Kirjoitukset avainsanalla tulevaisuus

Tässä kuvassa minua puhuttelee vahvasti voimakas valo, joka estää meitä näkemästä tarkasti. Kuvassa on kolme Senegalilaista orpolasta, joita autamme käymään koulua. Usein mietimme heidän tulevaisuuttaan, mahdollisuuksia hyvään tulevaisuuteen. Tämä kuva on minulle lohdullinen. En näe heidän tulevaisuuteensa, mutta valo antaa toivoa. Samoin ihailen liikkeen ja pysähtyneisyyden välistä jännitettä. Tässä on, totta vieköön, kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kirjoitan parhaillaan 2017 syksyllä ilmestyvää teostani taiteen vastaanottamisesta. Juuri eilen illalla tarkastelin kuvaa kehrääjästä.

Mieheni perheestä noin puolet asuu Nizzassa. Itse asuin kyseisessä kaupungissa neljän vuoden ajan. Kun näin uutiset Nizzasta, en voinut olla kysymättä jälleen kerran niitä samoja kysymyksiä, mitä useimmat meistä. Miksi? Mitä voin tehdä? Miten tämä saadaan loppumaan.

Niitä pohdiskellessani en voinut olla havahtumatta siihen, että edellisenä iltana tulkitsemani teos tarjoaa vastauksia näihinkin vaikeisiin kysymyksiin. katsotanpa, mitä teoksessa oikein kerrotaan: en tarkoita teoksen aihetta vaan sanomaa. Aihehan on helppo. Siinä on nuori nainen, joka kehrää. Taideteosten sanoma on kuitenkin lähes aina se mielenkiintoinen asia, ei aihe. Miksi maalauksessa on tiettyjä yksityiskohtia ohjaavat meidät aina sanoman juurelle. Gerolamo Indunon teos vuodelta 1836 kuvaa aiheena ja näennäisesti kehrääjää. Teoksen sanomana on taas vielä useisiin valtioihin jakautuneen Italian niemimaan kasvava kansallisuusaate. Kankaan kutomista ja langan kehräämistä on pidetty Antiikin mytologioista alkaen uuden elämän symbolina. Samaa ajatuksen kanta on suomalainen sananlasku, joka puhuu elämänlangasta. Teokseen kätketyissä symboleissa on useita avaimia viittaamassa tällaisen tulkintaan. Lattialla on juuri kuoriutuneet kananpojat, jotka viittaavat siis syntymäisillään olevaan Italian valtioon, jota nuori Italia liike ajoi tuolloin. Uudelle valtiolle kehrätään elämää eli elämän lankaa. Seinällä, pimentoon jäävän takan vieressä ovat avaimet seinällä roikkumassa viittaamassa myös uuteen. Samalla, kun kehrääjättären kasvojen muoto on saatu pyöreämmäksi katsojasta oikealla olevan posken jäädessä hämärään, samalla se hämärä toimii sanoman korostajana. Kehrääjä on oikealla teoksessa olevan pimeän menneisyyden ja vasemmalla olevan tulevan kirkkaan välissä edustamassa silloista nykyaikaa: uuden valtion eli Italian syntyä.

Me pohdimme, luonnollisesti, maailman tapahtumia oman elämämme kautta. Minäkin mietin omia ystäviäni Nizzassa, omaa elämääni siellä. Meidän elämämme täällä on kuitenkin niin valtavan lyhyt. Me elämme seurauksia siitä, mitä meitä edeltävät sukupolvet ovat tehneet. Enkä tarkoita sillä pelkästään sitä, mitä oman esivanhempani ovat tehneet tai Väisälän mäeltä 1500-luvulta olleet Väisäset ovat tehneet. On jo klisee sanoa, että maksamme ristiretkien seurauksia tai Ranska maksaa kolonialismin seurauksia. Toki myös lähihistoriasta näkyy se, miten Persian-lahden sotaan lähdettiin puhtailla tekosyillä. Mitä viimevuosikymmenet Ranska on tehnyt Afrikan sota-alueilla tai Eurooppa yleensä? Syyrian Ranskan-politiikkaa tarkastelemalla näkee jotain syitä ja seurauksia.

Suuremmassa mittakaavassa me yritämme nyt miettiä, mitä tehdä pakolaisten kanssa. Samalla me ulkoistamme asiaa: ongelma tulee sieltä pakolaisten kautta. Ummistamme silmämme siltä, että me länsimaiset olemme sulkeneet silmämme samalta ongelmalta jo vuosisatojen ajan. Kammottavaa sanoa, mutta esi-isämme oivat samanlaisia kuin me olemme nyt. He eivät rakastaneet tulevia sukupolvia riittävästi. Jos jossain on ahdistusta, ja me suljemme siltä silmämme, jossain vaiheessa se ahdistus on omalla kotiovellamme, ei ehkä minun elämäni aikana, mutta joskus tulevaisuudessa on. Ei polkupyörän kumia voi loputtomiin paikata. Jossain vaiheessa se ei vaan kestä enää ja ilmat tulevat pihalle. Meidän itsekkyytemme riittää minun elämäni ja ehkä seuraavan sukupolven suojaamiseen. Hirveää todeta, mutta kyllä se totta on. Mitä minä välitän viidenkymmenen tai sadan tai tuhannen vuoden päästä elävistä jälkipolvista? No en vähääkään. Minähän olen kuollut, en minä silloin enää vastuuta mistään kanna.

Meillä on kova hinku kuolemattomuuteen: mehän taistelemme häviämistämme vastaan kaikin keinoin. Facebook antaa laittaa jälkipolville viestin, jotkut jäädyttävät ruumiinsa, haluamme jättää jälkemme pääsemällä televisioon, kirjoittamalla kirjoja, maalaamalla, otattamalla valokuvia itsestämme. Oikeasti meitä kiinnostaa vain minä ja oma lähipiirini. Onhan se vaikeaa rakastaa jotakuta tulevaa, sadan vuoden päästä syntyvää, jota minä en edes tunne tai osaa kuvitella. Ei kukaan minuakaan rakastanut vuonna 1450. Eihän hän edes arvannut Väisäsen Liisaa tuolloin.

No mitä minä sitten voisin tehdä? Keksin vain tosi mälsiä ajatuksia. Mälsiä, sillä ne ovat hitaita enkä näe tulosta omana aikanani. Hyvä muistaa vanha totuus: hitaasti hyvä tulee. Voin olla vihaamatta, sillä vihasta ei synny koskaan mitään hyvää. Voin rakastaa maailman puhki, ei vain tämänhetkistä minun maailmaani vaan tulevien polvien maailman. Voin estää eriarvoisuutta tai pyrkiä sen pienenemiseen, jotta se paine ei lisäänny kattilassa loputtomiin tulevien polvien kiusaksi. Voin yrittää oppia historiasta ja katsoa tulevaan. Jotta siihen kykenisin minä ja tulevat polvet voin vain tukea yleissivistyksen lisäämistä. Voin katsella Gerolamo Indunon teosta ja yrittää ymmärtää, että minä kehrään lankaa, pitkää lankaa. Minä näen siitä langasta vain alkumetrit, mutta joku tulevaisuudessa jatkaa samaa lankaa. On sääli, jos seuraavat kehrääjät saavat minulta jälkeensä surkean ja katkeilevan langan. Ei minua, pientä ihmistä säästä ikuisuuteen minusta kuolemani jälkeen julkaistavat sanat sosiaalisessa mediassa tai kirjani, jota teen. Minusta jää tulevaan se yksi pieni pätkä sitä lankaa. Mitä voin tehdä? Voin tehdä parhaan mahdollisen langan nyt, tässä elämässäni.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Me kaikki tiedämme, että varkaus on rikos. Laki säätää siitä rangaistuksen. Tuskin kukaan meistä on sitä mieltä, että varkaiden tulisikaan päästä pälkähästä. Ehkä hieman asiaa lieventävänä pidämme sitä, jos todella varastaa tarpeeseensa. Jollakulla on kova nälkä, ja hän varastaa leivän. Sitä me emme pidä niinkään pahana. Kukapa meistä ei toimisi juuri samoin? Ehkä vieläkin puolusteltavampana voimme pitää äitiä tai isää, joka varastaa sen leivän omalle lapselleen, jolla on nälkä. Vanhempien vaisto ohjaa suojelemaan tulevia sukupolvia. Mitäpä sitten ajattelemme, jos kuulemme, että vanhemmat varastavat lapseltaan? Se kuulostaa hirvittävältä. Tietenkin, jos lapsi eläisi yltäkylläisyydessä ja vanhemmilla ei oli ruokaa, ehkä sitten ymmärtäisimme tai haluaisimme ymmärtää. Hirvittävältä kuulostaa sellainen kuvitteellinen tilanne, jossa vanhemmat elävät yltäkylläisyydessä, heidän lapsensa eivät niinkään ja silti he varastavat lapsiltaan. Vai onko se kuvitteellista? Sellaiseen on vaikea keksiä mitään puolusteluja ja tekosyitä. Sen täytyy olla rikoksista kammottavimpia. Me kaikki syyllistymme siihen päivittäin. Me olemme viemässä tulevaisuuden nuoremmilta sukupolvilta.

Kun olin lapsi, koulussa kerrottiin öljykriisistä. Muistikuvani ovat hieman hämäriä, mutta kyllä se pelotti. Kriisi herätti paljon kysymyksiä pienessä päässä: mitä nyt ja miten sitten? Miten minun käy? Miten perheeni käy? Miten ihmeessä koko maapallon lopulta käy? Aikuiset rauhoittivat kyselevää pikkutyttöä. Minä luotin aikuisiin. Kyllä he osaavat tämänkin hoitaa. Minä jatkoin leikkejäni ja olin vakuuttunut siitä, että isommat hoitavat. Minulla ei ole syytä huoleen.

Vanhana totuutena kerrotaan, että pikkuvarkauksista tuomitaan aina, mutta, kun riittävän paljon varastaa siitä tuleekin hyväksyttävää. Sillä kaikki haluavat olla rikkaan ja voittajan puolella. Sama pätee kaikkiin rikoksiin. Jos tapan yhden, olen murhaaja; jos tapan monta, olen massamurhaaja. Jos tapan puolimiljoona, nimeni on Napoleon ja jälkipolvet muistavat minua sotasankarina. Muistan aivan nuorena jossain törmänneeni väkivallan määritelmään. En valitettavasti voi antaa kunniaa kenelle se kuuluu. En muista kenen filosofin idea se oli. Siinä kuitenkin puhuttiin kolmenlaisesta väkivallan mallista. On suoraa fyysistä väkivaltaa. Se on paha. Toiseksi on psyykkistä väkivaltaa. Se on myös paha. Sitten on rakenteellista väkivaltaa. Se on oikeastaan kaikkein pahinta, koska se koskee niin monia. Sen äärimmäisilleen viety yksinkertainen esimerkki on se, että minä söin tänäänkin ja jossain on joku, joka ei ole syönyt viikkoon. Muistan tämän ajatuksen luettuani sen vaivanneen minua viikko ja kuukausikaupalla. Minun oli paha olla. Ajatukseni olivat levottomia. Mietin, miten minä voin elää tekemällä tällaista väkivaltaa koko ajan, päivittäin ja aina? Sitten kävi, kuten meille kaikille käy. Opin olemaan ajattelematta sitä koko ajan. Se on hieman sama, kuin oppia elämään sen totuuden kanssa, että kohtapuoliin kuolen, elämähän on loppujen lopuksi aika lyhyt.  Tai se totuus, että liikenteessä kuolee ihmisiä päivittäin. Kyllä minä silti liikenteeseen menen joka päivä sen kummemmin pelkäämättä. Jos mietin kauheuksia taukoamatta, ei elämästäni tule enää mitään. Elämäni ei ole enää elämien arvoista. Ihminen oppii sivuuttamaan asioita. Ihminen on loppujen lopuksi äärimmäisen mukautuvainen. Niinhän hajuaistimmekin on. Muistan aina, kun lapsena kesämökkimatkallamme ajoimme usein Valkeakosken lävitse. Selluloosa haisi siellä voimakkaasti. Mutta jos siellä viivähti yhtään, niin hajuun tottui. Niin minäkin totuin ajatukseen, että elän rakenteellisessa väkivallassa. Sitä tottumista kutsutaan kai aikuistumiseksi. Ajatus on kuitenkin kammottava. Aikuistumiseen kuuluu omantunnon tukahduttaminen.

Ympäristön tuhomainen on rakenteellista väkivaltaa tulevia sukupolvia kohtaan. Italiassa maavyörymiä on lähes vuosittain. Rannikko on asfaltoitu ja rakennettu niin täyteen, että sadevesi ei pääse enää imeytymään mihinkään. New Yorkin kaupungin asfaltin määrä on uskomaton. Siellä kävellessään äänisaasteen määrä pelkästään ilmastointilaitteista on kammottava. Espanjan pohjavesivarannot ovat vain 40% siitä, mitä niiden kuuluu olla. Jossain joku pelaa isoilla rahoilla. Jossain leikitään seteleillä ja numeroilla, joiden arvo on itse asiassa vain se, minkä sovimme niille annettavan. Joskus mietinkin, miten käy, jos huomenna me kaikki sanoisimme, että emme pelaa tätä monopolia enää emmekä suostu uskomaan virtuaalisiin arvoihin, joita annamme paperipaloille ja tietokoneen ruuduilla näkyville numeroille? Niin sanotusti jättäisimme kaikki pelilaudan. Nuoria kiihotetaan joka puolella maailmaa vihaamaan tosiaan ja taistelemaan, milloin minkäkin asian puolesta. Sivistys, joka on kaikista ihmiskunnan rikkauksista kallisarvoisin, joutuu sekin kumartamaan virtuaalisia paperinpalojamme.

Kävin aikoinaan retkellä Gibraltarilla. Siellä elää noin 200 pienen apinan eli magotin yhdyskunta. Ne ovat suloisia. Minulle tuotti suurta riemua katsella niitä. Ne ovat ainoat Euroopan apinat. Niitä eli aikoinaan paljon Euroopassa: Keski-Saksassa ja Irlannissakin. Sitten joku, kauan aikaa sitten päätti, että hänen omat hankkeensa ovat apinoita tärkeämpiä. Hän vei minulta, sinulta, meiltä kaikilta mahdollisuuden nähdä magotteja muualla kuin Gibraltarilla tai Pohjois-Afrikassa.

Mitä päätöksiä minä teen päivittäin omassa elämässäni, jolla minä kiellän joltakulta tulevaisuuden Liisalta mahdollisuuden siihen, mistä olen itse saanut nauttia? Minä teen niitä paljon: valitessani ruokaani, kulkuneuvojani, vaatteitani. Joskus mietin sitäkin onko minun säästämäni viisi euroa sen arvoinen, että sillä evään tulevilta sukupolvilta jotain tärkeää? Kaikkein kamalinta on se, että enää en voi sanoa, kuin pikkutyttönä: kyllä ne aikuiset tämän hoitaa, minä voin leikkiä rauhassa. Minähän olen nyt se aikuinen. Jos minä varastan tulevalta sukupolvelta, se on rikos. En uskalla edes ajatella, millainen rangaistu siitä minulle kuuluisi. Omatunto ei rauhoitu enää tottumalla hajuun. Minulla se rauhoittuu vain tekemällä niitä pieniä valintoja. Voisin ajatella, ei se mitään auta. Se ei ole totta. Se auttaa, edes minun omaantuntooni. On mukavampi katsoa peilistä itseään häpeämättä muutakin kuin niitä iän tuomia juonteita ja kaksoisleukaa.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat