Kirjoitukset avainsanalla muistot

Muistatko? Siinä on yksi kielemme hienoimmista sanoista. Siihen sisältyy paitsi eletty elämä sen lisäksi, se kaikkein tärkein: jakaminen. Jakaminen ja jakamisen tarve tekee meistä enemmän ihmisiä.

Ystävät, uudetkin ystävät, ovat aina ilo ja tervetulleita elämään. Silti se kaikkein suurin ymmärrys tuntuu kovin usein löytyvän vanhojen ystävien kautta. Heidän kanssaan on jaettu yhteistä elämää. Se maistuu suorastaan makealta kielen päällä, kun saa sanoa muistatko, silloin, kun. Yhdessä kuljettu elämänpolku on upeimpia asioita ihmisen elämässä. Yhteisen tapahtuman tai hetken muistot täydentävät toisiaan. Toinen muistaa paremmin musiikin, puheen, äänet, toinen täydentää muistoa makuaistinsa kautta ja kolmas jollain hauskalla yksityiskohdalla. Yhdessä muistosta tulee täysi ja kokonainen. Muisteleminen on ihanaa. Muisteleminen on elämän moninkertaistamista.

Muisto ei ole vain mennyttä ja jo kadotettua, ohi mennyttä. Kyse ei ole siitä, että haluaisi elää menneessä tai eläisi sitä uudelleen. Muisto on yksi osa meitä jokaisena elämänne päivänä ja tuntina. Se on osa kaikkia elämämme hetkiä ja nykyisyyttä, se on osa hengityksemme kaarta. Muistot ovat oleellinen osa minuutta. Juuri muistothan ovat minut muovanneet sellaiseksi, kuin nyt olen. Minä olen muistojeni sekä eletyn elämäni summa. Kun minulla on kumppani, jonka kanssa olen jakanut paljon samoja muistoja, me väistämättä olemme muistojemme kautta toistemme kaltaisia, ehdottomasti erottamaton osa toistemme elämää. Lapsuuden ja nuoruuden ystävien kanssa on rentouttavaa se, ettei tarvitse selittää mitään. He tietävät vanhempani, lapsuuden kotini, murrosiän kompleksini. Minun ei tarvitse selitellä tai olla muuta kuin oma itseni. Hersyvimmät naurut ja aidoimmat kyyneleet tulevat jaetuista hetkistä. Mitä vanhemmaksi itse tulen, sitä vakuuttuneempi olen siitä, ettei ihmistä ole luotu yksinäisyyteen vaan kanssakäymiseen.

Toisinaan voimakas kokemus saa ennestään tuntemattoman ihmisen kovin läheiseksi. Se on kovin totta, että aika on relatiivinen. Joku huimaava hetki toisen ihmisen kanssa muodostuu niin voimakkaaksi muistoksi, että se lähentää koko loppuelämän ajan. Itse olen paljon pyhiinvaelluksia tehneenä huomannut, että yhdessä koetut vesirakkulat jaloissa, kammottava kuumuus, hiki, jano tai toisaalta rankkasade saa ikään kuin ajan tiivistymään. Ne lähentävät kanssakulkijaa siten, että yhdessä vaelletusta viikosta tuntuu tulevan vuosien mittainen. Matkat ovat kuin tiivistettyä elämä. Olenkin usein itse kokenut sekä kuullut, että matkoilta löytyy hyviä ystäviä: sielunsisaria.

Toisinaan läheisyys ja yhteiset muistot voivat kasvaa siitä yksinkertaisesta seikasta, että kohtaa omanikäisensä ihmisen. Jokaisella aikakaudella on oma henkensä, jonka juuri sen aikakauden lapset, nuoret ja aikuiset ovat jakaneet. Filosofit ovat kutsuneet sitä juhlallisesti ajanhengeksi. Samassa ajanhengessä kasvanut ihminen on helposti lähestyttävä. Tarvitaan vähemmän selityksiä. Toki meitä voi yhdistää moni muukin asia kuin ikä: samantyyliset elämänkokemukset tai elämän filosofia. Silloin sanommekin: on kuin olisimme tunteneet toisemme pitkään tai jopa aina. Tuntuu siltä, kuin saman tyyppinen kokemusmaailma olisi tärkeä lähentävä asia. 

Olen huomannut senkin, että minulle juuri mikään ei ole surullisempaa, kuin kokea taianomaisia hetkiä yksin, voimatta jakaa kokemusta kenenkään kanssa. Olipa kyse taideteoksesta, joka tekee vaikutuksen, ihmeellisen hienosta konsertista tai silmiä hivelevästä maisemasta, silloin, kun olen sen äärellä yksin: ensimmäinen ajatukseni on aina: voi miksi hän ole jakamassa tätä kanssani. Kuinka paljon juuri hän pitäisikään tästä.

Jos jostain olen kiitollinen niin ystävistä, joiden kanssa kasvoimme yhdessä aikuisiksi, jaoimme surut ja ilot sekä elämänkumppanista, jonka kanssa olemme etsineet omaa elämäntietämme sekä perheestäni, joka ymmärtää minua paremmin, kuin kukaan, hehän ovat nähneet minut kaikkina elämäni hetkinä, seisoneet rinnallani, kävelleet edelläni tasoittaen tietä tai välillä jääneet jälkeen katsomaan, tarvitseeko minun juosta takaisinpäin. 

Tietyssä vaiheessa elämää on niin kova vauhti eteenpäin, ettei kunnolla ehdi oman elämänsä maisemia katsella. Sitten, kun vihdoin on aikaa edetä rauhallisemmin, mikä voisi olla suloisempaa, kuin yhdessä täydentää muistoja; muistaa myös ne hetket, jolloin oli niin kiire, ettei ehtinyt pysähtyä kaiken ihanan, kamalan, elämän ääreen.

Minusta olisi surullista vanheta yksin. Kiitos, kiitos, kun ette anna minun vanheta yksin. Kiitos, kun saan sanoa muistakos silloin? Vielä enemmän kiitos, kun oikeasti muistatte, nauratte samoille hetkille ja surette kanssani samoja murheita edelleen. Niin tosiaan: kiitos ystävät! Ikääntyminen ja vanheneminen olisi kurjaakin kurjempaa ilman tietä. Juuri te rakkaat elämänkumppanit ja kanssavaeltajat teette jokaisesta uudesta päivästä hienon. Minä en halua palata takaisin ajassa. Voisihan sitä paholainen kuiskuttaa korvaani: muistatko, kun sinua ei särkenyt selkään, kun jaksoit paljon enemmän, kun olit notkeampi, nuorempi ja silmien ympärilläsikään ei ollut noita variksen varpaita. Haluaisitko palata takaisin? Ei, minä en haluaisi. En ikinä antaisi pois elämästäni sitä taianomaista sanaa: muistatkos.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jokin aika sitten anoppini aika siirtyä ikuisuuteen tuli. Viimeiset ajat hän oli todella huonossa kunnossa. Hän ei reagoinut enää mihinkään. Hengitys kävi raskaammaksi päivittäin. Se oli läheisille raskasta. Mieheni ainoana lapsena oli kovilla. Äidin sisarrussarjan viimeinen, anoppini pikkusisko oli itkuinen ja epätoivoinen. Pitkät jäähyväiset saattavat olla raskaita. Kukaan ei uskalla oikein sanoa toivovansa toisen kuolemaa, samalla tuntuu, ettei pelkässä hengittämisessä enää ole järkeä.

Minä sain Italiaan kutsun selkäleikkaukseen. Juuri ennen sairaalaan menoani kävin tervehtimässä anoppiani. Otin häntä kädestä, käsi tuntui kumman kylmältä. Raskas ja hankalalta tuntuva hengitys muistutti hänen kuitenkin olevan kanssamme. Puhuin hänelle pitkään. ´Olet ollut rohkea nainen. Rohkeat naiset ovat rohkeita kuolemankin edessä. Kuulin mieheni tukahduttavan nyyhkytystään selkäni takana. Germana, sinulle ei ole mitään pelättävää. Muistatko, kun kävimme Maltalla. Sinua sekin matka hieman jännitti, mutta sitten pidit Maltasta paikan päällä. Tässäkään matkassa ei sinun ei tarvitse pelätä mitään. Se on varmasti hienoin matka ikinä. Älä pelkää. Rakkaus on kuolemaakin vahvempi. Anna itsesi lähteä.´ Hän lopetti hengittämisen. Hän otti askeleen ja lähti.

Ulkona puhaltava voimakas tuuli tyyntyi ja aurinko pilkisti pilvien takaa. Kipu ja elämä hellittivät. Portti aukesi jossain toisaalla. Kävin sairaalassa siirtämässä muutamalla tunnilla omaa sisälle menoani. Enempään en voinut, sillä leikkausaikani oli seuraavana aamuna ensimmäisenä.

Me ehdimme yhdessä käydä hautaustoimistossa valitsemassa uurnan ja kukat. Haimme kaapista vaatteet ja laitoimme käsien ympärille rukousnauhan, joka oli roikkunut sairaalan lampussa anoppini toiveesta. Soitimme siskon, muita sukulaisia ja muutamia ystäviä paikalle valvomoon. Kaikki kävivät vuorollaan jättämässä jäähyväisiä. Kukin jutteli ja silitti vainajan poskea omalla tavallaan. Naapurirouva sanoi, ettei hän pääse seuraavan päivän siunaukseen, koska ei ole kaupungissa. Hän totesi, ettei hän ole siitä kovin pahoillaan, vaikka paikalla olisikin halunnut olla. Sillä on tärkeämpää olla paikalla silloin, kuin ihminen on elossa, kuin silloin, kun hän on jo kuollut. Se oli suora lohdutus minulle. Minä tiesin olevani sairaalan leikkauspöydällä samaan aikaan, kun anoppini siunattaisiin. Ainut todellinen huoleni oli luonnollisesti, kuinka mieheni jaksaa. Äitinsä hautajaisissa samaan aikaan, kun vaimo on leikkauspöydällä saattaa olla vahvemmallekin miehelle rankka paikka.

Usein kuoleman edessä moni kuuluu miettivän, mitä järkeä tässä oli tai sanovan eihän meistä jää mitään. Itse asiassa meistä jää paljon. Meistä jää koko maailma. Kukin meistä vaikuttaa kaikkeen tietämättäänkin. Ajatelkaapa vaikka tilannetta, jossa joku tuntematon ajaa autoa mennäkseen pankkiin. Minä sitten säntään tien ylitse. Hän joutuu pysäyttämään autonsa. Sen tähden hän myöhästyy vihreistä valoista ja joutuu odottamaan punaisissa minuutin. Siispä autoilija saapuu minuuttia myöhemmin pankkiin, kuin oli suunnitellut. Sen minuutin, sen yhden minuutin tähden, hän tapaakin tulevan aviovaimonsa, joka olisi ei ollut enää paikalla minuuttia myöhemmin. Minä siis jätin jäljen, sain aikaiseksi avioliiton vain kulkemalla tien ylitse. Me jätämme jälkiä koko ajan ja kaikkialle tietämättämmekin. Meidän elämämme poispyyhkiminen muuttaisi valtavasti asioita eikä ainoastaan läheistemme elämässä. Elämä on ihan valtava juttu! Se on paljon, paljon suurempi asia, kuin ajattelemmekaan.

Anoppini oli vielä tajuissa ollessaan kirjoittanut lukemansa kirjan sivuille pieniä sanoja, kauniita, yksinkertaisia sanoja. Hän kirjoitti puutarhansa kauniista kukista, joita oli istuttanut ja totesi, kuinka kauniin maailman Jumala on meille antanutkaan. Hän kirjoitti meille läheisilleenkin. Yksi lause havahdutti minut. Hän kirjoitti naapurilleen. Anna, olet ollut hyvä naapuri. Kiitos siitä!

Mieheni täytti noin viikon kuluttua äitinsä kuolemasta 50 vuotta. Suuria juhlia emme toki voineet emmekä olisi halunneetkaan pitää. Muutamia ystäviä Italiasta ja Suomesta oli tuolloin kotonamme. He vaativat syntymäpäiväsankarilta puhetta. Puheessaan, hän pyysi, että saattaa tuntua hullulta, mutta hän haluaisi, että me kaikki yhdessä tervehtisimme hänen juuri edesmennyttä äitiään. Miten niin banaalilta kuulostava yhdessä lausuttu `Ciao, Germana! ´voikaan saada niin suuren ja yhdistävän merkityksen? Eräs runoilija sanoi ihmisitä puhuessaan, että me olemme kaikki samaa haavaa. Näinhän se on. Haavat ja ilot tekevät meistä yhtä.

Saattaa tuntua järjettömältä, mutta kyllä kuolema saattaa olla kaunis. Elämä kouluttaa ja kuolema opettaa. Mieheni äidin kuolema opetti taas, senkin kuinka tärkeää on olla hyviä naapureita. Toivoisin niin, että itsekin osaisin olla hyvä naapuri, enkä vain viereisessä talossa asuville.

 

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Kiitos koskettavasta kertomuksestasi anoppisi viimeisistä hetkistä ja ajatuksistasi kuolemasta, joka meillä kaikilla on joskus edessä. Monia askel tuntemattomaan peloittaa, nuorena ja terveenä sen työntää kokonaan mielestään, mutta iän lisääntyessä se alkaa yhä enemmän askarruttaa. Toivo parempaan maailmaan siirtymisestä auttaa, uskonnollinen vakaumus tuo turvaa, mutta niitä ei kaikille ole valitettavasti annettu. Pidpän paljon kirjoituksistasi Liisa. Kaikkea hyvää sinulle elämäsi taipaleella, toivoo lehden iäkäs lukija Helsingistä

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat