Kirjoitukset avainsanalla suru

Kielteiset tunteet tekevät hyvää siinä kuin positiivisetkin. Se tulee mieleen, kun käy vaikkapa keskitysleireillä. Minä olen käynyt Euroopassa muutaman kerran Birkenaussa, joka tunnetaan paremmin saksalaiselta nimeltään Auschwitz ja Ranskan Alsacessa sijaitsevassa Struthofissa sekä Kambodžan ja Vietnamin vastaavilla paikoilla. Ahdistaviahan ne ovat. Suru on läsnä konkreettisesti, kuin vahva kangas kehon ympärillä. Kärsimyksen läsnäolo on kammottava. Se tuntuu painostavana hartioilla. Jopa ilma tuntuu raskaammalta hengittää. Silti olen sitä mieltä, että jokaisen olisi syytä käydä vastaavissa paikoissa. Nuoretkin on hyvä viedä sinne. Me emme saa unohtaa. Unohtaminen saa nimittäin ihmisen tekemään samoja virheitä.

Vaikka useissa lastenkasvatusoppaissa sanotaan, että jokaiselle on oikeus omiin virheisiinsä, niin kansakunnilla ei sitä oikeutta ole. Kansakunnilla ei saa olla sitä samaa oikeutta. Historiasta voi ja siitä täytyy oppia. Oppimisen edellytys on muistaminen.

Kovin usein haluamme varjella itseämme ja läheisiämme kielteisiltä tunteilta. Surussa rypemisessä ja sen terveessä kokemisessa silloin tällöin on vissi ero. Vaikka meille kuinka yritetään todistella kevyessä mainos ja markkinamaailmassa, että kaikki päivät voivat olla juhlaa, arjen voi unohtaa ja tehdä kivan pitämistä koko elämästään, ei se ole oikein eikä edes mahdollista. Jossain vaiheessa suru meidät tavoittaa joka tapauksessa. Jos me emme ole lainkaan valmistautuneita suruun emmekä ymmärrä sen olemusta ja tarpeellisuutta, voi surun kanssa ensikohtaamisesta tulla kohtalokaskin. Yksi syy päihdeongelmiinkin on kykenemättömyys käsitellä kielteisiä tunteita.

 

Suru ja ahdistus auttavat meitä kasvamaan ihmisenä ja ihmisiksi sekä toivottavasti elämään ihmisiksi!

Jos kesäisen matkasi varrella on mahdollisuus käydä vaikkapa keskitysleirillä, mene. Se auttaa ymmärtämään. Ihminen on tunteva ihminen ja tunteet tekevät hyvää, meille ihan kaikille!  

KUVAT: Birkenau I ja II

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jokin aika sitten anoppini aika siirtyä ikuisuuteen tuli. Viimeiset ajat hän oli todella huonossa kunnossa. Hän ei reagoinut enää mihinkään. Hengitys kävi raskaammaksi päivittäin. Se oli läheisille raskasta. Mieheni ainoana lapsena oli kovilla. Äidin sisarrussarjan viimeinen, anoppini pikkusisko oli itkuinen ja epätoivoinen. Pitkät jäähyväiset saattavat olla raskaita. Kukaan ei uskalla oikein sanoa toivovansa toisen kuolemaa, samalla tuntuu, ettei pelkässä hengittämisessä enää ole järkeä.

Minä sain Italiaan kutsun selkäleikkaukseen. Juuri ennen sairaalaan menoani kävin tervehtimässä anoppiani. Otin häntä kädestä, käsi tuntui kumman kylmältä. Raskas ja hankalalta tuntuva hengitys muistutti hänen kuitenkin olevan kanssamme. Puhuin hänelle pitkään. ´Olet ollut rohkea nainen. Rohkeat naiset ovat rohkeita kuolemankin edessä. Kuulin mieheni tukahduttavan nyyhkytystään selkäni takana. Germana, sinulle ei ole mitään pelättävää. Muistatko, kun kävimme Maltalla. Sinua sekin matka hieman jännitti, mutta sitten pidit Maltasta paikan päällä. Tässäkään matkassa ei sinun ei tarvitse pelätä mitään. Se on varmasti hienoin matka ikinä. Älä pelkää. Rakkaus on kuolemaakin vahvempi. Anna itsesi lähteä.´ Hän lopetti hengittämisen. Hän otti askeleen ja lähti.

Ulkona puhaltava voimakas tuuli tyyntyi ja aurinko pilkisti pilvien takaa. Kipu ja elämä hellittivät. Portti aukesi jossain toisaalla. Kävin sairaalassa siirtämässä muutamalla tunnilla omaa sisälle menoani. Enempään en voinut, sillä leikkausaikani oli seuraavana aamuna ensimmäisenä.

Me ehdimme yhdessä käydä hautaustoimistossa valitsemassa uurnan ja kukat. Haimme kaapista vaatteet ja laitoimme käsien ympärille rukousnauhan, joka oli roikkunut sairaalan lampussa anoppini toiveesta. Soitimme siskon, muita sukulaisia ja muutamia ystäviä paikalle valvomoon. Kaikki kävivät vuorollaan jättämässä jäähyväisiä. Kukin jutteli ja silitti vainajan poskea omalla tavallaan. Naapurirouva sanoi, ettei hän pääse seuraavan päivän siunaukseen, koska ei ole kaupungissa. Hän totesi, ettei hän ole siitä kovin pahoillaan, vaikka paikalla olisikin halunnut olla. Sillä on tärkeämpää olla paikalla silloin, kuin ihminen on elossa, kuin silloin, kun hän on jo kuollut. Se oli suora lohdutus minulle. Minä tiesin olevani sairaalan leikkauspöydällä samaan aikaan, kun anoppini siunattaisiin. Ainut todellinen huoleni oli luonnollisesti, kuinka mieheni jaksaa. Äitinsä hautajaisissa samaan aikaan, kun vaimo on leikkauspöydällä saattaa olla vahvemmallekin miehelle rankka paikka.

Usein kuoleman edessä moni kuuluu miettivän, mitä järkeä tässä oli tai sanovan eihän meistä jää mitään. Itse asiassa meistä jää paljon. Meistä jää koko maailma. Kukin meistä vaikuttaa kaikkeen tietämättäänkin. Ajatelkaapa vaikka tilannetta, jossa joku tuntematon ajaa autoa mennäkseen pankkiin. Minä sitten säntään tien ylitse. Hän joutuu pysäyttämään autonsa. Sen tähden hän myöhästyy vihreistä valoista ja joutuu odottamaan punaisissa minuutin. Siispä autoilija saapuu minuuttia myöhemmin pankkiin, kuin oli suunnitellut. Sen minuutin, sen yhden minuutin tähden, hän tapaakin tulevan aviovaimonsa, joka olisi ei ollut enää paikalla minuuttia myöhemmin. Minä siis jätin jäljen, sain aikaiseksi avioliiton vain kulkemalla tien ylitse. Me jätämme jälkiä koko ajan ja kaikkialle tietämättämmekin. Meidän elämämme poispyyhkiminen muuttaisi valtavasti asioita eikä ainoastaan läheistemme elämässä. Elämä on ihan valtava juttu! Se on paljon, paljon suurempi asia, kuin ajattelemmekaan.

Anoppini oli vielä tajuissa ollessaan kirjoittanut lukemansa kirjan sivuille pieniä sanoja, kauniita, yksinkertaisia sanoja. Hän kirjoitti puutarhansa kauniista kukista, joita oli istuttanut ja totesi, kuinka kauniin maailman Jumala on meille antanutkaan. Hän kirjoitti meille läheisilleenkin. Yksi lause havahdutti minut. Hän kirjoitti naapurilleen. Anna, olet ollut hyvä naapuri. Kiitos siitä!

Mieheni täytti noin viikon kuluttua äitinsä kuolemasta 50 vuotta. Suuria juhlia emme toki voineet emmekä olisi halunneetkaan pitää. Muutamia ystäviä Italiasta ja Suomesta oli tuolloin kotonamme. He vaativat syntymäpäiväsankarilta puhetta. Puheessaan, hän pyysi, että saattaa tuntua hullulta, mutta hän haluaisi, että me kaikki yhdessä tervehtisimme hänen juuri edesmennyttä äitiään. Miten niin banaalilta kuulostava yhdessä lausuttu `Ciao, Germana! ´voikaan saada niin suuren ja yhdistävän merkityksen? Eräs runoilija sanoi ihmisitä puhuessaan, että me olemme kaikki samaa haavaa. Näinhän se on. Haavat ja ilot tekevät meistä yhtä.

Saattaa tuntua järjettömältä, mutta kyllä kuolema saattaa olla kaunis. Elämä kouluttaa ja kuolema opettaa. Mieheni äidin kuolema opetti taas, senkin kuinka tärkeää on olla hyviä naapureita. Toivoisin niin, että itsekin osaisin olla hyvä naapuri, enkä vain viereisessä talossa asuville.

 

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Kiitos koskettavasta kertomuksestasi anoppisi viimeisistä hetkistä ja ajatuksistasi kuolemasta, joka meillä kaikilla on joskus edessä. Monia askel tuntemattomaan peloittaa, nuorena ja terveenä sen työntää kokonaan mielestään, mutta iän lisääntyessä se alkaa yhä enemmän askarruttaa. Toivo parempaan maailmaan siirtymisestä auttaa, uskonnollinen vakaumus tuo turvaa, mutta niitä ei kaikille ole valitettavasti annettu. Pidpän paljon kirjoituksistasi Liisa. Kaikkea hyvää sinulle elämäsi taipaleella, toivoo lehden iäkäs lukija Helsingistä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat