Kirjoitukset avainsanalla ihminen

Minä innostuin kvanttimekaniikasta. Eräs ystäväni on kiinnostunut siitä ja hän näytti minulle videolta muutamia luentoja koskien aihetta.

Jälleen kerran tuli todistetuksi se, että hyvä luennoitsija saa innostumaan, mistä tahansa. Toisaalta tuli todistetuksi myös se, että ihminen on luonteeltaan älyllisesti utelias. Minä olin luullut, että saattaisin olla maailman viimeinen ihminen, joka kiinnostuu aiheesta. Mitä vielä? Se vei aivan mukanaan. Hyvä luennoitsija kysyi kysymyksiä tavalla, jota jopa minä asiaan vihkiytymätön ymmärsin ja sillä tavoin hän sai minut kysymään lisää.

Minua on jossain määri arveluttanut, jopa ärsyttänyt nettimedia tapa tehdä täysin tyhjän päiväisten juttujen otsikoita, siten, että niissä kysytään aina jotain. Tavallisin ja mielikuvituksettomin otsikko alkaa sanoilla tiesitkö ja jatkuu: miten saat tai et saa syödä tai mitä virheitä teet harjatessasi hampaitasi, kun petaat sänkyäsi tai mitä tahansa muuta yhtä ylentävää. Silti ne toimivat klikkausjournalismissa hyvinkin. Se johtuu juuri avoimesta kysymyksestä. Me olemme uteliaita ihmisiä. Avoin kysymys houkuttaa näkemään vastauksen, vaikka sen jo ennalta arvaisi typeräksi.

Kysymys on se, joka on saanut ihmiskunnan selviytymään ja kehittymään. Kysymys on se, joka on tehnyt ihmisistä ihmisiä. Kysymys on siunaus ja on se kyllä myös risti, jota kannamme. Elämämme on kiireistä juuri kysymystenkin tähden. Sillä jokaisen vastauksen takaa löytyy aina uusi kysymys. Kysymykset ovat lanka, jota seuratessa pääsee eteenpäin, mutta ei koskaan perille. Toisaalta tiedettä ei olisi ilman kysymyksiä ja ihmiskulttuuria ei olisi kehittynyt ilman niitä. Ehkä jokaisen ajan suurin dilemma onkin siinä, että se kysyy oikeanlaisia kysymyksiä eikä edistyksen salaisuus piilekään oikeassa vastauksissa. Vastaukset tulevat aikanaan, ne oikeastikin, kun me vain osaamme kysyä oikeanlaisia kysymyksiä. Tämän minä luulen oppineeni niistä videoiduista luennoista kvanttimekaniikasta. Se toimi arkielämässäkin. Jos elämäni jummittaa, koska en löydä vastausta, niin ehkä se johtuukin vain siitä, että kysyn itseltäni ja elämältäni täysin vääränlaisia kysymyksiä. Sen sijaan, että kysyn, missä on se Graalin malja, joka tuo hyvää ja kaunista, pitäisikö minun kysyä ennemminkin: mikä lopulta on Graalin malja? Mikä on elämässä hyvää?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Humanismin perusajatus on selkeä jo 400-luvulla eKr vaikuttaneella filosofilla Protagoraksella. Hän sanoo: kaikkien arjen asioiden tarpeen mitta on ihminen, sellaisina kuin asiat olleessaan ovat, ja myös silloin kuin niitä ei ole, myös silloin.

Näinhän se on. Me emme voi mitata mitään muutoin kuin omasta itsestämme ja ihmisyydestämme käsin. Me emme voi mennä itsemme ulkopuolelle ja mitata toisilla mitoilla ja arvioida ulkopuolisesti itsestämme tai maailmaa. Me olemme oman ihmisyytemme vankeja. Muun kuvitteleminen on sulaa hulluutta, suuruuden hulluutta. Ihmisessä on hyvä olla nöyryyttä. Jos sitä ei ole, niin siitä muistutetaan. Mikään ei ole helpompaa kiireisessä maailmassa, kuin luulla itseään kaiken kestäväksi koneeksi. Kyllähän minä vielä tämän teen. Minä itse lankean joka ikinen kerta samaan loveen. Olen täysin kyvytön oppimaan omia rajojani. Sitten rajat jossain vaiheessa jysähtävät tavalla tai toisella vastaan. Joko sairastun, ahdistun tai kuten tällä kertaa kuljin Helsingin Kampissa haamun lailla enkä onnistunut löytämään metroasemaa. Silloin pitää aina pysähtyä. Täytyy miettiä. Niin tein nytkin. Paniikin omaisen edestakaisin kulkemisen jälkeen komensin itseni seisahtamaan ja miettimään. Mikä nyt on Liisa, miksi tämä on niin vaikeaa? Kyllä se järki sieltä löytyy: en ole nukkunut muutamaan yöhön, kun on muka tärkeämpää tekemistä kuin omasta kehosta ja sen levon tarpeesta huolehtiminen. Pyysin keholtani anteeksi, pyysin sitä rauhoittumaan sen verran, että pääsen metroasemalla ja sitten lupasin sille unta ja lepoa. Kehoni suostui, taas kerran. Astuin metroon ja jatkoin elämääni.

Kyky kestää on rajallinen ja se raja tulee alemmas iän myötä. Siihenkin on vain mukauduttava. Hautausmaa on täynnä täysin korvaamattomia ihmisiä. Tiedän, mutta miksi en sitä muista?

On kovin vaikeaa taistella velvollisuudentuntoa vastaan. Mutta miksi ihmeessä aina, kun joku kysyy minulta jotain, koen velvollisuudekseni vastata ja kaikkeen kyllä: autan, etsin, teen. Mistä se taika, että opin ymmärtämään ja toimimaan sen ymmärryksen mukaan, että minun pitää sanoa omalle keholleni ja lepoa kaipaavalle mielelleni useammin kyllä ja ulkopuoliselle maailmalle ei. Tämä on kai se pienen ihmisen taisto omaa itseään vastaan. Se ei muuten ole niistä elämän taisteluista helpoin.

Levollista eloa minulle, sinulle, meille, ihan kaikille! Rakastetaan itseämme. Se on rankka ja vaikea laji.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuvassa kohtaavat kulttuurimaisema ja luonto hienolla tavalla. Taustalla on Sierra Morenan vuoristo, edessä ihmisen hoitama viljapelto. Tällaista katsellessa en voi olla miettimättä vuosisataista työtä, jota esi-isämme ovat tehneet luodakseen eurooppalaisen kulttuurimaisemamme. Paljon hikeä ja paljon vaivaa. Villi luonto tekee toki vaikutuksena, mutta kyllä minussa pienuuden tunnetta ja kunnioitusta herättää myös ihmisen luoma maisema.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen miettinyt mielenkiinnon kohteita. On olemassa selvästi kahdentyyppisiä ihmisiä. On heitä, jotka ovat kiinnostuneempia ihmisistä. Sitten on meitä, jotka olemme kiinnostuneempia asioista.

Taistelen usein omaa kylmyyttäni vastaan. Toisin sanoen pelkään sitä, että vaikutan kylmältä ja töykeältä juuri silloin, kun olen kaikkein eniten innoissani. Minun tarkoitukseni ei suinkaan ole olla töykeä, mutta toisinaan innostus asiaan vie liikaa mukanaan. Onhan lehtiäkin kahdenlaisia. Sellaisia, jotka kertovat ihmisistä ja sitten niitä, jotka kertovat asioista. Voitte arvata kumman tyyppisiä lehtiä minä luen. Tottahan toki ihminen ja esine sekä asia kohtaavat. Ilman niitä ihmisiä ei olisi asioita ja esineitäkään. Silti minä jaksan olla vain hetken kiinnostunut vaikkapa Leonardo da Vincin elämästä tai Picasson naisasioista. Enemmän minua kiinnostaa heidän tekemiensä asioiden seuraukset. Se ympäristö ja ajanhenki, missä he tekivät teoksensa. Olen vahvasti sitä mieltä, että suurmiehet ja naiset ovat usein olleet suuria juuri siksi, että he olivat ja elivät oikeaan aikaan suhteessa omiin kykyihinsä.

Uudet elämän kokemukset opettavat meitä. Yksi suurimpia opetuksia silloin, kun astuu pois totutuista asioita ja tekemisistä, on se että ihminen oppii tuntemaan itseään enemmän. Tuntuu minustakin kummalliselta, että 52 –vuotiaana opin itsestäni enemmän ja näen itseni aivan uudelta kannalta. Olen kertonut, kuinka olen aivan uuden edessä, kun hyppäsin itselleni täysin tuntemattomaan eli tekemään televisiosarjaa. Siinä tulee vastaan upeita ja uusia asioita sekä näkökulmia. Mutta kyllä se hieman nolottaa, kun ohjaaja joutuu muistuttamaan, että ei se haittaa olla ystävällinenkään. Tunnen itseni kuin nälkäiseksi saalistajaksi, silloin, kun näen jotain uutta ja innostavaa. Muu maailma tahtoo unohtua kokonaan. Taas kerran näen kuinka ohut on sivistyneen käytöksen pintakiilto.

Tämä sai mieleeni erään muiston vuosien takaa. Minä olin menossa ensimmäistä kertaa opastamaan Maltan-saarelle. Noihin aikoihin ei oppaille annettu paljoa aikaa tutustua kohteeseen. Minullakin oli kolme päivää aikaa saada Maltan saari haltuuni kaikkineen. Oli pääsiäispyhät. Olin matkassa mukanani vanhanaikeinen pankkikortti. Tämä tapahtui paljon ennen sirukortteja. Noille korteille oli valitettavan tyypillistä se, että niistä meni magneettinauha. Niin oli käynyt tälläkin kertaa. Olin Maltalla ilman rahaa ja toimimaton pankkikortti mukanani. Pankit olivat kiinni, käteismääräyksiäkään en voinut avukseni pyytää.

Onneksi Malta on pieni. Lähdin joka aamu heti, kun valo riitti ja kävelin koko päivän ehtiäkseni kohteet läpi ennen asiakkaiden tuloa. Kävelin reiät kenkiini noiden muutaman päivän aikana. Nälkä oli kammottava. Minulla olisi ollut hotellissa aamiainen, mutta tiukan ohjelmani tähden en voinut jäädä odottamaan sitä. Kun asia sitten ratkesi ja pääsin ruokapöytään maltalaisen dieettini jälkeen, minulla oli täysi vaiva käyttäytyä sivistyneesti. Tunsin konkreettisesti syljen erityksen lisääntyvän ruoan läsnäolosta. Ymmärsin koirien kuolaamisen ja sen, kuinka lähellä eläintä me ihmiset yhä olemme.

Sama ilmiö tapahtuu minussa silloin, kun eteeni tulee jotain kiinnostavaa tutkittavaa ja ihmeteltävää. Muu unohtuu.

Kyllä minä teistä kaikista pidän. Jos joskus tunnun hätäiseltä, kysykää suoraan, mistä sinä nyt taas olet niin innostunut.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat