen voin hallita. Pyrin pitämääni maailmani ihmisen kokoisena.
Muutokset pelottavat, mutta muutokset ovat tarpeellisia. Olen miettinyt Iso-Britannia uutisia kuin joidenkin näkemieni huonojen avioliittojen kannalta. Ei huonoa avioliittoa kannata väkisin jatkaa. Euroopan Unionin ja Ison Britannian avioliitto oli huono, epätasapainoinen ja riitaisa. Miksi sitten pitäisi erosta niin kovin huolestua? Pitää vain tehdä erosta hyvä ja sopuisa.
Tämäkin oli varmasti niin sanottuja suuria tapahtumia maailman historiassa, josta jälkipolvet puhuvat. Miltä minusta sitten nyt tuntuu. Minusta tuntuu, että syön viikunan, kun on viikuna aikakin. Luulen, että Ranskan Suuren Vallankumouksenkin aikana oli jossain joku Liisa jossain, joka söi viikunoita. Parempi syödä se nyt, kun huomisesta ei tiedä. Se on saattanut napata rastaskin puusta huomiseen mennessä. Pieni ihminen tekee suuresta maailmasta kuitenkin aina oman kokoisena. Sen pidemmälle eivät katseemme ja kosketuksemme riitä. Omasta pienestä maailmastani kiitollisena tänäänkin, aloitan tämän uuden viikon. Parasta kaikille, ihan kaikille meille: avioerolapsille!
Olen iloinen, että kirjoitat tästä aiheesta, mitä minäkin olen miettinyt. Kaikkien ei ole pakko puhua englantia. Minä ihmettelen suomalaisten blogeja lukiessani nuorten kirjoittajien näköjään olevan kovin närkästyneitä siitä että heitä ei Saksassa joka kahvilassa palvella englannin kielellä. Nuoret pällistelevät , kuinka huonosti saksalaiset osaavat englantia tai ovat närkästyneitä, jos tarjoilija ilmoittaa puhuvansa vain saksaa eikä englantia. Se vaikuttaa diivailulta, vaikka on vain tavallinen turisti. Asun Saksassa 46 vuotta, olen opiskellut ja ollut valtion virassa , puhun täydellisesti vileäkin suomea ja samalla tasolla saksaa, olen pitänyt ruotsin taidon aktiivina ja matkustellut Ruotsista. Englantia ei ole ollut aikaa opiskella lisää 51 vuoteen lukion jälkeen, eli kykenen tekstistä saamaan selvää, mutta aktiivi puhuminen on tangertamista.. En aio eläkkeellä enää ruveta englantia opiskelemaankaan , koska pärjään noilla muillakin kielillä matkoillani ja saanut ystävllistä palvelua myös Ranskassa ja Italiassa ilman englantia ja noin 100 italian ja 100 ranskan sanan sanavarastolla. Provinssissa ei sielläkään kukaan osaa englantia. Olen automatkailija, ja lennän harvoin.
Kerroin tuon siksi, että olen tyypillinen monikielien maahanmuuttaja, jollaisia on miljoonia muitakin Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä. Saksa on yhteinen kieli noin 90 miljoonalle ihmiselle, kotikilieliä on satoja. Ihmettelen, mistä joillekin suomalaisille on tullut sellainen käsitys, että koko muu maailmaa puhuu englantia- tai sen olisi velvollisuus sitä puhua, kun he matkustavat. Arvelen sen idean olevan peräisin internetistä, koska suomalaiset hakukoneet näköjään etsivät vain englanninkielisiä lähteitä. Minä kykenen etsimään neljällä kielellä tarvitsemiani asioita - ja oli aikaa ja rahaa vasta eläkkeellä opetella nettiä käyttämään.
Taannoin luin, että saksaa osaaville olisi varmoja työpaikkoja Suomessa, mutta ei ole hakijoita . Harvinaisen kielen osaaminen on mielestäni hyvä valtti kilpailussa työpaikoista. Siksi pidin huolta, että kolme lastani oppivat suomea. Ikävää vain, että suomalaiset tuputtivat heillekin englantia, vaikka oli määrä opetella suomea ja mummo kieltäytyi kokonann puhumasta heidän kanssaan. Saattaahan olla, että he jonakin päivänä tarvitsevat kipeästi suomentaitojaan, jos menettävät nykyiset työpaikkansa ja etsivät uusia. Mainitsen vielä, että Saksassa voi opiskella suomeakin sekä yliopisto- että kansalaisopistotasolla monen muun keilen ohella.
Kiitos ajatuksistasi. Olen aivan samaa mieltä, miten yksi ainut kieli maailmassa, muka ratkaisee sen, onko ihminen kielitaidoton vaiko ei.