Elämässä on kymmenittäin erilaisia tilanteita, joissa joudumme miettimään sitä, jäämmekö vaiko lähdemme. Kyse voi olla työpaikasta, ihmissuhteesta, yhdistyksestä, kerhosta tai vaikkapa kotimaasta. Yleisen ajatuksen mukaan näyttäisi siltä, että lähtijöitä pidetään aina rohkeampina kuin jääjiä. Varmasti usein se niin onkin. Lähteminen kohden uutta vaatii aina hieman enemmän energiaa. Uusi tuo mukanaan tuntematonta. Tuntemattomassa saattaa piillä erilaisia vaaratilanteita ja väistämättä se lisää epävarmuutta. Kolumbuskin saattoi löytää Amerikan vain luottamalla itseensä, laskelmiinsa, miehistöönsä ja laivoihinsa. Hänellä piti taatusti olla uskallusta, jotta hän lähti. Liian usein saamme kuulla surkeita tarinoita ihmissuhteista, jotka eivät toimi. Silti niistäkään ei aina edes se kaltoin kohdeltu puolisko uskalla lähteä. Työpaikka kiusaus ja huono työpaikan henki ovat jokapäiväistä elämäämme. Silti monilta puuttuu näinä päivinä rohkeus ottaa ensimmäinen askel kohden parempaa elämää: irtisanoutua ja ottaa askel kohden uutta. Olemme varmasti kaikki samaa mieltä siitä, että lähteminen vaatii usein suuratkin rohkeutta. Kaikki kunnia siis olkoon lähtijöille.

Laivalla lähtemisen riskeihin on kuulunut usein myös haaksirikko.

Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. On myös paljon sellaisia tilanteita, joissa jääminen vaatii suunnattomasti suurempaa rohkeutta kuin lähteminen. Ääritapauksia ovat varmasti itsemurhat. Usko niiden olevan tilanteita, joissa eläminen on pelottanut enemmän kun kuolema. Lopullinen lähteminen voidaan nähdä pakona tilanteesta, jota ei jaksa, pysty tai ei uskalla enää kohdata. Noissa tapauksissa ihmishengen olisi ehkä säästänyt suurempi määrä rohkeutta.

Oman elämäni jäämiskokemuksista konkreettisesti rohkeimmat ovat varmasti liittyneet nyrkkeilyuraani. Oli taatusti rohkeampaa jäädä kehään vielä senkin erän jälkeen, kun tilanne näytti omalta kohdalta toivottomalta ja jokainen lihas huusi voimattomuuttaan. En minä silti koskaan lähtenyt kesken ottelun. Kyse oli sanamukaisesti siitä, että tauolla rohkaisin mieleni kohtaamaan vielä uuden erän.

Nyrkkeillessä kehään jääminen vaatii toisinaan suunnatonta rohkeutta.

Toiset tyyppitapaukset siitä, joissa jääminen on rohkeampaa kuin lähteminen ovat usein erilaiset yhteiskunnalliset tai yhteisölliset tilanteet. Suomessa kirkko on ollut useammin kuin yhdenkerran joukkolähtemisen kohteena. Vapaassa maassa kukin valitsee uskonnollisen viitekehyksensä sen mukaan kuin itse haluaa. Se mikä minua kiusaa on se, että lähteminen yritetään naamioida rohkeaksi, radikaaliksi teoksi, vaikka kyse saattaa olla vain muutaman euron säästämisestä vuodessa. Säästäminenkin on täysin hyväksyttävää, mutta sen naamioiminen rohkeaksi ja kantaa ottavaksi teoksi on naurettavaa. Yhteisöstä eroaminehan tapahtuu näissä tapaukissa siten, että joku, joka ei välttämättä edes edusta mitään yhteisön kannalta virallista tahoa sanoo jotain, jonka kanssa en ole samaa mieltä. Siispä eroan yhteisöstä ja esittelen sen julkisesti rohkean ihmisen tekona. Tällaisissa tapauksista minusta rohkeampaa olisi nimenomaan jäädä eikä jättää kyseistä yhteisöä sellaisten käsiin, jotka minusta ovat väärässä. Lähteminenhän on tuolloin raukkamaista, kuin sotilaskarkuruus. Jos joku jättää sodan siksi, ettei halua periaatteesta tappaa sen voi ymmärtää. Mutta jos joku esittelee sen urheana tekona, vaikka syy olikin se, että pelkäsi, se on raukkamaista.

Lähteminen voi olla myös pakoa:  pakoa arjesta.

Lähteä vaiko jäädä on jokaiselle meistä jossain elämänvaiheessa merkittävä kysymys. Mitatkoon silloin kukin meistä oman rohkeutensa määrän ja toimikoon sen mukaan. Rohkeutta on sitten esitellä päätöksensä julkisesti rehellisesti. Lähdin tai jäin, koska minua ei huvita, tai minä pelkään, on eri asia, kuin jäädä tai lähteä, koska en jaksa tai jopa niin, että jään tai lähden koska omatuntoni neuvoo minua tekemään sen. Omatuntokin tuntuu olevan hieman katoava voimavara nyky-yhteiskunnassa. Henkinen laiskuus ei ole koskaan rohkeata eikä ihailtavaa. Kammottavia asioita tapahtuu maailmassa ei vain siksi, että jotkut niitä tekevät, vaan siksi, että iso joukko ihmisiä sallii niiden tapahtuvan.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Hae blogista

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat