Kirjoitukset avainsanalla rauha

Kuvassa on yksityiskohta Torinossa olevan rakennuksen julkisivusta. On oikeastaan sääli, että näin kaunis, harmoninen ja elegantti rakennuksen osa saa harvoin huomioita. Se on monta metriä ihmisen katseen yläpuolella oleva pieni alue osana  suurta rakennusta. Harva kulkija edes nostaa katsettaan riittävän ylös, nähdäkseen tämän. Silloinkin, kun sen näkee, se tahtoo hukkua suuren julkisivun muihin yksityiskohtiin. Valokuvaus on mainio keino saada huomiomme yksityiskohtien kauneuteen. Valokuvan avulla osaamme arvostaa sellaista, mikä muutoin olisi tuomittu jäämään ilman huomiota.

Tämä kyseinen yksityiskohta saa minut rauhoittumaan. Sen elegantit mittasuhteet ovat lepoa silmälle sekä mielelle. Harmonialla on tosiaan kyky rauhoittaa levoton mieli.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Söitkö sinä tänä aamuna rauhan symbolia?

Voisarven kaltaisia leivonnaisia on tehty Wienin alueella ainakin 1000-luvulta. Taikinan resepti tulee luostareiden pääsiäisleivonnaisesta. Nykyisen voisarven eli ranskaksi croissant tuli mukaan myöhemmin. Ranskan sana croissant tarkoittaa kasvavaa ja sitä käytetään nimenomaan tarkoittamaan kasvavaa kuunsirppiä.

Kun Osmannit levittivät valtaansa, he ottivat lipputunnuksekseen nousevan kuun mallin. Se kuvastavaa kasvavaa valtakuntaa. Sieltä se on periytynyt useaan islamilaisen maan lippuun. Sitä käytettään nykyisin myös islamin uskon symbolina, samoin kuin ristiä kristinuskon.

Legendan mukaan Wienin leipureilla olisi ollut kunnia tehdä niitä, koska he olisivat 1600-luvulla pelastaneet kaupungin ottomaanien hyökkäykseltä. Leipurit heräsivät aikaisin, kuten aina ja yllättivät tunnelia pimeyden turvin kaivavat ottomaanit. Se on kuitenkin legendaa, tiedämme nimittäin taikinasta tehdyn kuunsirpin mallisia jo sata vuotta aiemmin eli 1500-luvulla. Kun pitkällisten taistelujen jälkeen Ranskan kuningas Frans I ja Osmannien valtakunnan sulttaani Suleiman suuri tekivät aselevon, tarjosi Ranskan kuningatar aamiaisleivät tämän mallisina rauhansopimuksen kunniaksi.

Tuleepa viattomasta kuunsirpistä jopa sotapropagandan väline. Kun sotaa osmannien ja Euroopan kristittyjen valtioiden välillä käytiin, yleistyvät kuvat Ilmestyskirjan Madonnasta, jossa hän polkee jalkoihinsa kuunsirppiä. Propagandistinen sanoma oli ilman muuta: kyllä kristityt nuo muslimit vielä nitistävät.

Kuunsirppiin törmäämme myös Antiikin mytologioissa. Se on Metsästyksen jumalattaren Dianan symboli.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Suuret tapahtumat vyöryvät uutisten kautta ylitsemme. Toiset jopa moittivat suomalaisia: Britannian äänestyksen Brexit-vaalivoitto muutti kaiken ja suomalaiset vain viettävät juhannusta. Mutta niinhän me aina teemme. Niin ihmiset ovat aina tehneet kaikissa maailman myllerryksissä.

Minä jo nuorena mietin usein, miltä ihmisestä tuntui, suurten kansainvaellusten aikana? Tai mitä yksittäinen, pieni ihminen mietti Ranskan Suuren Vallankumouksen aikoihin? Varmasti aivan samaa, kuin minäkin sinä päivänä, kun Iso-Britannian vaalitulos selvisi tai nyt Espanjan vaalien aikaan. He miettivät esimerkiksi, mitä syön tänään?

Edesmenneellä anopillani oli tapana sanoa aterian päätteeksi, kuin hiljaisena kiitoksena: no niin, tänäänkin me söimme. Se tuli lapsuutensa fasismin ajan Italiassa eläneeltä naiselta luonnostaan, kuin hiljaisena kiitoksena. Muistutuksena myös siitä, ettei se syöminen ihan aina ole itsestään selvääkään ollut.

Se on kovin rauhoittavaa keskittyä omaan elämäänsä maailman tapahtumien keskellä. Emme me kuitenkaan voi huomisesta tietää. Se tekee huomisesta murehtimisen aika turhaksikin. Maailma on suuri ja tapahtumat voivat hyvinkin olla epokaalisia, mutta me ihmiset olemme pieniä. Meidän maailmamme ulottuu siihen, mihin minun raajani yltävät ja katseeni riittävät. Minun maailmani rajoittuu minun janooni, nälkääni ja väsymykseeni. Kukin voimiensa ja kykyjensä mukaan.

Me inhimillistämme maailmaamme kokoajan. Se on meille lajityypillistä. Olen huomannut itsestäni senkin, että kunkin maan tai alueen asiat alkavat kiinnostaa ja koskettaa minua aivan toisella tavoin, kun olen käynyt kyseisessä paikassa. Olen nähnyt, haistanut, maistanut, koskettanut kyseistä aluetta. Minun katseeni on kohdannut kaltaiseni ihmisen katseen. Silloin paikka, niin kaukana kuin maapallolla olisikin, on heti minulle lähempänä, silloinkin, kun olen palannut kotiini. Siksikin olen aina kokenut nuorempien sukupolvien mahdollisuuden matkustaa siunauksena ja rauhaa edistävänä. Mitä enemmän meillä on esimerkiksi avioliittoja valtiorajojen ylitse, sitä enemmän meillä on perhettä ympäri maailmaa. Se tavallaan pienentää maailmaa ja suurentaa meitä. Tämä voi vain edistää ymmärrystä, rauhaa ja vastuuta yhteistä pallostamme. Mitä kansainvälisempi oma henkilökohtainen maailmamme on, sitä rohkeammin me siihen suhtaudumme. Pelko nousee aina tuntemattomasta, ei tunnetusta ja läheisestä.

Toisaalta kaikkia maailman asioita ei voi kukaan hartioillaan kantaa. Olen huomannut hyväksi matkoilla ollessani, että en lue oman kotimaani lehtiä matkalla ollessani. Kussakin paikassa pyrin olemaan mahdollisimman läsnä. Siispä Italiassa ollessani luen Italian lehtiä, Suomessa ollessani luen suomalaisia, Espanjassa luen Espanjan uutisia ja Ranskassa Ranskan. Sillä tavoin saan pidettyä maailman sen kokoisena, kuin minä sen voin hallita. Pyrin pitämääni maailmani ihmisen kokoisena.

Muutokset pelottavat, mutta muutokset ovat tarpeellisia. Olen miettinyt Iso-Britannia uutisia kuin joidenkin näkemieni huonojen avioliittojen kannalta. Ei huonoa avioliittoa kannata väkisin jatkaa. Euroopan Unionin ja Ison Britannian avioliitto oli huono, epätasapainoinen ja riitaisa. Miksi sitten pitäisi erosta niin kovin huolestua? Pitää vain tehdä erosta hyvä ja sopuisa.

Tämäkin oli varmasti niin sanottuja suuria tapahtumia maailman historiassa, josta jälkipolvet puhuvat. Miltä minusta sitten nyt tuntuu. Minusta tuntuu, että syön viikunan, kun on viikuna aikakin. Luulen, että Ranskan Suuren Vallankumouksenkin aikana oli jossain joku Liisa jossain, joka söi viikunoita. Parempi syödä se nyt, kun huomisesta ei tiedä. Se on saattanut napata rastaskin puusta huomiseen mennessä. Pieni ihminen tekee suuresta maailmasta kuitenkin aina oman kokoisena. Sen pidemmälle eivät katseemme ja kosketuksemme riitä. Omasta pienestä maailmastani kiitollisena tänäänkin, aloitan tämän uuden viikon. Parasta kaikille, ihan kaikille meille: avioerolapsille!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Zika-virus aiheuttaa paljon pelkoa. Jokin aika sitten pelättiin ebolaa, lintuinfluenssa ja milloin mitäkin. Pelot saavat median edesauttamina jopa hysteerisiä piirteitä. Muistan kuulleeni ebolan aikana, kuinka yhdessä suomalaisessa koulussa eräs äiti kieltäytyi laittamasta lastaan kouluun, koska oli kuullut jonkun opettajan tulleen vastikään Afrikasta. Opettaja oli ollut Etelä-Afrikassa. Ebola taas riehui länsi-Afrikassa. Niiden välinen etäisyys on melkeinpä suurempi kuin länsi-Afrikan ebola-alueilta on Suomeen. Pelossa ei järjellä ole useinkaan sijaa. Minä en vähättele ebolaa tai muitakaan viruksia, mutta en voi olla huomaamatta, kuinka pelko sumentaa ajattelukykymme. Siitä seuraa ylireagointia.

Hölmöintä meissä ihmisissä kuitenkin on, että me emme suhtaudu ollenkaan samalla vakavuudella aikamme kaikkien pahimpaan tautiin. Siihen tautiin, joka tappaa eniten meitä länsimaalaisia. Kyseinen tauti on kuin keskiajan rutto. Meidän kaikkien sairastumisriski on valtava. Jokainen meistä tuntee aivan varmasti kymmenittäin kyseisen epidemian uhreja. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemme itsekin olleet sairastuneita siihen, ainakin väliaikaisesti, jos emme tälläkin hetkellä. Taudin nimi on kiire. Älyttömyyden huippu on, että me emme edes hoida itse tautia ollenkaan. Me kiinnitämme huomiomme vain sen oireisiin: kohonneeseen verenpaineeseen, psyykkisiin ongelmiin, sydänsairauksiin, unettomuuteen. Me hoidamme oireita, mutta emme juuri koskaan hoida tai halua parantaa itse tautia. Kiire vie elämästämme kaiken nautinnon. Kiire on kuin jatkuva kiputila, johon mikään särkylääke ei auta. Me juoksemme lävitse taidenäyttelyn, me emme ehdi jutella ystäviemme kanssa, me teemme työmme huolimattomasti. Kaikesta tulee puolittaista. Kokonaiset elämykset jäävät kokonaan kokematta. Emme ehdi elää.

Nerokkuudessamme me ihmiset keksimme siihen muka vastalääkkeen. Sillä on hieno nimikin slow-liike. Sen ympärille on keksitty vaikka mitä hienoa: joogaa, terapiaa, herkullista ruokaa, slow kaupunki-liike, rauhoittumisleirejä, retriitti, mindfullness, väristyskirjoja aikuisille, hyvänolonhoitoja. Tuskin mikään näistä kuitenkaan on edes uutuus. Me otamme käyttöön vanhoja, jo olemassa olevia asioita, keksimme niille uuden nimen, mieluummin englanninkielisen, ja taas kassakone kilisee. Me onnistuimme tuotteistamaan jopa näennäisen kiireestä parantumisen.

Parantuminen on silti vain näennäistä. Me kuvittelemme hoitavamme kiirettä näillä uusilla keksinnöillä, juoksemalla hoidosta toiseen ja terapeutilta kolmannelle. Todellisuudessahan me vain pahennamme kiirettämme. Kiireettömyydestä tai siis meille myytävästä kiireettömyydestä on tehty elitististä. Tee enemmän töitä, niin sinulla on varaa maksaa rauhoittumismatka Intiaan. Todellisuudessa me vain pahennamme omaa sairauttamme lisäämällä pakollisiin menoihimme kiirettä mielestämme hoitavat tai parantavat menot.

Jokainen meistä syvässä mielessämme tietää, että ainut oikea hoitokeino kiireeseen on lopettaa se. Aikaahan meille tulee kokoajan lisää. Joka sekunti tulee meille lisää aikaa, kunnes kohtaamme kuoleman ja siihen ainakin kiireemme soisi loppuvan. Se sijaan, että me olisimme vakavissamme yrittäneet lopettaa kiireen, tuon aikamme tappavimman taudin, me aloitimmekin kilpajuoksun sen kanssa. Eihän se, että kiireeni kohde on muuttunut paranna tautia. Miten se voisi poistaa kiirettä, että kiirehdin töistä terapiaan? Sitä juuri emme kiireeltämme ehdi edes miettiä. Me ihmiset onnistuimme kaupallistamaan rauhoittumisen. Ennen kannibalismisen teollisuuden aikaa, tehtaat tekivät tuotteita ihmisen tarpeisiin. Sitten keksittiin ja lähdettiin tuottamaan tuotteita, joille ei vielä ollut tarvetta. Se tarkoitti sitä, että tavara tai tuote alkoi juosta ihmisen perässä. Teollisuus ja tavarataivas haluaa luoda meille tarpeita, joita meillä ei alkuperin ole ollutkaan. Kiireettömyys tehtiin tuotteeksi ja nyt sitä tarjotaan hoitona kiireeseen. Tosiasia on, että olemme noidankehässä ja kiireemme lisääntyy entisestään.

Kaiken taustalla saattaa olla meidän kaikkein suurin pelkomme. Pelon nimi on Horror vacuum eli tyhjyyden pelko. Täyttämätön aika on nimittäin aivan kammottavaa. Se pakottaa meidät olemaan oman itsemme kanssa. Kun on aikaa, meillä onkin aikaa katsoa itseämme peilistä, tarkastella omaa sieluamme, jutella sen kanssa, ottaa selville, mitä se kaipaisi.

Kirottua tässä kammottavassa epidemiassamme on se, että se on äärimmäisen tarttuva tauti. On huomattu, että suurkaupunkiin muuttava ihminen huomaamattaan kasvattaa muutamassa kuukaudessa kävelynopeuttaankin noin kymmenellä prosentilla. Kiireestä tulee elämäntapa.  Me tartutamme taudin myös lapsiimme tarkoituksella ja tahallamme. Me täytämme heidän aikansa harrastuksilla, menoilla, elokuvilla, tapahtumilla. Heille ei jää aikaa leikkiä ja mikä tärkeintä ihmisen luovuuden kehittymisen kannalta: heille ei jää aikaa kyllästyä. Juuri kyllästyminen saa meidät tekemään parhaamme. Kyllästymisestä nousevat rohkeimmat ideamme.

Otamme kiireen mukaan myös lomallemme. Niistäkin tulee suorittamista, johon pitää mahduttaa mahdollisimman paljon asioita. Kovin usein olen törmännyt matkalaisiin, jotka pohtivat, milloin joku päiväretki päättyy.  Heidän puheestaan saa käsityksen, että se retkikin on kuin työtä. Loma alkaa sitten hotelliin päästyä illalla. Kiire on kuin huume, lopulta se vie koko elämämme. Ensin meillä ei ollut enää aikaa tosillemme, nykyisin meillä ei ole enää aikaa edes itsellemme. Yritämme vielä kutsua yhteiskuntaamme hyvinvointi yhteiskunnaksi. Tässä hyvinvointiyhteiskunnassamme me hyväksymme kuitenkin kyseenalaistamatta epidemian, joka tappaa ihmisiä, sairastuttaa meitä ja vie koko elämän ilon. Kiire on vihollisena salakavala. Se saa ihmisen tuntemaan itsensä tärkeäksi. Se uskottelee meille, että kiireiset ihmiset olisivat muka tärkeämpi kuin kiireettömät. Kammottava totuus on, että me emme erota enää kiireistä asiaa tärkeästä asiasta. Jos puhelin soi, vastaamme siihen kiireellä. Moni puhelu ei ole edes tärkeä. Siellä saatetaan myydä lehteä, jota emme halua. Sen sijaan esimerkiksi perheemme tapaamista saatamme lykätä loputtomiin, vaikka se juuri olisi tärkeää, vaikkei niin kiireelliseltä tuntuisikaan. 

Eräs pappi kertoi minulle, kuinka usein nykyään edes kuolema ei pysäytä ihmistä. Vainajaa ei saa haudattua, kun lähipiirillä on niin paljon menoja, ettei saada sovittua hautajaispäivää. Kiire sumentaa ajattelumme, emmekä edes pysähdy miettimään, miten kammottavaa on, kun ruumis makaa jääkaapissa jopa kuukauden, pääsemättä haudan rauhaan, koska meillä on niin kiire. Toisaalta ei se liene hämmästyttävää. Jos meillä ei ole aikaa toisillemme elämässä, miten sitä voisi olla kuolemassa.  Minäkin olen huomannut, kuinka kiire on soluttautunut sisimpääni. Vaistomaisesti lähden juoksemaan, jos näen linja-auton tai raitiovaunun lähestyvän. Miksi niin teen, jos minulla ei ole kiire? Sehän on järjetöntä. Kiire on järjetön. Jos kiirehdin aina kohden päämäärää, minulta jää koko matka kokematta. Ihmiselämän päämäärä on kuitenkin aina kuolema, niin eiköhän silloin kannattaisi juuri tästä matkasta ottaa kaikki irti: kiirehtimättä.

Kiire tappaa myös spontaanisuutemme. Kenellä meistä enää on ystäviä, joille voi soittaa tai joita voi mennä tapaamaan, kun siltä tuntuu? Meidän täytyy varata aika myös läheistemme tapaamiselle samaan tapaan kuin hierojille tai lääkäreille. Eurooppalaistyylinen kello keksittiin keskiajalla luostareissa. Niissä ajateltiin, että vanhat vesikellot ja tiimalasit eivät riitä kertomaan rukousten hetkiä riittävällä tarkkuudella. Silloin keksittiin liipotin, se kellon osa, joka pysäyttää viisarin, laskeakseen sen taas eteenpäin määrätyn ajan kuluttua. Se on ehkä ihmishistoriamme kammottavin keksintö. Viisarikello rikkoi ajan. Tiimalasissa tai vesikelloissa menneisyys kulki koko ajan mukana, valuen nykyhetkeen ja menneisyyteen. Viisarikellossa mennyt hetki on mennyt kokonaan ja katse on vain tulevassa. Viisareiden kautta keksittiin kiire. Taudin siemen oli kylvetty ja nyt sairaus niittää satoaan pilaten elämämme ja aiheuttaen ennen aikaista kuolemaa.

Afrikassa kuultua: teillä eurooppalaisilla on kello, meillä täällä Afrikassa on aika. Syvä viisaus, sitä kannattaa miettiä!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat