Kirjoitukset avainsanalla ikääntyminen

Ryppyni näkyvät. Näkyykö seesteisyyteni?

Katselin vanhoja valokuvia. Sellaisia, joista muistan nuorena ajatelleeni kaikkea ikävää. Miten vino suu minulla onkaan. Tuossa näkyy silmäpussit. Olenpa kamalan näköinen, ihoni on huono. Hiukseni ovat huonosti. Etenkin nuorena minusta tuntui, että kaikki muut onnistuvat olemaan kuvissa hienoja ja asiallisia ja minä itse erotuin sieltä kaikkein pöllöimpänä ja kummallisimpana. Nyt, kun katselin samoja kuvia, en minä nyt sen hullumman näköinen ollutkaan. Samalla tavoin olin nuori ja ihan yhtä söpö, kuin kaikki ystävättärenikin.

Yleensäkin ikääntyessä armeliaisuus itseään kohtaan lisääntyy huomattavasti. Omat viat ja puutteet on helpompi hyväksyä iän mukanaan tuomalla rauhallisuudella ja itsevarmuudella. Toki kyse on siitäkin, että ulkonäkö ei ole enää keskeisin tekijä. Miksi olisikaan, kun sekin rapistuu. Minun on vaikea käsittää ihmisiä, jotka haikailevat ikuista nuoruutta. Klisee täytin 25-vuotta kymmenen kerran, tuntuu oudolta. Minä en vaihtaisi ikinä elämääni epävarmuuden ja levottomuuden aikaan. Silloin jo pelkkä maastamuutto oli suunnaton asia. Miljoonia kysymyksiä ja ajatuksia: pärjäänkö, mitä sitten jos, osaankohan olla, kuten muut. Tämän ikäisenä ei tarvitse miettiä sellaisia. Olen ennekin pärjännyt. Olen ennekin oppinut uuden tavan ja uuden kielen. Kaikki selviää kuitenkin aina. Asiat voivat selvitä huonosti tai hyvin, mutta joka tapauksessa ne selviävät. Sitä paitsi vaikka asia tuntuisikin selvittävän asian ei-toivotulla tavalla sillä hetkellä, olen aina ollut jälkikäteen kiitollinen siitä, mitä tapahtui, koska se vei taas kohden uutta elämänvaihetta.

Ikä lisää kasvojen kiinnostavuutta.

Kaikkein kammottavimmillekin kokemuksille tuntuu löytyvän selitys. Jos en olisi sairastunut, olisin ikuisesti jäänyt saman elämäntilanteeseen. Jos liikeyritykseni olisi mennyt loistavasti, olisi yhä loukossa tekemässä asioita, joista en niin paljon pitänytkään. Jos jo ihan alun perin olisin päässyt heti lukion jälkeen opiskelemaan kirjastonhoitajaksi opistoon, en olisi ikinä mennyt yliopistoon ja löytänyt suurinta elämäni intohimon kohdetta: kuvanlukua.

Paljon puhutaan vapaasta tahdosta. En ole aina vakuuttunut siitä. Välillä tuntuu, kuin itse en olisi valinnut juurikaan mitään, vaan elämä olisi aina tehnyt sen lopullisen valinnan puolestani. En ole millään tavoin vakuuttunut siitä, että omat valintani olisivat olleet yhtään sen sopivampia. Päinvastoin minusta tuntuu, että elämäni kulkee juuri siten, kuin sen kuulukin kulkea. Nuorena oli niin valtava hätä sen suhteen, mitä teen, teenkö oikein, mitkä ovat vaihtoehdot. Nyt olen oppinut siihen, että teen juuri sen, mitä elämä eteeni kantaa. Enhän edes voi tietää onko huomista, niin parempi poimia hedelmiä silloin, kuin niitä näyttää olevan tarjolla.

Ikääntyminen yhdessä on elämän suurimpia lahjoja.

Silloin kun epävarmuus yllättää, siihenkin kokemus auttaa.  Jokin aika sitten näin itseni videokuvalla. Mikä järkytys: kuvassa olikin pyylevä, keski-ikäinen, ryppyinen täti-ihminen jonka äänikin on kammottavan kimittävä. Omat sisäiset silmäthän näkevät itseni aina niiden samojen pikku-Liisan silmien lävitse, se on vain kuori joka muuttuu. Koskapa en katsele itseäni peilistä jatkuvasti ovat rypytkin helppo unohtaa. Ensijärkytyksestä toinnuin kuitenkin taas kokemuksen kautta nopeasti. Jos ne kammottavat nuoruudenkuvatkin ovat oikeastaan ihan mukavia muistoja tavallisen söpöstä tytöstä, niin varmasti tämäkin videopätkä sitten vaikka 65- vuotiaan Liisan silmiin näyttää ihan nuorekkaan näköisen viisikymppisen, jolla äänikin on säilynyt nuorehkona.

Elämästä nauttiminen on helpompaa, kun ei tarvitse koko ajan ajatella: miltä näytän.

Se, minkä toivoisi voivansa nuorille antaa, on itsevarmuus ja armeliaisuus itseään kohtaan. Te olette kaikki ihan hyviä juuri tuollaisina. Kaikesta selviää. Älkää hätäilkö turhaan! Ikääntyminen ei ole kuolemaa ja kuihtumista, se on ennen kaikkea seestymistä!

Espanjan Santiago de Compostelan kaupungissa on patsas Kaksi Mariaa. Se kertoo humoristisella tavalla kahden sisaruksen surullisen kohtalon. Francon diktatuurin aikana kahden nuoren tytön koko perhe tapettiin. He traumatisoituivat tavalla, joka esti heitä ymmärtämästä ajankulkua kohdallaan. He juuttuivat nuoruuteensa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (8)

Vierailija
1/8 | 

Hei,

kiitos jutustasi. Ilahduin siitä, sillä minunkin elämäni, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuuskin, kulkevat noita ratoja.

t. Hengenheimolainen

Maarit
2/8 | 

Aivan upeaa tekstiä, siis upeasti ymmärrettyä elämää! Kiitos! Ja lämpimät Syntymäpäiväonnittelut!

Kirsi
3/8 | 

Ihan samastuin sinuun. Olen lähes samanikäinen kuin sinä. Se on niin totta! Syntymäpäiväonnittelut!😊🌹

Alankomaalainen
4/8 | 

Onnitelut! Olen 69- vuotias. Ajattelepas ajan kulua: kotona peilaan nähdäkseni kelpaako lähteä ovesta ulos. Pari minuuttia sen jälkeen astun hissiin, jossa kohtaan itseni peilissä uudelleen. Mikä ruma akka sieltä minua tuijottaa! Käännän selkäni sille ja astuessani hissistä pois huomaan ihan mukavan naisen olevan kuvastimessa. Näin sitä mennäään! Kiitos sinulle taas kerran.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Muistatko? Siinä on yksi kielemme hienoimmista sanoista. Siihen sisältyy paitsi eletty elämä sen lisäksi, se kaikkein tärkein: jakaminen. Jakaminen ja jakamisen tarve tekee meistä enemmän ihmisiä.

Ystävät, uudetkin ystävät, ovat aina ilo ja tervetulleita elämään. Silti se kaikkein suurin ymmärrys tuntuu kovin usein löytyvän vanhojen ystävien kautta. Heidän kanssaan on jaettu yhteistä elämää. Se maistuu suorastaan makealta kielen päällä, kun saa sanoa muistatko, silloin, kun. Yhdessä kuljettu elämänpolku on upeimpia asioita ihmisen elämässä. Yhteisen tapahtuman tai hetken muistot täydentävät toisiaan. Toinen muistaa paremmin musiikin, puheen, äänet, toinen täydentää muistoa makuaistinsa kautta ja kolmas jollain hauskalla yksityiskohdalla. Yhdessä muistosta tulee täysi ja kokonainen. Muisteleminen on ihanaa. Muisteleminen on elämän moninkertaistamista.

Muisto ei ole vain mennyttä ja jo kadotettua, ohi mennyttä. Kyse ei ole siitä, että haluaisi elää menneessä tai eläisi sitä uudelleen. Muisto on yksi osa meitä jokaisena elämänne päivänä ja tuntina. Se on osa kaikkia elämämme hetkiä ja nykyisyyttä, se on osa hengityksemme kaarta. Muistot ovat oleellinen osa minuutta. Juuri muistothan ovat minut muovanneet sellaiseksi, kuin nyt olen. Minä olen muistojeni sekä eletyn elämäni summa. Kun minulla on kumppani, jonka kanssa olen jakanut paljon samoja muistoja, me väistämättä olemme muistojemme kautta toistemme kaltaisia, ehdottomasti erottamaton osa toistemme elämää. Lapsuuden ja nuoruuden ystävien kanssa on rentouttavaa se, ettei tarvitse selittää mitään. He tietävät vanhempani, lapsuuden kotini, murrosiän kompleksini. Minun ei tarvitse selitellä tai olla muuta kuin oma itseni. Hersyvimmät naurut ja aidoimmat kyyneleet tulevat jaetuista hetkistä. Mitä vanhemmaksi itse tulen, sitä vakuuttuneempi olen siitä, ettei ihmistä ole luotu yksinäisyyteen vaan kanssakäymiseen.

Toisinaan voimakas kokemus saa ennestään tuntemattoman ihmisen kovin läheiseksi. Se on kovin totta, että aika on relatiivinen. Joku huimaava hetki toisen ihmisen kanssa muodostuu niin voimakkaaksi muistoksi, että se lähentää koko loppuelämän ajan. Itse olen paljon pyhiinvaelluksia tehneenä huomannut, että yhdessä koetut vesirakkulat jaloissa, kammottava kuumuus, hiki, jano tai toisaalta rankkasade saa ikään kuin ajan tiivistymään. Ne lähentävät kanssakulkijaa siten, että yhdessä vaelletusta viikosta tuntuu tulevan vuosien mittainen. Matkat ovat kuin tiivistettyä elämä. Olenkin usein itse kokenut sekä kuullut, että matkoilta löytyy hyviä ystäviä: sielunsisaria.

Toisinaan läheisyys ja yhteiset muistot voivat kasvaa siitä yksinkertaisesta seikasta, että kohtaa omanikäisensä ihmisen. Jokaisella aikakaudella on oma henkensä, jonka juuri sen aikakauden lapset, nuoret ja aikuiset ovat jakaneet. Filosofit ovat kutsuneet sitä juhlallisesti ajanhengeksi. Samassa ajanhengessä kasvanut ihminen on helposti lähestyttävä. Tarvitaan vähemmän selityksiä. Toki meitä voi yhdistää moni muukin asia kuin ikä: samantyyliset elämänkokemukset tai elämän filosofia. Silloin sanommekin: on kuin olisimme tunteneet toisemme pitkään tai jopa aina. Tuntuu siltä, kuin saman tyyppinen kokemusmaailma olisi tärkeä lähentävä asia. 

Olen huomannut senkin, että minulle juuri mikään ei ole surullisempaa, kuin kokea taianomaisia hetkiä yksin, voimatta jakaa kokemusta kenenkään kanssa. Olipa kyse taideteoksesta, joka tekee vaikutuksen, ihmeellisen hienosta konsertista tai silmiä hivelevästä maisemasta, silloin, kun olen sen äärellä yksin: ensimmäinen ajatukseni on aina: voi miksi hän ole jakamassa tätä kanssani. Kuinka paljon juuri hän pitäisikään tästä.

Jos jostain olen kiitollinen niin ystävistä, joiden kanssa kasvoimme yhdessä aikuisiksi, jaoimme surut ja ilot sekä elämänkumppanista, jonka kanssa olemme etsineet omaa elämäntietämme sekä perheestäni, joka ymmärtää minua paremmin, kuin kukaan, hehän ovat nähneet minut kaikkina elämäni hetkinä, seisoneet rinnallani, kävelleet edelläni tasoittaen tietä tai välillä jääneet jälkeen katsomaan, tarvitseeko minun juosta takaisinpäin. 

Tietyssä vaiheessa elämää on niin kova vauhti eteenpäin, ettei kunnolla ehdi oman elämänsä maisemia katsella. Sitten, kun vihdoin on aikaa edetä rauhallisemmin, mikä voisi olla suloisempaa, kuin yhdessä täydentää muistoja; muistaa myös ne hetket, jolloin oli niin kiire, ettei ehtinyt pysähtyä kaiken ihanan, kamalan, elämän ääreen.

Minusta olisi surullista vanheta yksin. Kiitos, kiitos, kun ette anna minun vanheta yksin. Kiitos, kun saan sanoa muistakos silloin? Vielä enemmän kiitos, kun oikeasti muistatte, nauratte samoille hetkille ja surette kanssani samoja murheita edelleen. Niin tosiaan: kiitos ystävät! Ikääntyminen ja vanheneminen olisi kurjaakin kurjempaa ilman tietä. Juuri te rakkaat elämänkumppanit ja kanssavaeltajat teette jokaisesta uudesta päivästä hienon. Minä en halua palata takaisin ajassa. Voisihan sitä paholainen kuiskuttaa korvaani: muistatko, kun sinua ei särkenyt selkään, kun jaksoit paljon enemmän, kun olit notkeampi, nuorempi ja silmien ympärilläsikään ei ollut noita variksen varpaita. Haluaisitko palata takaisin? Ei, minä en haluaisi. En ikinä antaisi pois elämästäni sitä taianomaista sanaa: muistatkos.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Usein kuulee iältään enemmän kuin täysi-ikäisten toteavan, ettei heistä tule koskaan aikuisia. Internetissä on saatavilla testejä, joissa mitataan henkistä ikää tai hulluutta. Aikuiset ihmiset kiljuvat riemusta, kun saavat henkiseksi iäkseen kaksitoista vuotta tai hulluutensa asteeksi 70%.

Aikuisuudesta sekä järkevyydestä on tehty leikkimielisyyden vastakohta. Aikuisuus ja ikääntyminen koetaan täydellisenä vastakohtana ja huumori rikkaalle sekä hyvälle elämälle. Täysijärkisyys kuulostaa kaavoihin kangistumiselta, surulliselta, vähintäänkin raskasmieliseltä. Olemme kaikki nähneet ihmisiä, jotka vielä kymmeniä vuosia täysi-ikäisyyden saavutettuaan, todella ylpeänä toteavat: ei minusta aikuista saa!

Eihän kukaan kiellä aikuisia nauramasta, hulluttelemasta tai suhtautumasta huumorilla elämän eri tilanteisiin. Minä en edes usko, että pohjimmiltaan aikuisuuden pelossamme on kysymys tästä. Pelkäämme aikuistumisessa eniten vastuunkantoa. Me emme halua vastuuta itsestämme, toisistamme tai maailmasta. Joskus mietin, meneekö maailmalla siten, kuin menee, koska me olemme kaikki kuin kakaratarha, jossa aikuisuus on sama kuin tylsyys, ja vanhuus on halveksuttavaa. Ikääntynyt ihminen joutaa roskikseen. Siksi ei kannata ikääntyä tai ainakaan näyttää vanhenevansa. Yhä nuoremmat käyttävät huomattavia summia kasvojensa kaikkien ikääntymismerkkien ehkäisyyn ja peittelyyn. Kaikki olemme havainneet, että toisinaan ne keinot antavat lähinnä hullunkurisen vaikutelman.

Sanaa vanhuus kierretään. Siitä on tullut poliittisesti epäkorrekti ilmaisu. Senioripalvelut kuulostaa mukavammalta ja vähemmän pelottavalta kuin vanhuspalvelut. Sanonta: vanhuus ja viisaus, kuuluu menneeseen aikaan. Kylänvanhusten asema viisaina neuvonantajina miellettään päteväksi korkeintaan primitiivikulttuureissa. Kenelläkään ei ole aikaa kuunnella kokemuksen ääntä. On mukavaa tehdä kaikki samat virheet itse oli kyse yksilöllisestä tai valtiollisesta tasosta. Työpaikoilla kehutaan nuoria dynaamisiksi ja jaksaviksi. Se on tietenkin totta, mutta ilman kokemuksen tuoma viisautta (ah, kuinka kammottavan tylsän kuuloista) se dynaamisuus voi helposti johtaa harhateille. Silloin kaikki energia menee hukkaan. Lukemattoman moni suomalainenkin työpaikka on tämän saanut kokea, kun iäkkäämmät (lue kalliimmat työntekijät) saivat lähteä ja tuoda tilaa nuorelle energialle.

Kamalinta on, että opetamme lapsemme ja nuoremme tähän iäkkäiden halveksuntaan ja vastuun karttamiseen. Me palvomme nuoruutta ja vielä ylpeilemme siitä! Nuoremmat saattavat sanoa sen toisin. He saattavat kuuluttaa, että en halua tehdä mitään hapokasta. Hapokkaan eli kurjan tekeminen on merkki aikuisuudesta. Hyi, aikuisuus, sehän on se kammottava kirosana. On mukavampaa ulkoistaa kaikki vastuu toisille. On kivaa jatkaa huoletonta opiskelijaelämää, mieluiten ilman niitä opiskeluja. Koko elämän päämäärä on se, että on jatkuvasti kivaa. Siinähän se elämä mukavasti sujuu: odotellessa perjantaita ja vuosilomaa sekä viritellessä mesolankoja kasvoihin.

Olisiko aika kertoa kuuluvalla äänellä tuleville sukupolvillekin, että vastuunkanto ja pitkäjänteinen, minkä tahansa asian suorittaminen voi myös tuottaa mielihyvää? Vastuu tulevista sukupolvista, tietoisuus menneestä ja järkevä on kunniakasta. Se voi myös olla onnellista ja hauskaa. Hauska nimittäin ei ole vain järjettömyyttä ja älyttömyyttä. Älyllinen hauskuus voi olla moninkerroin kivampaa kuin järjetön.  Moni asia voi tuottaa älyllistä mielihyvää ja sen aiheuttama onnellisuuden tunne on pitkäkestoisempaa kuin ikuinen vappukarnevaali! Elämämmekin saattaa olla täydempää, jos elämme siitä nauttien myös arkipäivinä ja muulloin kuin loma-aikoina. Aikuisuus ei ole tylsää eikä nuoruus kadehdittavaa. Jokaisella ikäkaudella on hyvät ja huonot puolensa. Se, että me otamme vastaan ne kaikki hyvät ja huonot puolet ylpeydellä tekee elämästämme täyden. Vuodet kuluvat, emme me voi vuosia huijata kasvohoitoihin keskittymällä ja huutelemalla hulluuttamme maailmalle.

Minä olen aikuinen. Olen ylpeä ja iloinen siitä, että olen aikuinen. Se ei tee minua huumorintajuttomaksi eikä surulliseksi. Minä kuljen vääjäämättömästi kohden vanhuutta. Minä en edes kuvittele pakenevani tai halua paeta vanhenemistani. Minä itse voin valita teenkö vanhuudestani hyvän ja tasapainoisen vastaanottamalla sen yhtenä osana elämän kulkua ja iloiten elämänkokemuksistani vaiko pelottavan mörön, jota yritän piilotella komeroon kuin luurankoa konsanaan. Minä en vaihtaisi yhtään päivääni pois. Minä en haluaisi takaisin nuoruuden epävarmuuttani. Jos en muista yhtä helposti asioita tai reagoi yhtä nopeasti kuin ennen, niin sen vastapainoksi, minulla alkaa hahmottua kokonaiskuvia kokemuksieni ja maailmalla oppimani kautta. Ymmärtäminen on yksi tämän hetkisen elämäni hienoimpia kokemuksia. Viisaus ei ole sama kuin äly. Viisaus on arvokkaampaa, syvempää ja kauniimpaa. Viisauden voi antaa, jos sen otamme vastaan, vain elämänkokemus. En tiedä saavutanko koskaan viisaudesta mitään, mutta kuljen sitä ja vanhuuttani kohden turvallisin mielin ja toiveikkaasti odottaen. Jos tämän kaiken hintana on muutama ryppy suupielessä, niin ei se minua ainakaan haittaa. Sitä paitsi rypyt ovat sympaattisia. Minä kieltäydyn häpeämästä ikääni ja pelkäämään ikääntymistä.

Ei vanheneminen ole vain luopumista, kuten meille uskotellaan. Se on myös saamista. Eikä muka jokainen kokemus ole lahja?Eläköön kaikki ikäkautemme! Ne kaikki ovat jokainen arvokkaita ja ainutlaatuisia.

Marco Peretton kuvat: Unkarilainen viulisti, soittaa koko elämänkokemuksellaan. Malagalainen pariskunta viettää jokavuotista fiestaa ylpeinä perinteistään. Beniniläiseltä kylävanhukselta on saattanut heiketä näkö, mutta ei terävänäköisyys. Etelä-Afrikkalaisen herran aurinkolaseissa kuvastuu ympäröivä maisema, vai olisiko se hänen elämänkokemuksensa?

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat