Kirjoitukset avainsanalla rohkeus

Pettymykset ovat, niin ne ovat pettymyksiä. Vapaana kirjoittajana pettymykset ovat yleisiä. Tarjoat juttuja lehdille, painotaloille. Useimmat eivät edes vastaa. Suurin osa vastaa ei. Apurahoja tarvitaan kirjojen kirjoittamiseen. Apurahojen saannin suhde lienee 1/100. 99 apurahahakemuksista saa kielteisen vastauksen, sitten yksi joskus lopulta osuu kohdalleen. Harvoin kuitenkaan koko summalle, mitä olet hakenut. Jokaisen pettymyksen kohdatessa tärkeimmäksi osoittautuu lopulta se, miten pettymyksen kohtaa. Miten sen ylitse pääsee?

Kaltaisteni kirjoittajien tapaan olen lukemattomia kertoja joutunut etsimään motivaatiota suurin ponnistuksin. Miten vielä jaksan hakea apurahaa kahdennenkymmenen kerran, kun olen saanut lukuisia kielteisiä vastauksia. Uskoisin pitkäaikaistyöttömien tilanteen olevan samankaltainen. Miten vielä jaksaa kirjoittaa se sadas työpaikkahakemus, kun kaikki edelliset joko jäivät vastauksetta tai saivat kielteisen vastauksen.

Motivaatio on kaiken avain. Mistä löytää motivaatio nousta ja yrittää aina uudelleen ja uudelleen. Minä löydän sen arjen iloista: pienistä ja suurista. Tarvitsen onnistumisia, jotta kestäisin epäonnistumisia. Senkin tähden palkitseva kommentti ja kiitos ovat mitä tärkeimpiä. Kun joku sanoo sinulle kiitos. Kun saat viestin, jossa lukija kertoo pitäneensä kirjastasi, se on se kantava voima, joka saa kirjoittamaan taas uuden hakemuksen ja lähettämään uuden kirjaidean kustantajalle.

Juuri sinun ja minun ystävällinen sana ja kiitos saattaa olla se kantava voima, jolla toinen pääsee eteenpäin. Älkäämme siis koskaan kitsastelko kiitosta. Maailmassa on jokaista kiitosta vastaan taatusti ainakin yksi pettymys. Älkäämme siis huolehtiko pettymyksistä vaan ainoastaan rohkaisusta. Eikö olekin parempi olla hän, joka sanoillaan kantaa, kuin hän joka vetää veden alle hukkumaan?

Ole rohkaisija. Anna merkitys lähimmäisen elämälle, auta löytämään päämäärä. Mikä on parempi palkinto, kuin onnellinen ja eteenpäin kulkeva läheinen ihminen?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ovet ovat kiehtovia. Sen täytyy kertoa meille siitä, että ihminen on luonnostaan utelias. Me haluamme avata ovia, nähdä, mitä sen takana on. Se on varmasti ollut ihmiskunnan kehityksen suurin ehtokin. Jos ihminen ei ole utelias, hän tyytyy siihen mitä sillä hetkellä on. Tutkijan yksi tärkeimpiä piirteitä on uteliaisuus. Uteliaisuus vaan ei yksin riitä. Sen jälkeen, kun ovi on avattu, täytyy olla rohkeutta astua siitä sisään.

Tämä kaunis ovi on Dublinin yksi lukuisista kiehtovista ovista. Olkoon sinun kesäsi täynnä uusia ovia ja mielesi rohkeutta käydä niistä sisään

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Elämässä on kymmenittäin erilaisia tilanteita, joissa joudumme miettimään sitä, jäämmekö vaiko lähdemme. Kyse voi olla työpaikasta, ihmissuhteesta, yhdistyksestä, kerhosta tai vaikkapa kotimaasta. Yleisen ajatuksen mukaan näyttäisi siltä, että lähtijöitä pidetään aina rohkeampina kuin jääjiä. Varmasti usein se niin onkin. Lähteminen kohden uutta vaatii aina hieman enemmän energiaa. Uusi tuo mukanaan tuntematonta. Tuntemattomassa saattaa piillä erilaisia vaaratilanteita ja väistämättä se lisää epävarmuutta. Kolumbuskin saattoi löytää Amerikan vain luottamalla itseensä, laskelmiinsa, miehistöönsä ja laivoihinsa. Hänellä piti taatusti olla uskallusta, jotta hän lähti. Liian usein saamme kuulla surkeita tarinoita ihmissuhteista, jotka eivät toimi. Silti niistäkään ei aina edes se kaltoin kohdeltu puolisko uskalla lähteä. Työpaikka kiusaus ja huono työpaikan henki ovat jokapäiväistä elämäämme. Silti monilta puuttuu näinä päivinä rohkeus ottaa ensimmäinen askel kohden parempaa elämää: irtisanoutua ja ottaa askel kohden uutta. Olemme varmasti kaikki samaa mieltä siitä, että lähteminen vaatii usein suuratkin rohkeutta. Kaikki kunnia siis olkoon lähtijöille.

Laivalla lähtemisen riskeihin on kuulunut usein myös haaksirikko.

Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. On myös paljon sellaisia tilanteita, joissa jääminen vaatii suunnattomasti suurempaa rohkeutta kuin lähteminen. Ääritapauksia ovat varmasti itsemurhat. Usko niiden olevan tilanteita, joissa eläminen on pelottanut enemmän kun kuolema. Lopullinen lähteminen voidaan nähdä pakona tilanteesta, jota ei jaksa, pysty tai ei uskalla enää kohdata. Noissa tapauksissa ihmishengen olisi ehkä säästänyt suurempi määrä rohkeutta.

Oman elämäni jäämiskokemuksista konkreettisesti rohkeimmat ovat varmasti liittyneet nyrkkeilyuraani. Oli taatusti rohkeampaa jäädä kehään vielä senkin erän jälkeen, kun tilanne näytti omalta kohdalta toivottomalta ja jokainen lihas huusi voimattomuuttaan. En minä silti koskaan lähtenyt kesken ottelun. Kyse oli sanamukaisesti siitä, että tauolla rohkaisin mieleni kohtaamaan vielä uuden erän.

Nyrkkeillessä kehään jääminen vaatii toisinaan suunnatonta rohkeutta.

Toiset tyyppitapaukset siitä, joissa jääminen on rohkeampaa kuin lähteminen ovat usein erilaiset yhteiskunnalliset tai yhteisölliset tilanteet. Suomessa kirkko on ollut useammin kuin yhdenkerran joukkolähtemisen kohteena. Vapaassa maassa kukin valitsee uskonnollisen viitekehyksensä sen mukaan kuin itse haluaa. Se mikä minua kiusaa on se, että lähteminen yritetään naamioida rohkeaksi, radikaaliksi teoksi, vaikka kyse saattaa olla vain muutaman euron säästämisestä vuodessa. Säästäminenkin on täysin hyväksyttävää, mutta sen naamioiminen rohkeaksi ja kantaa ottavaksi teoksi on naurettavaa. Yhteisöstä eroaminehan tapahtuu näissä tapaukissa siten, että joku, joka ei välttämättä edes edusta mitään yhteisön kannalta virallista tahoa sanoo jotain, jonka kanssa en ole samaa mieltä. Siispä eroan yhteisöstä ja esittelen sen julkisesti rohkean ihmisen tekona. Tällaisissa tapauksista minusta rohkeampaa olisi nimenomaan jäädä eikä jättää kyseistä yhteisöä sellaisten käsiin, jotka minusta ovat väärässä. Lähteminenhän on tuolloin raukkamaista, kuin sotilaskarkuruus. Jos joku jättää sodan siksi, ettei halua periaatteesta tappaa sen voi ymmärtää. Mutta jos joku esittelee sen urheana tekona, vaikka syy olikin se, että pelkäsi, se on raukkamaista.

Lähteminen voi olla myös pakoa:  pakoa arjesta.

Lähteä vaiko jäädä on jokaiselle meistä jossain elämänvaiheessa merkittävä kysymys. Mitatkoon silloin kukin meistä oman rohkeutensa määrän ja toimikoon sen mukaan. Rohkeutta on sitten esitellä päätöksensä julkisesti rehellisesti. Lähdin tai jäin, koska minua ei huvita, tai minä pelkään, on eri asia, kuin jäädä tai lähteä, koska en jaksa tai jopa niin, että jään tai lähden koska omatuntoni neuvoo minua tekemään sen. Omatuntokin tuntuu olevan hieman katoava voimavara nyky-yhteiskunnassa. Henkinen laiskuus ei ole koskaan rohkeata eikä ihailtavaa. Kammottavia asioita tapahtuu maailmassa ei vain siksi, että jotkut niitä tekevät, vaan siksi, että iso joukko ihmisiä sallii niiden tapahtuvan.

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat