Yhteiskunta on hieman kuin pelikenttä tai tanssilattia. Kun osaamme yhteiset pelisäännöt, kaikilla on mukavampaa. Tanssitaitoinen kumppani osaa oikeat askeleet eikä tallo muita varpaille. Vai haluammeko me tosiaan pelata pasianssia loppuelämämme?

Lehtien palstat ja televisiotkin täyttyvät ihmisten psykologiaa käsittelevistä ohjeista ja neuvoista. Psykologiaa käytetään työpaikoilla valittaessa uusia työntekijöitä. Minäkin aikanaan osallistuin kouluni kautta työnvälitystoimiston psykologisiin testeihin. Niiden piti osoittaa, mikä olisi minulle sopiva ammatti. Tulos oli aika masentava. Minulle kerrottiin, etten tule toimeen kenenkään kanssa. Testi kertoi, että minulle suositeltavaa olisi tehdä töitä yksin: ilman työtovereita, ilman asiakkaita ja ilman esimiehiä. Onneksi elämä päätti toisin ja olen tehnyt töitäni asiakaspalvelussa vuosikymmeniä, vielä nauttien siitä.

Psykologiasta on tullut aikamme supertiede. Psykologia ratkaisee kaikki käyttäytymisemme, auttaa meitä elämään sovinnossa itsemme, läheistemme ja jopa kaukaisten kanssa. Minä en halveksu psykologiaa, kuten en muitakaan tieteenaloja. Uskallan kysyä, tarvitaanko sitä ihan näin suurissa määrin? Tai ehkä olisi parempi täsmentää kysymystä, tarvitaanko yksilötasonpsykologiaa näin paljon? Kun asioita tarkastellaan aina vain yhden ihmisen ja hänen psyykeensä kannalta, niin kaikista muista tulee toiseutta. Itse olen havainnut, että liiallinen itseensä keskittyminen, vieraannuttaa meidät toisistamme. Juuri siinä vieraantumisessa on yksi suurimmista ongelmistamme, johon sitten haemme apua psykologian kautta.

Jos ihminen ymmärtää itseään psykologisesti hyvin, niin onko se tae, että hän ymmärtää myös muita? Valitettavasti ei. Kaikki terapia on varmasti hyvää, kun siihen on todellinen tarve. Onko terapia yhtä hyvää, jos ainoa tarve sen taustalla on ihmisen yletön kiinnostus omaan itseensä? Voisiko käydä niin, että se lisää ihmisen itsekkyyttä väärällä tavalla? Onko yhteiskunnan kannalta hyvä, että me entistä enemmän keskitymme vain omaan itseemme ja jopa kuviteltuihin ongelmiimme?

Meille kerrotaan kansainvälisestikin testien kautta, kuinka eteviä lapsia ja nuoria meillä on. Suomessa on upea koulutusjärjestelmä ja mahtavat tulokset kouluissa. Kehumme omia lapsiamme ja lastenlapsiamme, kuinka näppärästi he jo kaksi vuotiaana osaavat käyttää kännykkää, neljä vuotiaana he osaavat pelata pelejä tietokoneilla. Olen kuullut senkin, kuinka varhain, joku osasi ihan itse laittaa television päälle. Sekin on kyllä jo aivan toinen asia, osaavatko monet nuoret tai aikuisetkaan sitten tehdä niillä koneilla muuta kuin viihdyttää itseään. Kuinka moni valtavasti tietokonepelissä pisteitä keräävä, osaa käyttää yhtä hyvin vaikkapa excel-taulukoita tai tehdä, jotain sanotaanko hyödyllistä? Kun näemme lasten käyttävän teknologiaa ja ihailemme heitä siinä teemme saman, kuin sanoisimme, että hän on hyvä harrastuksessaan tai leikeissään on täsmälleen sama asia, kuin, että hän on hyvä koulussa. Tässä näen toisinaan jotain pelottavaa. Kun me ihailemme lapsemme kykyä tehdä koneella jotain, mitä emme itse osaa, meillä liian helposti vaihtuvat roolit. Luulemme, että koska lapsi osaa käyttää konetta paremmin, kuin minä aikuinen osaan, niin hän olisikin jollain tavoin pätevämpi muutoinkin. Hän olisi enemmän aikuinen, kuin onkaan. Vanhempien ja lasten roolien vaihtuminen keskenään voi tapahtua lähes huomaamatta. Se ei ole tervettä.

Yhteiskuntamme tarjoaa lapsille koulutuksen ja erityisen tärkeänä pidetään laitteiden käsittelyä. Eikö ole hämmästyttävää, että todella suuret informaatiotekniikan nerot ovat avoimesti kertoneen, etteivät he anna lapsilleen mitään laitteita: käsipuhelimia tai tietokoneita, kuin vasta myöhemmässä murrosiässä. Onko mahdoton ajatus, että sittenkin, niin kauan, kun elämme yhteiskunnassa, jossa jo sana yhteis- viittaa yhdessä oloon, olisikin tärkeämpää kehittää lasten kykyjä yhdessä elämiseen, sosiaaliseen kanssakäymiseen. Sitten sen muun, kuten tietotekniikan ehtii oppimaan myöhemminkin, kun alkeellinen yhdessä elo sujuu mutkitta. Ehkä silloin ei olisi niin suurta tarvetta kaikelle sille itsetutkiskelullekaan nimenomaan terapian kautta, jossa keskitytään vain minuun, minun muistoihini ja minun traumoihini. Olisiko koko elämä vähemmän raskasta ja vähemmän terapiaa kaipaavaa, jos keskittyisin myös niihin muihin, ympärillä oleviin ihmisiin? 

Kenellekään ei ole edes mikään uutuus kun vitsailemme, että ennen ystävät tapasivat toisensa ja juttelivat keskenään. Nykyisin he kokoontuvat toisiaan huomaamatta. Kaikki keskittyvät omaan virtuaaliseen maailmaansa, joka on, kuten kaikki tiedämme, kaukana todellisuudesta. Virtuaalimaailma onkin siinä mielessä mukava, että sen voi kokonaan kontrolloida itse. Todellisessa maailmassa en voi pitää samaa itselleni edullisinta ilmettä kokoaikaa ja tuuli saattaa sotkea hiukseni. Virtuaalimaailman selfie-kuvissa voin jopa säädellä miltä puolelta kuvan itsestäni otan. No, kuvaan tietenkin siltä paremmalta puolelta. Tässä itseeni keskittymisen ilmapiirissä, meistä on tullut kykenemättömiä kohtaamaan muita ihmisiä.

Meille suomalaisille on aina ollut vaikeaa tervehtiä toisiamme hississä. Tottakai on alun alkaenkin ollut mahdotonta, että kun menemme jonoon: apteekissa, terveyskeskuksessa, poliisiasemalla, linja-autopysäkillä, että me avaisimme suumme ja kysyisimme, kuka oli viimeinen. Jotta suumme ei kuluisi liikaa, meille kehitettiin jopa numerolaitteet jonotukseen. Tiedän, ovathan numerot mukavia. Niiden ansiosta jonosta voi poistuakin hetkeksi. Minusta kuitenkin se, kun kysyn, kuka on viimeinen, tarjoaa muutenkin mahdollisuuden keskustella ja lyhentää jonotusajan tylsyyttä. Merkittävää on se, että numerojonotus aloitettiin juuri pohjoismaissa. Monin paikoin Välimerta sitä ei ole edelleenkään. Samoin, kuin linja-autopysäkeillä, myös virastoissa on tyypillistä kysyä, kuka teistä on viimeinen.

Paljon vouhotetaan cybervaaroista, siitä, kuinka esimerkiksi sähkön katkaisemalla saa nykyaikaiset kaupungit paniikkitilaan. Totta ihmeessä saa, jos me emme osaa enää edes jonottaa ilman digitaalitauluja, koska se vaatisi ihmisten välistä kommunikaatiota, niin, miten ikinä selviäisimme yhtään mistään muustakaan.

Kun meitä häiritsee se, mitä naapuri tekee, on mukavampaa ottaa yhteyttä KIRJEITSE isännöitsijään tai laittaa vihainen ja ilkeä lappu rappukäytävään anonyymina, kuin sottaa naapurin ovikelloa ja ottaa asiaa puheeksi. Sosiaalinen media on tarjonnut myös uuden kanavan, voimme moittia naapuriamme senkin kautta.

Oma aika on varmasti hyväksi, mutta jos kaikki aika on vain omaamme, miten me voimme tehdä töitä, viettää vapaa-aikaa tai yleensä elää yhdessä kenenkään kanssa. Jotta tulevat sukupolvet eivät tarvitsisi ihan näin valtavaa määrää yksilöterapioita, hyvänolon opettamista ja jopa psyykelääkkeitä, voisimmeko ottaa lasten kotikasvatuksen ja jopa koulun opetusohjelman keskeiseen sisältöön yhdessä olemisen opettamisen, toisille puhumisen, toisen kunnioittamisen, lähimmäisen huomioon ottamisen. Niinkin ikivanha keksintö, kuin leikit tukevat juuri sitä. Ne kehittävät mielikuvitusta ja ennen kaikkea ne auttavat oppimaan rooleja. Niiden roolien kautta leikit auttavat ymmärtämään toista ihmistä.

Kauan eläköön täysin aliarvostettu sosiaalinen kanssakäyminen! Uskokaa tai älkää, se ratkaisee kovin monta ongelmaa!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat