Mikä ihme meitä ihmisiä vaivaa?  Se on kysymys, jonka huomaan esittäväni yhä useammin ja useammin itselleni. Keneltäkään ei sallita mitään virheitä. Oletteko huomanneet, että jos horjahdatte vaikka raitiovaunussa ja tönäisette jotakuta. Pyytäessänne anteeksi täysin tahatonta tekoa usein, aivan liian usein ei reaktio ole anteeksi antava vaan paheksuva. Me emme hyväksy enää yhtään virheitä, harha-askelia tai heikkoutta keneltäkään lähimmäiseltämme. Ehkä on hyvä, kun robotit tulevat, jospa ne olisivat täydellisempiä kuin me itse.

Jos kirjoitat tai esität mielipiteesi mistä tahansa, aina löytyy hän joka korjaa pilkun, kieliasun, päivämäärän. Toki faktoista ja kieliasusta on hyvä pitää huolta, mutta minusta tuntuu, ettei sisällöillä ole enää mitään merkitystä, ainoastaan muotoseikoilla. Saattaa se johtua siitäkin, että sisällön tutkiminen vaatii ajatustoimintaa, pikkuvirheiden korjaaminen sujuu helposti rutiinilla.  Jäin miettimään tätä erityisesti, kun eräs ystäväni oli matkalla Espanjassa. Hän halusi laittaa sosiaalisessa mediassa tervehdyksensä ystävilleen espanjaksi. Hän ei juurikaan osaa espanjaa, mutta se oli hänestä mukava idea. Ystävien keskenhän sosiaalisessa mediassa viestitellään. Hän käytti yksinkertaiseen tervehdykseensä, ei virallisen kieliopin mukaista ilmaisua vaan puhekielen ilmaisua, jota käytetään seuduilla, missä hän vieraili. Sen sijaan, että hän olisi saanut vastauksena kiitoksia terveisistä, mitä siellä lukikaan. ´Ei mun espanjan tunneilla noin opetettu vaan näin…´ Tuskin kenenkään meidän Suomen tunneillakaan on opetettu sanomaan mun, ehkä enemmänkin minun. Tämähän on sinänsä pikkuasia, mutta kuvastaa asennettamme. Me emme hyväksy kenenkään toisen ihmisen virheitä. Minusta tällainen ei voi muuta kuin lisätä pahaa oloamme. Eihän kenelläkään voi olla mukavaa tässä maailmassa, jossa vain täydellisyys sallitaan. Minä en edes usko kenenkään ihmisen täydellisyyteen.

En voi olla pohtimatta, miksi meistä on tullut näin kärttyisiä ja kärkkäitä toisillemme? En minä ole vaatimassa tässä kielen köyhdyttämistä tai huonoa tasoa. Tarkoitan tavallisessa elämässämme tapahtuvaa joustavuutta. Olisi hienoa, jos me edes yrittäisimme kannustaa toisiamme, ja kiinnittäisimme huomiomme oleelliseen, ei pikkuseikkoihin. On selvää, että oppilaitosten pitää, mitä sitten opettavatkaan kiinnittää huomiota laatuun ja virheettömyyteen ja myös työpaikkojen. Mutta emmekö edes vapaa-ajallamme voisi olla suvaitsevampia?

 

Toinen ajallemme tyypillinen piirre on, että vaikka itse vaadimme muiden noudattavan sääntöjä, me emme itse halua noudattaa niistä ensimmäistäkään. Vieläkin pahempaa, meidän mielestämme kaikki säännöt pitää muuttaa minulle sopiviksi kullakin kerralla.  Olen miettinyt tätä esimerkiksi, jossain kastetilaisuuksissa. Tilanteet ovat sellaisia, joissa lapselle on haluttu kummi, joka ei kuulu kirkkoon. Olen nähnyt vanhempien ja kummiksi haluavien saavan ihmeellisen voimakkaita reaktioita, kun heille kerrotaan, että kummius edellyttää kyseiseen kirkkokuntaan kuulumista. Minun on hyvin vaikea ymmärtää reaktioiden voimakkuutta ja sitä varmuutta, jolla kyseiset ihmiset inttävät oikeuttaan valita kummin lapselleen. Kummi-instituutio on kristillinen, traditionaalinen virka. Instituutio, joka virkaan kutsuu tai nimittää tilaisuudessa, jonka nimi on kastajaiset, on kirkko. Heillä on säännöt, jonka mukaan tähän virkaan valitaan. En ota kantaa kastajaisiin tai kummiuteen yleensä, mutta otan vahvasti kantaa siihen, kuinka kukaan voi kuvitella, että he voivat omalla kohdallaan sanella omat sääntönsä sen hetkisen halunsa mukaan. Kun puhumme vapaista maista, niin voihan kukin pitää nimenanto juhlat omassa kodissaan ja luoda omat sääntönsä ja rituaalinsa niin halutessaan. Mutta miksi nykyihmiselle tulee edes mieleen, että he voivat niinkin vanhan instituution kuin kirkko ja sen edustajien rikkovan oman yhteisönsä sääntöjä vain koska he sattuvat haluamaan. Totta kai kirkonkin kuuluu elää ajassa, mutta sitten pitäisi pyrkiä esimerkiksi kirkkovaltuuston kautta vaikuttamaan kyseisen instituution sääntöihin yleisesti, ei vaatimalla, että minun kohdallani tehdään poikkeus. Suomi ja suomalaiset vahtivat silmä kovana muita EU-maita, moittien heitä aiheetta ja aiheettomasti kaikesta kurittomuudesta samalla ylistäen itseään, siitä kuinka meillä osataan noudattaa sääntöjä. Silti samat ihmiset eivät edes normaalielämässään halua kunnioittaa mitään sääntöjä.

Samantyyliseen asiaan törmäsin jokin aika sitten yleisellä keskustelupalstalla, jossa puhuttiin Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta. Sinne suuntautuva pyhiinvaellus on vuosisatainen traditio. Pyhiinvaellukset Jaakobin haudalle alkavat  830-luvulla. Pyhiinvaelluksen kohteena on Santiago de Compostelan katedraalissa sijaitseva apostoli Jaakobin hauta. Siitäkin voisin kuvitella, ihmisten ymmärtävän, että reittiin perinteisesti liittyy jonkinasteinen kristillinen ideologia. Vanhaan kirkolliseen perinteeseen on kuulunut, että sinne saapuvat ihmiset ovat olleet katumusmatkalla ja saaneet sinne saavuttuaan synninpäästötodistuksen. Useat vaeltajista osallistuvat myös katolisen katedraalin pyhiinvaeltajien messuun. Pyhiinvaellusreittejä hoitaa Jaakon tien ystävät niminen järjestö. Järjestöllä on kristillinen tausta ideologia. Jokin aika sitten he muistuttivat julkisesti, että todistus (ei reitti, vaan todistus) on kristillinen todistus ja se annetaan kristityille katujille. Niin siinä on kyllä aina lukenutkin. Teksti on keskiajasta lähtien ollut latinaa. Todistuksen merkitys ja tarkoitus on sanottu kautta aikain täysin selvästi. Jos joku kulkee reittiä jonkin muun seikan tähden, on saatavilla muitakin todistuksia. Tavallaan on kyse siitä onko tehnyt pyhiinvaelluksen vaiko vaelluksen. Kun virallinen taho eli tässä tapauksessa pyhiinvaellustoimisto muistutti, miksi todistuksia jaetaan, syntyi Suomessa, ei muissa maissa, hirveä hälinä. Keskustelun taso oli täysin käsittämätön. Ihmiset suorastaan huusivat oikeuttaan todistukseen, haukkuivat siinä samassa instituution, joka niitä jakaa, Espanjan ja katolinen kirkkokin sai osansa. Osa raivoissaan ja täysin ilman syytä väitti, että heiltä kielletään koko vaellus. Kukaan ei edes halunnut muistaa, että reitillä saa tietenkin kulkea kuka tahansa tai, että saatavilla on muitakin todistuksia. Ei, kun kaikki haluavat todistuksen siitä, että ovat suorittaneet kristillisen katumusmatkan, olivat he sitä suorittaneet tai eivät. Ihmiset haluavat tietynlaisen matkamuiston. Heidän mielestään asiaan tosissaan uskovalla ja niitä jakavalla instituutiolla ei ole mitään oikeutta määrätä, kenelle he haluavat sellaisen antaa.

Pyhiinvaellusmessussa olen usein nähnyt saman suhtautumisen. Messussa selvästi sanotaan joka kerta ennen ehtoollista: ehtoolliselle ovat tervetulleita katolisen kirkon jäsenet. Siinä on syy, miksi minä en sinne mene. Minulle se ei ole koskaan ollut ongelma, voinhan minä muutoinkin nauttia tilaisuudesta, ei ehtoollinen ole messun ainut tapahtuma. Kirkoilla on omat oppinsa ja sääntönsä, kuten kaikilla yhdistyksillä, kerhoilla, työpaikoilla, minä kunnioitan niitä. Ehtoollisella on kyse siitä, että katolisen kirkon opin mukaan viini ja veri tosiaan vaihtavat olemustaan: viini muuttuu vereksi ja leipä lihaksi. He eivät halua antaa niitä sellaisille, jotka eivät siihen usko. Ihan suoraan sanottuna, minä esimerkiksi en usko, niiden muuttuvan yhtään miksikään, mutta en minä katolinen olekaan. Käyn kyllä pyhiinvaelluksilla työnikin tähden usein ja nautinkin niistä. Minulle ei tulisi mieleenikään tunkea pöytään kutsumattomana ja huiputtaa ihmiseltä, jolle asia on tärkeä ja pyhä, jotain minulle kuulumatonta, esimerkiksi tässä tapauksessa ehtoollisleipää. Kuinka usein kuulen monien joko sanovan: Ihan sama, minä HALUAN mennä ja menen. Henkilökohtaisesti koen sen valtavana loukkauksena toisen uskoa kohtaan. Jotkut toteavat: kyllä se minulle annettiin. Tottakai se annettiin, eihän jakaja voinut tietää ehtoollisjonossa seisovan uskoa. Minusta tilanne on sama, kuin menisin vaatimaan vaikka jotain sosiaalietua itselleni valehdellen.

Nykyajan ihmisen reaktiot tavallisiin tilanteisiin tuntuvat usein saavan suhteettomat mitat. Runoilija Tommy Tabermanin teoksen nimi: Mulle kaikki heti nyt, näyttää toteutuvan arjessa ja juhlassa, politiikassa, työelämässä, vapaa-ajalla, aina kaikkialla.

Mikä meitä vaivaa kysyin. Minä saatan tiedä, mikä meitä vaivaa. Vastaus on pelottava. Meitä nimittäin vaivaa itsekkyys. Itsekkyyden yksi seuraus on ahneus. Se olkoon jonkin toisen kirjoitukseni aiheena.

 

Kuvituksena Tuntemattoman tekijän Helvetti teoksesta yksityiskohta, jossa kuvataan ahneiden rangaistusta Helvetissä, sekä Hieronymos Boschin Pyhän Antoniuksen kiusaus teoksesta yksityiskohta, jossa näemme kuinka itsekkäille ja ahneille lopulta käy.

 

Kommentit (4)

Vierailija

Kiitos, että pistit sanoiksi mitä itsekin olen jo kauan ihmetellyt. Ja muutkin kirjoituksesi osuvat enemmän kuin kohdalleen. Kumpa osaisin itsekin ravistella tätä ihmiskuntaa samalla tavalla. Kaikkea kaunista elämääsi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat