Toivotamme usein toisillemme: pysy terveenä. Usein sanomme myös: niin kauan, kun on terveyttä, kaikki on hyvin. Terveys on ehdottoman hyvä ja tärkeä asia, mutta yksin tai ainoastaan se ei ole hyvän elämän ehto. Kun korostamme terveyden osuutta onnelliseen elämään, me helposti samalla kiellämme kroonisesti sairaan ihmisen mahdollisuuden täyteen elämään. Jo 1980-luvulla kansainväliset terveysjärjestöt ottivat virallisesti käyttöönsä holistisen ihmiskäsityksen. Sen mukaan terveys ei ole vain sairauden poissaoloa. Ihminen haluttiin jo tuolloin, ja halutaan yhä, nähdä psyykkisenä, henkisenä sekä fyysisenä kokonaisuutena. Ihminen on terve ja voi hyvin, kun kaikki nämä palaset ovat kohdallaan. Se kuulostaa järkeenkäyvältä. Useimmat meistä ovat varmasti samaa mieltä ainakin teoriassa. Samalla tavoin myös kroonisesti sairaalla ihmisellä on mahdollisuus sairaudestaan huolimatta hyvään elämään. Miten on käytännön laita? Kuinka holistinen ihmiskäsitys näkyy terveydenhuollossa?

Suomessa terveyden- ja sairaanhoito elää suurten muutosten aikaa. Toisinaan suomalaista yhteiskuntaa kauempaa katsovasta tuntuu samalta kuin lukiessaan satua nimeltään kuninkaan uudet vaatteet. Kun me onnistumme uskottelemaan itsellemme, että kaikki on hyvin, niin sitten on kaikki hyvin. Jos lehti kirjoittaa, että on lottovoitto sairastaa Suomessa, niin sitten on niin. Julkisen sairaanhoidon kansainvälisillä mittareilla Suomi on pudonnut putoamistaan maailman tilastoissa. Se tietysti johtuu pitkälle siitä, että Suomessa julkisen sairaanhoidon rinnalle on noussut työpaikkojen kautta saatava yksityinen hoito. Viimeisin tilasto, jonka näin julkisen terveydenhuollon kattavuudesta (mitä kuuluu julkiseen terveydenhoitoon: ennalta ehkäisy, sairastaminen, lääkkeet sekä miten paljon niistä joutuu tai ei joudu maksamaan) Eurooppa sinänsä pärjäsi hyvin. Pitkäaikainen ykkönen Italia oli vaihtanut paikkaa entisen kakkosen kanssa: Ranska oli maailman paras, Italia kakkonen, oma nykyinen kotimaani, Espanja oli seitsemäs. Suomen sijaluku oli kolmenkymmenen jälkeen. Maita siis järjesteltiin sen perusteella, miten kattava julkinen terveydenhuolto kussakin maassa on.

Itse olen elänyt lähes koko aikuisikäni muualla kuin Suomessa. Olen nähnyt erilaisia tapoja hoitaa ihmisiä lähinnä muualla Euroopassa. Minulla ei lapsuuteni jälkeen ole juurikaan kokemuksia suomalaisesta terveydenhuollosta. Tiedän vain sen, mitä luen lehdistä tai kuulen. Te lukijat tiedätte varmasti itse paremmin Suomen tilanteen. Uskallan kuitenkin sanoa, että minulla on valitettavankin paljon kokemuksia sairastamisesta muualla. Minulta on usein kysytty sairastaessani: tuletko Suomeen sairaalaan? Minusta se kuvaa asennetta, jonka mukaan suomalaiset uskovat hoidon tason olevan jollain tavoin erinomaisempaa Suomessa kuin muualla. Olen täysin vakuuttunut siitä, että suomalaiset lääkärit sekä hoitohenkilökunta ovat hyviä. Heidän koulutuksensa taso on varmasti erinomainen. Lääketieteellisen tutkimuksen tasosta en osaa sanoa muuta, kuin, että Suomeen ei ole kovin paljon lääketieteen Nobel-palkintoja näyttänyt tulevan. Se johtunee liian vähistä tutkimusmäärärahoista. Kun mietimme ihmistä holistisena kokonaisuutena, niin silloin lääkärin ja hoitohenkilökunnan hyvä koulutuksen taso ei yksin riitä. Silloin joudumme heti puhumaan potilaan kohtaamisesta.

Minulla on ollut tilaisuus olla tulkkina tapaamisissa, joissa suomalaiset lääkärit kävivät tutustumassa italialaiseen sekä ranskalaiseen terveydenhoito järjestelmään. Molemmissa tilaisuuksissa puhuttiin potilaiden määrästä per lääkäri. Erot olivat valtavia. Kansallisella tasolla suomalaisten terveyskeskuslääkäreiden potilaskanta oli noin kaksinkertainen italialaisen omalääkärin määrään nähden ja kolmanneksen suurempi verrattuna ranskalaiseen lääkäriin. Lääkärin koulutus voi olla mitä erinomaisin, mutta, jos hänellä ei ole aikaa potilaalleen, niin siten hänellä ei ole aikaa. Yksi merkittävä tekijä näissä kahdessa entisessä kotimaassani Ranskassa ja Italiassa oli myös se, että siellä potilas saa valita omalääkärinsä oman hoitopiirinsä alueelta. Jos hän ei ole tyytyväinen lääkäriinsä, hän saattaa käydä vaihtamassa tämän toiseen. Omalääkärit taas saavat palkkansa sen mukaan, montako potilasta heillä on. Niinpä lääkäreiden on syytä palvella potilaitaan hyvin, muutoin potilaat kaikkoavat. Niinpä lääkäri jää palkatta.  Heillä on tietenkin maksimimäärä potilaita, minkä ylitse he eivät saa potilaita ottaa.

Näissä tilaisuuksissa, joissa olin tulkkina, ymmärsin suomalaisilta terveyskeskuslääkäreiltä, että heidän ammattiaan eivät aina arvosta edes heidän omat erikoislääkärikollegansa. Jotkut kertoivat, että kun he lähettävät potilaansa erikoislääkärille, he eivät edes välttämättä enää saa tietoja potilaastaan. Italiassa kaikki kulkee aina ja vain omalääkärin kautta. Silloin esimerkiksi, kun minun silloinen omalääkärini koki, että minut pitää laittaa ortopedille olkapääni tähden ja ortopedi suositteli leikkausta, hän ei voinut kuitenkaan sitä määrätä. Ortopedi voi vain suositella. Määräys leikkaukseen tulee aina ja vain omalääkäriltä (luonnollisesti lukuun ottamatta ensiaputapauksia). Heidän logiikkansa mukaan vain omalääkäri tuntee potilaansa riittävän hyvin. Hän tietää työtilanteen, perheen sekä muun terveydentilan. Siksi vain hän voi sanoa, onko se potilasta sen paremmin tuntemattoman ortopedin suosittelema leikkausratkaisu oikea juuri sillä hetkellä. Tämä on holistinen ihmisnäkemys, jos mikä. Tästä on luonnollinen seuraus se, että omalääkäreitä myös arvostetaan enemmän.

Moni varmasti miettii: tunteeko lääkäri sitten tosiaan potilaansa niin hyvin? Toki lääkärit ovat yksilöitä samoin kuin potilaatkin, mutta omien kokemusteni mukaan kyllä. Muistan, kun muuttaessani kaupungin sisällä vaihdoin omalääkäriäni. En siksi, että olisin ollut tyytymätön entiseen vaan siksi, että esimerkiksi flunssatapauksissa ei kukaan lähde kotoaan mihinkään kuumeisena. Lääkäri tulee kotiin. Minusta olisi ollut kohtuutonta juoksuttaa omalääkäriäni kaupungin laidalta toiselle, joten valitsin lääkärin lähempää uutta asuntoani. Kyselin suosituksia naapureiltani. Heidän suositustensa mukaan menin ilmoittamaan omalääkärin vaihdosta paikalliseen KELAa vastaavaan instituuttiin. Kaksi päivää sen jälkeen puhelimeni soi. Siellä oli uusi omalääkärini. Hän kiitti luottamuksesta, koska oli saanut tiedon, että olen kirjautunut hänen potilaakseen. Hän kysyi olisiko minulla aikaa käydä hänen kanssaan kahvilla jonain iltana, koska hänelle olisi tärkeää nähdä minut ensimmäisen kerran terveenä mahdollisten tulevien sairastapausten varalta. Muistan myös lämmöllä sitä kuinka sairaalassa ollessani omalääkärini soitti kysyäkseen, kuinka voin. Hän soitti myös osaston ylilääkärille kehottaen tätä hoitamaan hänen potilastaan hyvin.

Uudessa kotimaassani Espanjassa en ole vielä montaa kertaa ehtinyt lääkäriin turvautua. Ensivaikutelmani ovat kuitenkin hyvät. Täälläkin ilahduttaa se, että lääkäri katselee minua: potilastaan, herkeämättä, ei tietokoneen ruutua. Hänellä on assistentti, joka kirjoittaa sanelusta samalla, kun hän kohdistaa kaiken huomionsa minuun. Se on antanut minulle potilaana tunteen siitä, että minusta välitetään kokonaisuutena.

Potilaan inhimillisen kohtelun ääripäihin törmäsin reilu vuosi sitten kahdella perättäisellä matkallani Amerikan Yhdysvaltoihin sekä Länsi-Afrikassa sijaitsevaan Beniniin. Itse en onnekseni ollut potilaana kummassakaan tapauksessa, mutta tapaukset saivat minut miettimään asioita. Beninissä olin työtehtävieni tähden seuraamassa voodoo riittiä. Riitin alkuvaiheessa kävi niin, että eräs kyläläinen satutti päänsä. Tuloksena oli ammottava haava, paljon verta ja tajuton mies maassa. Lääkärin virkaa siellä hoitaa bokono eli ehkä meille eurooppalaisille poppamies. Jännittyneenä seurasin, mitä nyt tapahtuu. Poppamies otti koboltinväristä jauhetta, valkeaa jauhetta, myrkkymurattia, voodoo patsaan ja alkoholia. Riitit olivat monivaiheiset, ehkä blogini kuva kertoo niistä, kuten kuvien tapana on, enemmän kuin tuhat sanaa.  Minuun teki valtavan vaikutuksen se, että hän hetkeään epäröimättä, muun muassa imi omalla suullaan potilaan otsasta tulevaa verta. Hänen keinonsa saattoivat olla eurooppalaiselle järkyttäviä, mutta oli aivan selvää, että hänelle potilas on ihminen. Hänen pitää kyseinen ihminen pelastaa ja parantaa keinolla millä hyvänsä. Jos mietimme ihmistä holistisesti myös henkisenä olentona, niin tässä se oli hyvin voimakkaasti mukana.

Pian tämän jälkeen olin New Yorkissa. Metrossa silmiini osui mainos yksityisestä lääkäriasemesta. Siinä oli Merkuriuksen symboli.

Koskapa symboleja nimenoman tutkin, se ihmetytti minua. Euroopassahan lääkäriliiton symboli on Asklepioksen eli Antiikin ajan parannuksen Jumalan tunnus. Länsimaisen lääketieteen isänä pidetty Hippokrates Kosilainen oli nimenomaan Asklepioksen pappi Kosin saaren suuressa temppelissä. Merkurius sen sijaan oli varkaiden ja kauppiaiden suojelija. Merkuriuksen tunnusta käytetään Euroopassa apteekkarien tunnuksena (sana apteekki on samaa kantaa kuin putiikki), siellä myydään. Merkuriuksen tunnus on Suomessa myös taloustieteilijöiden tunnus.

Näiden kahden jumaluuden tunnukset toki muistuttavat tosiaan. Molemmissa esiintyy käärme ja keppi. Asklepioksen symbolissa eli siis lääkäreillä on yksi keppi ja yksi käärme sen ympärillä. Merkuriuksella on yksi keppi, jolla on siivet ja kaksi käärmettä sen ympärillä. New Yorkin metrossa näkemäni Merkuriuksen symboli siis ihmetytti. Kävi ilmi, että siellä lääkärit käyttävät kauppiaiden jumalan, ei parannuksen jumalan symbolia. Eihän kyse ollut apteekista vaan terveyskeskuksesta. Se kertoi rehellisesti, mistä on kyse. Amerikan Yhdysvalloissa potilas on kuluttaja. Häntä mitataan rahalla.

Toisen maailmansodan jälkeen kehittynyt eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunnan malli, joka perustuu enimmäkseen Ranskassa kehitettyihin ideaaleihin, on lähtenyt siitä, että meillä on potilas. Muutos potilaasta asiakkaaksi on selkeästi osin jo tapahtunut. Se ei välttämättä ole edes negatiivista, koska se on tasa-arvoistanut potilaan ja lääkärin välistä suhdetta. Yhdysvalloissa kyse ei ole enää asiakkaastakaan vaan kuluttajasta. Ihmisen arvo on siinä kassakoneeseen kilahtavassa rahamäärässä. Kun julkista terveydenhuoltoa mitataan ja tilastoidaan, kyse on aika pitkälle tästä. Kuinka paljon potilaassa on potilasta ja kuinka paljon kuluttajaa. En ole nähnyt suomalaisessa julkisessa mediassa niinkään puhetta tästä. Se on mielestäni kummallista. Siitähän kaikki lähtee. Silloin tehdään periaatepäätös, millä on merkitystä: ihmisellä vaiko rahalla.

Siksi tahallisen provosoivana loppulauseena sanonkin, että teoreettisella tasolla minä olisin mieluummin Beniniläisen bokonon potilas kuin New Yorkilaisen klinikan kuluttaja. Hyvä loppukysymys lienee: mitä hyvinvointi meille tarkoittaa?

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat