Anoppini sammuu pikkuhiljaa kuin kynttilä lähetessään loppuaan. Sairaalassa käydessäni, sen hetken, kun hän on hereillä, hänen silmissään on hymyilevä pilke. Hän on aina sopivassa tilanteessa hokenut: meissä on elämä, kunnes kuolemme. Hieman samanlaisen sanonnan olen nähnyt muuallakin. Jonain päivänä, meidän kaikkien pitää kuolla, kaikkina muina ei.

Onko tämä nyt sitten tapa aloittaa blogi, puhumalla kuolemasta? Minulle jo yliopiston kirjallisuuden historian tunneilla opetettiin, että kaikki menestys teokset puhuvat aina rakkaudesta ja kuolemasta. Ovathan ne sentään kaksi tämän elämämme suurinta mysteeriä. Rakkautta myydään, pohditaan, juhlitaan, mainostetaan, korostetaan kaikin tavoin. Kuolema yritetään lakaista maton alle, yritetään teeskennellä kuin sitä ei olisikaan. Kuolema on kuitenkin se, joka antaa elämällemme järjen ja arvon. Jos kuolemaa ei olisi, elämä olisi ikuinen. Silloin elämä ei olisi arvokas ja ainutlaatuinen. Me arvostamme hetkellisiä, katoavia ja harvinaisia asioita. Kun jokin asia on aina saatavilla, se ei kiinnosta meitä enää. Niin käy valitettavan usein juuri omalle elämällemme. Otamme sen itsestään selvyytenä. Elämä on saatavilla joka hengityksellämme, läsnä joka aamussamme, kulkee mukana päivissämme, kunnes… Niin kunnes, sen katkaisee kuolema: se ihmeellinen mysteeri.

Yksi älyttömimmistä sanonnoista, jota olen kuullut, kuolemaan liittyen on: minusta kuoli osa hänen mukanaan. Sehän on juuri päinvastoin. Hänen kuollessaan osa hänestä jäi elämään minun mukanani, kuulostaa paremmalta tai ainakin todemmalta.

Vajaa kaksi vuotta sitten olin itse sairaskohtauksen saaneena neurokirurgisella osastolla Italiassa, Veneton maakunnassa. Minulla ei ollut siellä lähellä ketään läheisiä, olinhan ollut työmatkalla. Minut vietiin ambulanssilla sairaalaan ja löysin itseni samasta huoneesta koomassa olevan rouvan kanssa. Ensimmäisiä muistikuviani on hoitaja, joka antoi minulle kutsunapin ja sanoi: paina tuosta minuuttia ennen kuin kuolet, anna meille mahdollisuus. Muistan ajatelleeni, että tästä hoitajasta pidän, arvostan hänen huumorintajuaan.

Huoneessani olevan jo kaksi viikkoa koomassa olleen rouvan lähellä oli koko ajan joku läheinen valvomassa. Häntä ei haluttu jättää yksin hetkeksikään. Hänen vanhempi tyttärensä oli heti äidin saatua aivoinfarktin lähtenyt töistään sanoen työnantajalleen, olen niin kauan poissa, kuin äitini tarvitsee. Jos sillä aikaa haluatte irtisanoa, irtisanokaa toki. Aikamoinen asenne ja omistautuminen, muistan miettineeni, kun hän sen kertoi. Meistä tuli ystävät, vietimmehän tuolloin paljon aikaa yhdessä. Me pidämme edelleen yhteyttä tosiimme. Meistä tuli enemmänkin kuin ystävät, meistä tuli nimittäin salaliittolaiset. Hänellä oli ajatus siitä, että luontaistuotteet hoitavat. Hän kertoi aina hoitaneensa haavoja savella. Koskapa äidin aivoissa oli verenvuoto, hän toi sairaalan tyynyn alle savikääreitä. Hän pyysi aina minua vahtimaan ovea, ettei kukaan näe, kun hän laittoi niitä sinne. Hän arveli, etteivät lääkärit ja hoitohenkilökunta arvosta hänen oma-aloitteisuuttaan.

Minä potilaana kuulin ja näin asian toisenkin puolen. Kun hoitajat tulivat pesemään äitiä, kaikki muut, myös tytär, ajettiin aina huoneesta pois. Minä toki potilaana jäin huoneeseen. Kuulin hoitajien keskustelun.

-Voi ei, täällä on taas tätä savea.

-Annetaan olla. Ollaan, kuin ei huomattaisikaan.

-Toki, Eihän siitä haittaa ole ja on niin tärkeää tyttärelle. Hän voi ajatella olevansa hyödyksi.

Koomassa olevaa äitiä käännellessään hoitajat juttelivat hänelle koko ajan. – Tiedän, että vihaat minua kaunotar, mutta minun pitää vielä kääntää sinua kerran. – Nyt vielä yksi voimanponnistus ja yöpaita on vaihdettu. Kaikki kuulemani hoitajien repliikit olivat ihmistä arvostavia, lämpimän humoristisia ja täynnä inhimillisyyttä. Se tuntui potilaana ihmeen hyvältä.

Minun sairaalaan saavuttuani kaikille kävi ilmi, että menisi muutama päivä, ennekuin mieheni ehtisi Espanjasta paikalle. Minulle muodostettiin välittömästi sosiaalinen verkosto. Sairaalan henkilökunta soitti heti lähiluostariin. -Tulkaa, täällä on yksinäinen neurokirurgian osastolla. Sisaria kävi. He toivat kaiken, mitä mahdoin tarvitakaan. Naapurivuoteen koomarouvan perheestä tuli alta aikayksikön minunkin perheeni.  Edelleen saan kutsuja häihin ja syntymäpäiville. He kaikki tietävät, ehkä jopa joitain vanhoja ystäviäni paremmin, mitä lehtiä ja kirjoja luen. Hehän hankkivat niitä minulle päivittäin. Sairaalassa meillä oli aikaa tosillemme: jutella ja kuunnella toisiamme. Minä tunnen yksityiskohtia myöden koomarouvan viimeisen matkan Arezzoon hänen jo aikuisten lapsenlapsiensa kanssa. Tiedän, miten voimakkaalla ihastuksella hän oli reagoinut nähdessään varhaisen renessanssin mestarin Piero della Francescan maalaaman maalaussarjan Pyhän Ristin ihmeestä. Se kerrottiin minulle niin elävästi, että tuntuu kuin itse olisin ollut paikalla näkemässä. En koskaan päässyt juttelemaan koomarouvan kanssa, mutta tiedän hänen elämästään enemmän kuin monen silmäkkäin tapaamani ihmisen elämästä. Tiedän myös kaiken hänen kuolemastaan.

Eräänä aamuna, varhain, kello viisi, hengityskoneen kohina lakkasi. En tiedä heräsinkö siihen vaiko tyttären huutoon: äiti, äiti! Hänen äitinsä oli lähtenyt. Henkilökunta totesi kuoleman ja lähti soittamaan pappia paikalle. Pappi tuli vasta kello seitsemän. Kahden tunnin ajan silittelin vanhemman tyttären hiuksia, pidin häntä sylissäni, puhuin, mitä mieleeni tuli ja seurasin muun perheen tuloa vireisen vuoteen viereen. Kukin reagoi kuolemaan omalla tavallaan. Pappi tuli, sureva seurue ja ruumis siirrettiin pois. Viereeni tuotiin toinen koomapotilas. Hän kuoli tunnin sisällä, paljon hiljaisemmin ja vähäeleisemmin.

Sitten minut siirrettiin toiseen huoneeseen. Johtava lääkäri totesi, että siinä oli minulle ollut kuolemaa riittävästi yhden vuorokauden tarpeisiin.

Ei huonetoverini kuolema vienyt minulta mitään, se päinvastoin jätti minuun jotain. Sairaalaolostani yksi tärkeimmistä kokemuksistani oli kuolema. Kuolema kohtaa jossain vaiheessa meidät kaikki, ihan kaikki. Kuolema on mysteeri ja suuri kokemus. Se on osa ihmisyyttämme. Se on meitä kakkia yhdistävä tekijä. Koettuamme kuoleman kukaan meistä ei varmasti ole enää entisenlaisensa. Millaisia sitten olemme? Sitä me emme tiedä. Meidän pitää vain odottaa ja nähdä se aikanaan. Kuolema on väistämätön, ihmisyyteen kuuluva sekä suuri kokemus. On väärin peitellä sitä, on väärin unohtaa se tietoisesti ja hölmöä pelätä sitä. Sairaalassa seurasin kahden huonetoverin kuolemaa lyhyessä ajassa. Voin vain todeta, että kuolemaan on syytä suhtautua arvokkuudella, jopa arvostaen. Sehän juuri antaa elämällemme järjen. Siihen saakka meillä on tämä elämä! Kun anoppini aika tulee, minulle jää hänestä hänen silmiensä pilke, kaiken muun muassa.

 

 

Kommentit (13)

Jalat maassa

Kauniita, lohduttavia ajatuksia - myös realistisia, silti niin lämpimästi ilmaistuna. Sain kirjoituksesta paljon voimaa jatkaa viimeaikaisia pohdintojani elämästä ja kuolemasta. Ovatko ne oikeita? Sitä ei voi kukaan päättää, mutta on hieno tunne huomata, että Liisa osasi pukea osan minunkin ajatuksistani sanoiksi. Lisäksi sain uutta näkökulmaa pohdintoihini. Annoit Liisa kirjoituksellasi enemmän kuin ehkä ajattelitkaan.

Suruvaippa

Lämmin kiitos ajatuksistasi kuoleman ympäriltä. Pohdin paljon samankaltaisia asioita juuri nyt suuren suruni keskellä, enkä osaa vielä jäsennellä oikealla tavalla koko asiaa. Kirjoituksesi antoi voimaa ja uskoa paremmasta ja uudenlaisen näkökulman muistella tytärtäni ja oivaltaa, että osa hänestä jäi elämään minussa. Odotan kevättä ja valoisia aurinkoisia päiviä, jotka myös antavat voimaa mennä elämässä eteenpäin!

Kiitos Liisa ja kaikkea hyvää Sinulle blogisi parissa!

Hellevi

Kiitos ihanan lämpimästä tekstistäsi!
Luin sen liikuttuneena, samalla itse kerraten äitini viimeisiä hetkiä. Hän siirtyi tuonilmaiseen viime heinäkuussa.  Sairaalassa järjestettiin saattohoidon ajaksi hänelle huone, jossa me hänen lapsensa (lue: aikuiset) voimme olla hänen kanssaan kaikki ne viimeiset kolme päivää ja kaksi yötä. 
Hoitajat olivat huomaavaisia lähtevää kohtaan. Vaikkei hän ollut enää tietoinenkaan, niin silti häntä kohdeltiin hellästi ja henkilökohtaisesti. Ja toki tämä kokemus kasvatti meitäkin, jälkeenjääneitä, niin yksilöinä kuin yhdessäkin.
Kuoleman kohtaaminen voi olla kaunis kokemus, kaiken surun ja irtipäästämisen keskelläkin. 

Onnea uudelle blogillesi, palaan tänne vielä!

Nita

Aivan ihana kirjoitus ♥
Kuolevan käsittely ylläkerrotuin tavoin on äärettömän kunnioittavaa ja arvokasta.
Nämä hoitajat osasivat hoitaa potilasta laaja-alaisesti ottaen huomioon myös perheen ja heidän tarpeensa.
Tämä poisnukkunut rouva elää monissa tarinoissa vielä kuolemansa jälkeen ja niinkauan kun poisnukkunut mainitaan, hänen elämänsä ei ole mennyt hukkaan.
Ihanaa kevättä sinulle ja läheisillesi, kiitos mielenkiintoisesta tekstistä :) ♥

Vierailija

Ikivanha juttu uudessa paketissa, oispa Suomessa samanlaista kuin Etelä-Euroopassa!

Oma kokemus on että itsepalvelu voittaa perus suomalaisen jurnuttavan "asiakaspalvelijan" 10-0. Samaa mieltä rakenteista, varsinkin pankit käyttää itsepalvelua rahastukseen.

Kaarinantytär

Kiitos Liisa! Äidilläni aloitettiin saattohoito tänään, kovin pitkää aikaa hän ei enää jaksa vaan elämä lipuu hänestä pikkuhiljaa. Toki ikääkin on jo kunnioitettavat 96-vuotta, mutta äiti on äiti ja toivoisin että minulla olisi äiti aina, äiti jolta kysyä neuvoa kun elämä heittelee ongelmia tielle.
Kiitos ihanasta tekstistä, jos saan luvan, lainaan siitä osan kun on aika sanoa hänelle jäähyväiset? Äiti tosiaan jää elämään meihin, kuinka lohduttavaa.

Sirautus

Loistavia ajatuskulkuja, kiitos kirjoituksistasi. Elämän makua!! Minä suren tuntemani Suomen katoamista 😔 Tästä on tulossa näköalattomien, ahneiden ja tylyjen päättäjien, ja lammasmaisesti kaikkeen typeryyteen ja "kehityksen" takaperoisuuteen alistuvien harmaiden ihmisten maa 🤔

Vierailija

Asiakkaalle kyse on ajasta, vaivasta ja hinnasta.

Automaateilla ja internet-palveluissa asiointi vie tuskin enemmän aikaa kuin asiakaspalvelijan kanssa? Oma kokemukseni automaateista on huomattava ajansäästö verrattuna asiakaspalveluun.

Vaiva on subjektiivinen kokemus. Lentokenttien palveluautomaatit ovat loistava esimerkki. Käytännössä yhtiöillä on aina myös kassat, se on oma valinta käydä automaatilla. Jos seuraa tilannetta kentillä, niin automaatit taitavat ohittaa suosiossa kassat. Veroilmoituksen hoitamisella sähköisesti on hyvin vähän tekemistä itsepalvelukulttuurin kanssa, aivan hyvin sen voi hoitaa sähköisesti tietokoneella kirjanpitäjän kanssa. Näin vain sekä minä, kirjanpitäjä, että verottaja säästävät aikaa ja vaivaa. Noita mainostettuja virheitäkin tulee vähemmän automaatin kanssa.

Yhteiskunnan kannalta meidän tulee katsoa sekä asiakkaan että asiakaspalvelijan yhdessä käyttämää aikaa. Jos tuota kokonaiskustannusta voi säästää, vapautuu resursseja muuhun toimintaan. Sekään ei ole suoraan automaation syy, että länsimaista häviää työpaikkoja.

On täysin ymmärrettävää, ettei digitalisoituminen ole kaikkien mieltymysten mukainen, mutta se voi hyvin perustellusti olla silti suuremman joukon etu, jopa sitä vastustavien.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat