Kirjoitukset avainsanalla tunne

Joan Miron (1893 – 1983) vuonna 1953 maalaama teos Rakastavaisten itku on Joan Miroa tyypillisimmillään. Kandinskyn esimerkin innoittamana hän jätti esittävyyden, vaikkakaan ei aivan kokonaan. Hänen teoksissaan on joku viite todellisuuteen näennäisestä abstraktista ilmiasustaan huolimatta. Hän oli myös innostunut surrealismista ja sitä kautta ihmisten alitajunnasta ja tunteista. Samalla hän on kuitenkin ilmeisen innostunut jonkinlaisen alkuihmisen ideasta. Miro näyttää ajattelevan, että meillä kaikilla ihmisillä on samanlaisia tai ainakin samankaltaisia tunteita. Hän on myös hyvin tietoinen kulttuuri- ja taidehistoriasta. Hän otsikoi teoksensa siten, että se on alluusio teokseen Itku Kristuksen ruumiin äärellä. Tässä itku, yhteinen suru koskettaa molempia rakastavaisia. Itkun syykin meille selviää. Kyseessä on lähtö. Toinen nousee kuin taivaaseen tai avaruuteen, toinen jää maanpäälle. Taivaan kuvaamiseen riittää pari lähes luolamaalaus graffitin tyylistä merkkiä: kuunsirppi ja tähti.

Miro on mies, joka runoilee pensselillään. Samalla tavoin, kuin runoilija muutamalla sanalla saa kokonaisen tunteen voimakkaasti eteemme, Miro onnistuu luomaan kaipuun ja tunnelman muutamalla viivalla. Tämän teoksen maalaamisen aikoihin Miro ja muutama muukin eurooppalainen maalari innostui tähtitaivaan kuvaamisesta. Tähtitaivaan tarkkailijoina ihminen on kautta aikain yhdistänyt tähtiä tehden kuvioita kuin yhdistämällä pisteitä viivoilla toisiinsa. Tässä teoksessa on samaa tunnelmaa. Hahmot ovat kuin tähtiä tai niistä yhdistelemällä saatuja kuvioita. Se saa ajatuksemme nousemaan kosmiseen, meitä kaikki ihmisiä yhdistävään tilaan ja tunteeseen. Meillä ihmisinä on samat tunnekokemukset. Me voimme ymmärtää toisiamme. Olemme samaa kaikkeuden osaa, silloinkin, kun surrealismi muutoin korosti yksilöllisyyttä. Miro kuljettaa meidät yksilöstä kohden ihmisyyttä yleensä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kielteiset tunteet tekevät hyvää siinä kuin positiivisetkin. Se tulee mieleen, kun käy vaikkapa keskitysleireillä. Minä olen käynyt Euroopassa muutaman kerran Birkenaussa, joka tunnetaan paremmin saksalaiselta nimeltään Auschwitz ja Ranskan Alsacessa sijaitsevassa Struthofissa sekä Kambodžan ja Vietnamin vastaavilla paikoilla. Ahdistaviahan ne ovat. Suru on läsnä konkreettisesti, kuin vahva kangas kehon ympärillä. Kärsimyksen läsnäolo on kammottava. Se tuntuu painostavana hartioilla. Jopa ilma tuntuu raskaammalta hengittää. Silti olen sitä mieltä, että jokaisen olisi syytä käydä vastaavissa paikoissa. Nuoretkin on hyvä viedä sinne. Me emme saa unohtaa. Unohtaminen saa nimittäin ihmisen tekemään samoja virheitä.

Vaikka useissa lastenkasvatusoppaissa sanotaan, että jokaiselle on oikeus omiin virheisiinsä, niin kansakunnilla ei sitä oikeutta ole. Kansakunnilla ei saa olla sitä samaa oikeutta. Historiasta voi ja siitä täytyy oppia. Oppimisen edellytys on muistaminen.

Kovin usein haluamme varjella itseämme ja läheisiämme kielteisiltä tunteilta. Surussa rypemisessä ja sen terveessä kokemisessa silloin tällöin on vissi ero. Vaikka meille kuinka yritetään todistella kevyessä mainos ja markkinamaailmassa, että kaikki päivät voivat olla juhlaa, arjen voi unohtaa ja tehdä kivan pitämistä koko elämästään, ei se ole oikein eikä edes mahdollista. Jossain vaiheessa suru meidät tavoittaa joka tapauksessa. Jos me emme ole lainkaan valmistautuneita suruun emmekä ymmärrä sen olemusta ja tarpeellisuutta, voi surun kanssa ensikohtaamisesta tulla kohtalokaskin. Yksi syy päihdeongelmiinkin on kykenemättömyys käsitellä kielteisiä tunteita.

 

Suru ja ahdistus auttavat meitä kasvamaan ihmisenä ja ihmisiksi sekä toivottavasti elämään ihmisiksi!

Jos kesäisen matkasi varrella on mahdollisuus käydä vaikkapa keskitysleirillä, mene. Se auttaa ymmärtämään. Ihminen on tunteva ihminen ja tunteet tekevät hyvää, meille ihan kaikille!  

KUVAT: Birkenau I ja II

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat