Kirjoitukset avainsanalla yliopisto

Olen pohtinut paljon kaupunkeja ja kaupunkirakentamista viimeisten vuosien aikana. Jo historiallisesti on kaupunkeja syntynyt eri tavoin. Kaupunki on saatettu luoda tarpeeseen: tuohon tarvitsemme sataman ja niin kaupunki tehtiin. Toinen vaihtoehto on, että kaupunki kehittyi tiheään asutulle alueelle vuosien saatossa, kuin itsestään. Kaikissa tapauksissa varmasti tärkein kysymyksen asettelu on aina sama. Onko kaupunki ihmistä vai ihminen kaupunkia varten?

Sama kysymys olisi syytä esittää niin monessa muussakin asiassa nykypäivänä. Jokin aika sitten eräs lääkäri tuttavani, muisteli uraansa. Hän oli aikanaan työskennellyt erään kaupungin keskussairaalassa. Hän kertoi kuinka siellä oli alussa yksi hallintojohtaja ja hänen sihteerinsä sekä muutama kymmenen lääkäriä ja tuhansia potilaita. Kuin huomaamatta, vuosien edessä asiat muuttuivat. Potilasmäärä oli suhteellisen vakio, lääkäreitä hieman vähennettiin ja lopulta hallinnossa työskentelikin kymmenittäin ihmisiä. Hän totesi, ei niin vähän ironiaa äänessään, miettineensä usein, että varmaan sillä hallinnolla menisi paremmin, jos ei olisi kiusana lainkaan niitä potilaita. Siten he voisivat rauhassa pyörittää koko sairaalaa ihan keskenään. Sielläkin jollain pitäisi olla rohkeutta kysyä ääneen: mitä varten on olemassa sairaala? Onko sairaala potilaita vaiko potilas sairaalaa varten?

Yliopistoillekin tekisi hyvää muistuttaa mieliinsä se, mitä varten yliopistot ovat olemassa? Varhaisimmat Euroopan yliopistot olivat paikkoja, joissa oppilaat palkkasivat itselleen sopivaksi katsomansa opettajan. Sellaisen, joka oli riittävän pätevän opettamana heitä. Oppilaat ja opettaja, siinä on yliopiston ja koululaitoksenkin ydin.

Tätä ajatusketjua jatkamalla en voi olla ajattelematta sitäkin, mitä varten ovat olemassa pankkilaitokset? Voisiko olla niin, että nekin ovat ihmistä, asiakasta varten, ei niin, että ihminen on olemassa ylläpitääkseen niitä hinnalla millä hyvällä. Taidan mennä ajatuksissani jo aivan liian pitkälle, kun ajattelen, että myös hallitus sekä kansanedustuslaitos ovat olemassa ihmistä varten eikä päinvastoin.

Paluu perusasioihin on usein kivuliasta, mutta se kannattaa. Olen aivan varma siitä, että se kannattaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Usein me emme arvosta sitä, mitä meillä on. Etenkin, jos me emme maksa siitä mitään, se saattaa tuntua itsestäänselvyydeltä. Usein itsestäänselvyydet ovat Euroopassa arvokkainta, mitä meillä on. Silti meillä on taipumus halveksua niitä.

Yksi mieleenpainuvimmista tilanteista oli muutamien vuosien takainen kouluvierailuni opettajien tulkkina Beninissä, Afrikassa. Ensinnäkin suomalaiset opettajat menivät sinne kesäkuussa. He olivat toivoneet kouluvierailua ja se oli järjestetty. Koulussa olivat kaikki oppilaat (muutama sata) ja opettajat meitä vastaanottamassa. Vasta vierailun aikana kävi ilmi, että siellä oli lukukausi loppunut jo viikko sitten, mutta kaikki opettajat ja oppilaat olivat jatkaneet koulunkäyntiä viikolla, ollakseen siellä vielä, kun ulkomailta tulee opettajia heitä katsomaan. Opettajat eivät saaneet siitä sen enempää palkkaa eivätkä oppilaat parempia arvosanoja. He kokivat sen ei niinkään velvollisuudekseen, vaan tavaksi näyttää, että he ovat ylpeitä koulustaan.

Tätä vaikutelmaa vahvistivat keskustelut oppilaiden kanssa. Suomalaiset opettajat kyselivät eri-ikäisiltä (oppikoulusta-lukioon ikäisiltä), mikä on sinusta parasta koulussa? Joku sanoi matematiikka, joku vastasi kielet. Hämmästyttävän moni sanoi laajemmin: koulutehtävät tai jopa no tämä koulu yleensä. On ihan parasta, että on koulu ja voi käydä koulussa. Suomalaiset opettajatkin olivat hieman hämmästyneitä. He kertoivat, että Suomen kouluissa (varmasti monessa muussakin Euroopan maassa) oppilaan tyypillinen vastaus samaan kysymykseen on: välitunti, viikonloppu tai kesäloma.

Suomessa koulun ja koulutuksen arvostus on pelottavan heikoilla. Siihen vaikuttaa toki moni asia. Muistan nuorena opiskelijana, olin suorittanut perustutkinnon, mutta tein jatko-opintoja. Silloinen voimakastahtoinen työnantajani kerran kiukunpuuskassaan totesi: ei yliopistoja mihinkään tarvita. Kaiken voi oppia töitä tekemällä ja katselemalla kokeneempia. Mietin silloin mielessäni (en luonnollisestikaan ollut asemassa väittää vastaan), että toivon, ettei kyseinen rouva joudu koskaan vaikkapa sydänleikkaukseen, jonka tekee joku, joka on vain katsellut toisten tekemiä, ilman mitään opintoja. Erään kerran erään artikkelini kommenttiosastossa väitettiin, ettei tutkimustyötä tarvitse kukaan. Tutkimustyö vain maksaa ja siitä ei hyödy kukaan. Se oli tietenkin kiivastuksissaan heitetty kommentti. Kyllähän jokainen meistä arvostaa ruokaa, joka on tutkittu myrkyllisyyden osalta ja rokotuksiakaan ei meillä ilman tutkimustyötä olisi saati historiankirjoitusta.

Liian usein ehkä koulutus on ajateltu vain korkeakouluopintoina. Kaikki koulutus on yhtä tärkeää ja kaikkia tarvitaan. Sellainen itseasiassa syö myös korkeakouluopintojen arvoa eikä lisää sitä. Me laitamme kaiken ruohon liian helposti samaan kasvimaahan. Jos onkin arvokkaita ammatteja, joita voi parhaiten oppia tekemällä esimerkiksi oppisopimuskoulutuksen kautta, siitä ei voi vetää johtopäätöstä, että korkeakoulutukseen heitetty raha menisi hukkaan tai tietenkään toisinpäin. Eri aloille on kaikille sopivimmat tapansa kouluttaa ja sitten työ kouluttaa lopullisesti ammatin. Tuskin kukaan meistä on koulusta valmistuttuaan vielä erinomainen työntekijä ollut. Työnteossa auttavat kokemus ja rutiinit soveltamaan koulussa saatuja oppeja.  Yhtäläinen ja tasa-arvoinen oikeus koulukseen kuuluu sivistysmaahan, aina. Mutta yhtäläistä oppivelvollisuutta ja oikeutta voidaan toteuttaa kovin monin tavoin.

Antonio Giuseppe Santagata: Problemi

 

Yksi asia, mihin olen kiinnittänyt huomiotani, on suomalainen ajatus siitä, että kaveria ei jätetä. Se on kallisarvoinen ja hyvä periaate. Ketään ei saa jättää, siitä seuraa syrjäytyminen. Suomessa on ollut tukiopetusta heikoimmille lenkeille jo kauan. Mikä usein Suomessa unohtuu sen sijaan liian usein, ovat lahjakkaimmat. Ranskassa asuessani kiinnitin huomiota siihen, kuinka tehokas erityisopetus siellä oli eri alojen lahjakkuuksille. Heidät erotettiin omiin ryhmiinsä. He saivat erityistä tukea lahjojensa kehittämiseen. Suomalaisessa mallissa on ollut tapana, että kuljetaan aina heikoimman mukaan. Se ei ole reilua lahjakkaampien kannalta. Eikä se ole välttämättä hyvä yhteiskunnallekaan. Suomessa on hyvä koulu, loistavat oppilaat, erinomaiset opettajat. Suomeen ei silti Nobel-palkintoja Suomeen satele. Kaikkien alojen osaaminen, oli se kädentaitojen tai hengentaitojen hyödyksi käyttäminen on yhteiskuntakehityksen kannalta tärkeää. Kaikki oppilaat eivät ole samanlaisia. Jokaiselle pitää antaa se, mitä he tarvitsevat: oli se apua heikommille tai sitten tukea lahjakkaimmille. Ei meillä ole varaa menettää osaamista, millään alalla. Jos kaikki odottavat toista, kukin omalla lahjakkuusalueella, me emme ikinä saavu maaliin, millään alalla. Tasa-arvo ei saa olla tasapäistämistä. Tasapäistämisen seuraus on tason heikkeneminen. Se näkyy Suomessa lähes kaikilla aloilla jo nyt, valitettavasti.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat