Me kaikki tiedämme, että varkaus on rikos. Laki säätää siitä rangaistuksen. Tuskin kukaan meistä on sitä mieltä, että varkaiden tulisikaan päästä pälkähästä. Ehkä hieman asiaa lieventävänä pidämme sitä, jos todella varastaa tarpeeseensa. Jollakulla on kova nälkä, ja hän varastaa leivän. Sitä me emme pidä niinkään pahana. Kukapa meistä ei toimisi juuri samoin? Ehkä vieläkin puolusteltavampana voimme pitää äitiä tai isää, joka varastaa sen leivän omalle lapselleen, jolla on nälkä. Vanhempien vaisto ohjaa suojelemaan tulevia sukupolvia. Mitäpä sitten ajattelemme, jos kuulemme, että vanhemmat varastavat lapseltaan? Se kuulostaa hirvittävältä. Tietenkin, jos lapsi eläisi yltäkylläisyydessä ja vanhemmilla ei oli ruokaa, ehkä sitten ymmärtäisimme tai haluaisimme ymmärtää. Hirvittävältä kuulostaa sellainen kuvitteellinen tilanne, jossa vanhemmat elävät yltäkylläisyydessä, heidän lapsensa eivät niinkään ja silti he varastavat lapsiltaan. Vai onko se kuvitteellista? Sellaiseen on vaikea keksiä mitään puolusteluja ja tekosyitä. Sen täytyy olla rikoksista kammottavimpia. Me kaikki syyllistymme siihen päivittäin. Me olemme viemässä tulevaisuuden nuoremmilta sukupolvilta.

Kun olin lapsi, koulussa kerrottiin öljykriisistä. Muistikuvani ovat hieman hämäriä, mutta kyllä se pelotti. Kriisi herätti paljon kysymyksiä pienessä päässä: mitä nyt ja miten sitten? Miten minun käy? Miten perheeni käy? Miten ihmeessä koko maapallon lopulta käy? Aikuiset rauhoittivat kyselevää pikkutyttöä. Minä luotin aikuisiin. Kyllä he osaavat tämänkin hoitaa. Minä jatkoin leikkejäni ja olin vakuuttunut siitä, että isommat hoitavat. Minulla ei ole syytä huoleen.

Vanhana totuutena kerrotaan, että pikkuvarkauksista tuomitaan aina, mutta, kun riittävän paljon varastaa siitä tuleekin hyväksyttävää. Sillä kaikki haluavat olla rikkaan ja voittajan puolella. Sama pätee kaikkiin rikoksiin. Jos tapan yhden, olen murhaaja; jos tapan monta, olen massamurhaaja. Jos tapan puolimiljoona, nimeni on Napoleon ja jälkipolvet muistavat minua sotasankarina. Muistan aivan nuorena jossain törmänneeni väkivallan määritelmään. En valitettavasti voi antaa kunniaa kenelle se kuuluu. En muista kenen filosofin idea se oli. Siinä kuitenkin puhuttiin kolmenlaisesta väkivallan mallista. On suoraa fyysistä väkivaltaa. Se on paha. Toiseksi on psyykkistä väkivaltaa. Se on myös paha. Sitten on rakenteellista väkivaltaa. Se on oikeastaan kaikkein pahinta, koska se koskee niin monia. Sen äärimmäisilleen viety yksinkertainen esimerkki on se, että minä söin tänäänkin ja jossain on joku, joka ei ole syönyt viikkoon. Muistan tämän ajatuksen luettuani sen vaivanneen minua viikko ja kuukausikaupalla. Minun oli paha olla. Ajatukseni olivat levottomia. Mietin, miten minä voin elää tekemällä tällaista väkivaltaa koko ajan, päivittäin ja aina? Sitten kävi, kuten meille kaikille käy. Opin olemaan ajattelematta sitä koko ajan. Se on hieman sama, kuin oppia elämään sen totuuden kanssa, että kohtapuoliin kuolen, elämähän on loppujen lopuksi aika lyhyt.  Tai se totuus, että liikenteessä kuolee ihmisiä päivittäin. Kyllä minä silti liikenteeseen menen joka päivä sen kummemmin pelkäämättä. Jos mietin kauheuksia taukoamatta, ei elämästäni tule enää mitään. Elämäni ei ole enää elämien arvoista. Ihminen oppii sivuuttamaan asioita. Ihminen on loppujen lopuksi äärimmäisen mukautuvainen. Niinhän hajuaistimmekin on. Muistan aina, kun lapsena kesämökkimatkallamme ajoimme usein Valkeakosken lävitse. Selluloosa haisi siellä voimakkaasti. Mutta jos siellä viivähti yhtään, niin hajuun tottui. Niin minäkin totuin ajatukseen, että elän rakenteellisessa väkivallassa. Sitä tottumista kutsutaan kai aikuistumiseksi. Ajatus on kuitenkin kammottava. Aikuistumiseen kuuluu omantunnon tukahduttaminen.

Ympäristön tuhomainen on rakenteellista väkivaltaa tulevia sukupolvia kohtaan. Italiassa maavyörymiä on lähes vuosittain. Rannikko on asfaltoitu ja rakennettu niin täyteen, että sadevesi ei pääse enää imeytymään mihinkään. New Yorkin kaupungin asfaltin määrä on uskomaton. Siellä kävellessään äänisaasteen määrä pelkästään ilmastointilaitteista on kammottava. Espanjan pohjavesivarannot ovat vain 40% siitä, mitä niiden kuuluu olla. Jossain joku pelaa isoilla rahoilla. Jossain leikitään seteleillä ja numeroilla, joiden arvo on itse asiassa vain se, minkä sovimme niille annettavan. Joskus mietinkin, miten käy, jos huomenna me kaikki sanoisimme, että emme pelaa tätä monopolia enää emmekä suostu uskomaan virtuaalisiin arvoihin, joita annamme paperipaloille ja tietokoneen ruuduilla näkyville numeroille? Niin sanotusti jättäisimme kaikki pelilaudan. Nuoria kiihotetaan joka puolella maailmaa vihaamaan tosiaan ja taistelemaan, milloin minkäkin asian puolesta. Sivistys, joka on kaikista ihmiskunnan rikkauksista kallisarvoisin, joutuu sekin kumartamaan virtuaalisia paperinpalojamme.

Kävin aikoinaan retkellä Gibraltarilla. Siellä elää noin 200 pienen apinan eli magotin yhdyskunta. Ne ovat suloisia. Minulle tuotti suurta riemua katsella niitä. Ne ovat ainoat Euroopan apinat. Niitä eli aikoinaan paljon Euroopassa: Keski-Saksassa ja Irlannissakin. Sitten joku, kauan aikaa sitten päätti, että hänen omat hankkeensa ovat apinoita tärkeämpiä. Hän vei minulta, sinulta, meiltä kaikilta mahdollisuuden nähdä magotteja muualla kuin Gibraltarilla tai Pohjois-Afrikassa.

Mitä päätöksiä minä teen päivittäin omassa elämässäni, jolla minä kiellän joltakulta tulevaisuuden Liisalta mahdollisuuden siihen, mistä olen itse saanut nauttia? Minä teen niitä paljon: valitessani ruokaani, kulkuneuvojani, vaatteitani. Joskus mietin sitäkin onko minun säästämäni viisi euroa sen arvoinen, että sillä evään tulevilta sukupolvilta jotain tärkeää? Kaikkein kamalinta on se, että enää en voi sanoa, kuin pikkutyttönä: kyllä ne aikuiset tämän hoitaa, minä voin leikkiä rauhassa. Minähän olen nyt se aikuinen. Jos minä varastan tulevalta sukupolvelta, se on rikos. En uskalla edes ajatella, millainen rangaistu siitä minulle kuuluisi. Omatunto ei rauhoitu enää tottumalla hajuun. Minulla se rauhoittuu vain tekemällä niitä pieniä valintoja. Voisin ajatella, ei se mitään auta. Se ei ole totta. Se auttaa, edes minun omaantuntooni. On mukavampi katsoa peilistä itseään häpeämättä muutakin kuin niitä iän tuomia juonteita ja kaksoisleukaa.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat