Mamu: kokeiltu

Matu: kokeiltu

Elintasopakolainen: kokeiltu

Paperittomuus: kokeiltu

Laiton maassa oleskelu: kokeiltu

Pidätettynä ulkomaalaissellissä: kokeiltu

Ummikkona vieraassa maassa: kokeiltu

Pidän itseäni siirtolaisuuden asiantuntijana. Olen ollut lähes koko aikuisikäni ulkomaalainen. Luettelemani perusteella monien mielestä minun pitäisi varmasti hävetä itseäni tai ainakin pitää itseäni toisen luokan kansalaisena. Olen pahoillani, en pidä. Minä olen ihminen siinä kuin muutkin. Minun ihmisarvoni ei ole sen huonompi, vaikka olenkin mamu, matu, elintasopakolainen, ulkomaalainen. En minä toki näiden etuliitteideni tähden ole yhtään se arvokkaampikaan kuin muut. Olen samanlainen: lihaa, verta ja tunteita täynnä oleva ihminen.

LAITON MAASSA OLESKELU, UMMIKKONA OLO

Olipa kerran aika ennen EU:ta. Silloin esimerkiksi Suomesta Pariisiin opiskeluun lähtö oli huisan paljon hankalampaa kuin nykypäivänä. Tein itse hakemukseni Sorbonnen-yliopistoon. Varmistin, että hyväksytäänkö siellä tekemäni opinnot sitten Suomessa palattuani. Kukaan ei kysynyt osaanko ranskaa. No, enhän minä osannut, mutta parikymppisen nuoren itseluottamus on määrätön. Ranskaa osaava ystäväni Mikko (kiitos, Mikko) käänsi papereitani suomesta ranskaksi ja päinvastoin. Hän käänsi myös sen, jossa kerrottiin, että minut on hyväksytty. Minä lähdin turistiviisumilla. Se piti käydä vaihtamassa opiskeluviisumiksi ja hankkia oleskelulupa paikan päältä Pariisissa.

Sorbonnen-yliopiston kanslistin kanssa huomasin ensimmäisen kerran, mitä on olla ummikko. Siellä ei tuohon aikaa vielä englantia puhuttu, ei edes yritetty, ei myöskään saksaa. Latinan avulla, joka oli ainut yhteinen kielemme, selvisimme jotenkuten. Saatoinpa olla väärillä luennoillakin ensin alkuun. Minä en aluksi ymmärtänyt mistään.

Ulkomaalaistoimiston edessä oli valtava jono. Toimisto aukesi kello 8.00 aamulla. Sinne piti mennä jonoon viimeistään viideltä, jos aikoi ehtiä päästä sisään, ennekuin he sulkivat kello 12.30. Useana aamuna en ehtinytkään sisälle saakka. Monena aamuna kyllä ehdin, mutta silloinkin aina minulta puuttui jotain. Passista piti olla vielä yksi valokopio lisää tai joku muu asia oli unohtunut. Heillä ei ollut kopiokoneita. Ummikkona oli hankalaa edes ymmärtää, mitä kaikkea sinne piti tuoda. Siitäkin varmaan johtui, että en saanut ikinä oleskelulupaa. Kun totesin, että opiskeluaikani menee jonossa seisomiseen, päätin ryhtyä laittomaksi maassaoleskelijaksi. Suoritin opintoni ilman opiskelulupaa.

Nyt vanhemmalla iällä olen tavallaan palannut juurilleni. Muutettuani Espanjaan ja seistessäni jälleen kerran aamuvarhaisella toivottoman pitkän jonon päässä ulkomaalaistoimiston edessä ehdin ihmetellä itsekin: tätäkö koko elämäni on: ulkomaalaispoliisin jonossa seisomista. EU:n aikanakaan kaikki ei ihan mutkatonta ole, vaikkakin huomattavasti helpompaa. Jonottamalla saa aikavarauksen. Sovittuna aikana sitten täytyy mennä taas ulkomaalaispoliisin jonoon uudelleen, hakemaan sosiaaliturvatunnusta. Mutta, kun ne ajat annetaan juuri työpäivän päälle ja töitä ihmisen pitää tehdä elääkseen, ainakin minun. Ehdin olla laittomana siirtolaisena Espanjassakin näin vanhoilla päivilläkin. En pystynyt rekisteröitymään vaadittavan kolmen kuukauden sisällä töitteni tähden. Ensimmäinen virkailija puhui vahvaa Andalusian alueen murretta. Minulla oli suuria vaikeuksia hänen ymmärtämisessään. Ymmärränkö häntä vaiko en ei ilmeisestikään kiinnostanut häntä. Toisella kerralla toinen virkailija hymyili, puhui selkeää ja rauhallista espanjaa. Miten lohduttavalta se tuntuikaan. Hän näki minussa ihmisen, ei vain jotain mamua tai matua, jolle annetaan numerolappu.

Olen minä kokeillut laitonta maassa oloa Euroopan ulkopuolellakin. Ollessani töissä Egyptissä oleskelulupa piti käydä uusimassa kolmen kuukauden välein. Se lupa uusittiin Kairossa. Minä satuin olemaan töissä Luxorissa, kun lupani umpeutui. Selvisin sakoilla ja nuhteilla. Mutta virkailija nuhteli hymyillen ja ymmärtäen. Se helpotti rikollista oloani.

PAPERITTOMANA OLO

Olen ollut paperitonkin; itse asiassa ylittänyt rajan ilman papereita. Minulta varastettiin passi. Minun oli silti pakko tulla Suomeen työasioissa. En ehtinyt hakea uutta passia konsulaatista. Me EU-kansalaiset saamme kyllä liikkua henkilökortilla, mutta tuolloin vielä meille annettiin toisessa maassa henkilökortti, jossa luki, ei kelpaa rajanylitykseen. Minä ylitin rajan laittomasti päästäkseni Suomeen. Suomessa sitten marssin poliisilaitokselle kertoen, että tarvitsen passin. Italialainen henkilökorttini ei ollut virallisesti voimassa Suomessa, niinpä jouduin tunnistettavaksi. Minut onneksi tunnistettiin, sain passin ja saatoin jatkaa Liisana oloani uuden passin kera.

ELINTASOPAKOLAISUUS

Elintasopakolainen on se kaikista ihmisistä kirotuin. Elintasopakolaiset ovat kammottavia hyypiöitä kaikki tyynni! He ovat roskasakkia.  Minä kuulun heihin. Minä olen alun perin valmistunut taiteiden tutkimuksen koulutusohjelmasta maisteriksi Helsingin Yliopistosta. Jatkoin siellä vielä valmistuttuani opiskelua tutkijaseminaarissakin. Minulla oli muutamakin ongelma sen kanssa. Yksi liittyy mielipiteen vapauteen. Tuolloin laitos oli kovin Hegeliläis-Kantilainen ajatusmalliltaan. Minä en ole hegeliläinen enkä kantilainen. Minä janosin ranskalaista taidefilosofiaa Barthesin tapaan. Olinhan jo Ranskassa käynyt opiskelemassakin aiemmin. Kaipasin erilaista ajattelua, kuin laitos tarjosi. Sen lisäksi taiteentutkimus on intohimoni ja se on minulle kutsumus. Sillä alalla ei ole Suomessa kovin paljon töitä. Suomessa oli jo tuolloin paljon suomalaisen taiteen tutkijoita. Minua sen lisäksi kiinnosti hieman enemmän muu taide, kuin se suomalainen. Minulle ei ollut tilaa siellä tai yleensä Suomessakaan. Lisäksi tutkimuksen kohteet, ne teokset, sijaitsevat suurelta osin Suomen ulkopuolella. Toki olisin voinut väitellä ja sitten jäädä vaikka työttömäksi. Valitsin työttömyyden ja mahdollisesti siihen liittyvän katkeruuden asemesta elintasopakolaisuuden. Lähdin hakemaan töitä sekä parempaa elämää ja väitöskirjaani muualta. Sillä tiellä olen yhä.

Viimeiset vuodet Italiassa asuin Italian kalleimmaksi rankatussa kaupungissa: Genovassa. Etenkin viime vuosina hinnat tuntuivat karkaavan käsistä. Päätimme lähteä mieheni kanssa etsimään parempaa elämää muualta. Nyt olemme yhdessä elintasopakolaisina Espanjassa. Me olemme onnellisia elintasopakolaisia. Emme edes osaa hävetä statustamme: anteeksi.

ULKOMAALAISSELLI

Israelin valtio antoi aikoinaan minulle tämänkin ilon. Asuin tuolloin Egyptissä. Halusin käydä Israelissa lomamatkalla. Jäin kiinni rajatarkastuksessa. Rajavirkailijan mielestä, minun osoitekirjassani oli liikaa arabiankielisiä nimiä. Olihan niitä, jopa vuokraemäntänikin kun sattui noihin aikoihin olemaan Egyptiläinen.

Pidätettynä olo oli kammottavaa ja pelottavaa. En saanut ottaa yhteyttä kehenkään. He puhuivat hebreaa, jota minä en osaa. Kaikkiin kysymyksiini vastattiin: teillä on oikeus kysyä, mutta meillä on oikeus olla vastaamatta. Epävarmuus siitä, kuinka kauan vankeutta vielä jatkuu, oli rankkaa psykologisesti.

ULKOMAALAISEN ARKIPÄIVÄÄ

Kerran istuessani junassa minua vastapäätä istui kaksi arvokkaan näköistä rouvaa. Ensin he tervehtivät minua aivan normaalisti. Otin esiin kirjan. Toinen heistä kysyi: mitä te oikein luette, minkä kielinen kirja tuo on? –Suomalainen. –Mitä, ettekö te olekaan italialainen? –En, en ole. Olen suomalainen. Seuraavat kaksi tuntia taistelinkin kyyneliä vastaan.

-Nuo tuollaiset ulkomaalaiset tulevat tänne viemään työpaikkoja. (Minulla oli silloin oma yritys, jossa oli myös sillä hetkellä viisi italialaista työntekijää. Sitä toki he eivät voineet tietää). –Minä juuri siksi äänesti XX puoluetta viime vaaleissa, ettei noita tulisi tänne lisää. – Eihän sitä tiedä, mitä tautejakaan tuovat.

Ranskassa muistan erään kerran virastossa. Virkailija oli itse unohtanut antaa erään paperin minulle. Jouduin palaamaan takaisin, mutta en tiennyt ihan varmasti, mikä täsmälleen kyseisen lomakkeen nimi oli ranskaksi. Selitin kyllä, mitä käyttötarkoitusta varten se tulee. Häntä ärsytti se tilanteena. Hän otti luurin ja huusi minun kuulteni sinne puhelimeen kollegalleen. -Täällä on taas yksi noita ulkomaalaisia, jotka eivät edes osaa sanoa ranskaksi, mitä haluavat, eivät tiedä edes lomakkeiden nimiä.

Toki nuo ovat poikkeustapauksia. Minulla on siniset silmät ja vaalea iho. Joskus mietin, kuinka monesti päivässä, viikossa, kuukaudessa tuollaisiin reaktioihin törmäävät vaikkapa ruskeasilmäiset.

Kaikilla meillä lienee selviytymisstrategiamme. Minulla on eräs mantran tapainen lause. Silloin, kun aikanaan pyrin yliopistoon, se oli jännittävää aikaa. Yleensä yliopistoon pääsee noin 10% pyrkijöistä, jos sitäkään. Ilman muuta sitä mietti tuloksia odotellessa, että voinko minä mitenkään kuulua noiden 10% onnellisen joukkoon, jotka läpäisevät pääsykokeen. Tulokset laitettiin ilmoitustaululle yliopistolla. Jalat hyytelönä kävelin paikalle miettien uskallanko edes lukea päässeiden nimiä. Kun oma nimi oli siellä, oli se siihenastisen elämäni onnellisimpia hetkiä. Moni läheisistäni oli valmistanut minua pettymykseen muistuttaen, että moni ei pääse ensimmäisellä kerralla ja muitakin vaihtoehtoja on.  Kun nyt ääni ilosta vavisten kerroin pääsystäni läheisilleni, vanhemman siskoni mies sanoi: tietenkin pääsit, minä olin ihan varma kokoajan, että jos sinne joku pääsee, niin sinä. Se oli minulle yksi merkittävimmistä tunnustuksista ikinä. Tunne siitä, että joku uskoi ja luotti minuun niin paljon, oli nuorelle naiselle aivan upea. Siitä lauseesta tuli ulkomaalaiselämäni tärkeimpiä mantroja. Silloin, kun tuntui hankalalta, mietin, että Suomessa on joku, joka tietää, että minä selviän ja pärjään. Niinpä minä päätin pärjätä.

Minun mieheni on italialainen. Hän on kotoisin Sanremosta, pohjoisesta italiasta. Sille alueelle on tyypillistä, että he ovat hyvin tummia. He ovat historiallisesti Sarraseenien jälkeläisiä, kuten mieheni itsekin usein toteaa. Hän on aina ennen viihtynyt Suomessa siellä käydessämme. Viime elokuussa vierailimme taas vanhempieni luona. Eräänä päivänä meillä oli tapaaminen Helsingin rautatieasemalla. Olin myöhässä ja hän joutui odottamaan minua siellä lähes tunnin. Hän kertoi, ettei ole koskaan elämässään saanut osakseen niin vihamielisiä katseita. Muutoinkin hän tunsi, kuinka Suomen ilmapiiri on muuttunut. Hän tunsi lähes kaikkialla itsensä ei-tervetulleeksi. Hän ei enää mielellään tule Suomeen käymään.

Kolmenkymmen vuoden jälkeen ulkomaalaisuutta, minä olen iloinen kaikista niistä, suurimmasta osasta ihmisiä, jotka ovat kohdelleet ja kohtelevat minua vertaisenaan. Mutta en minä ole pahoillani kaikista niistäkään, jotka suhtautuivat minuun kuin alempiarvoiseen. He tekivät minusta selviytyjän.

Hei, minä olen Liisa. Minä olen ulkomaalainen. Tiesitkö, minullakin on ihmisarvo!        

Tällä kertaa kuvituksena on ulkomaalaisia!

Kommentit (4)

Vierailija

Liisa! Olet kokenut uskomattomia asioita, kiitos, että kerrot meille niistä. Kaiken muun positiivisen lisäksi  olet kaunis sisältä ja päältä ! Kiitos että kokemuksillasi meitä valaiset ja annat ajattelemisen aiheita.valone

Vierailija

Valokuvat ovat loistavia, mutta ne kaipaavat edes jotain viitetietoa. Kuvaamispaikka tai kansallisuus auttaisivat, jos ei ole mahdollista julkaista tarkempaa tietoa näistä ihmisistä.

Liisa Väisänen
Liittynyt15.2.2016

Hei! Kiitos kommentistasi ja kiinnostuksestasi myös kuviin. Kuvissa ylimpänä, kuten näitkin olen minä itse Etelä-Afrikassa, sen jälkeen kuvissa on Marco Peretton (kuvaajan) kaduilla kohtaamia tuntemattomia ihmisiä. Hän on kiinnostunut ihmisistä ja nähdessään mielenkiintoisen kasvot, hän menee ja kysyy (usein ilman yhteistä kieltä eli elin) saanko kuvata. Kuvan juutalaismies on kuvattu Lontoossa, Muukalaislegioonalainen löytyi Ranskan Provencesta Nimesin kaupungista muukalaislegioonan värväystoimiston läheltä. Vettä myyvä tyttö on senegalilainen, mutta teki töitä Gambian puolella. lähellä raja-asemaa. Punapartainen herra on irlantilainen musiikki-instrumentti kauppias. Kuvissa ovat vielä Jamaikalainen laitapuolenkulkija sekä Laosilainen buddhalaismunkki.

Liisa Vaisanen

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat