Muistatko? Siinä on yksi kielemme hienoimmista sanoista. Siihen sisältyy paitsi eletty elämä sen lisäksi, se kaikkein tärkein: jakaminen. Jakaminen ja jakamisen tarve tekee meistä enemmän ihmisiä.

Ystävät, uudetkin ystävät, ovat aina ilo ja tervetulleita elämään. Silti se kaikkein suurin ymmärrys tuntuu kovin usein löytyvän vanhojen ystävien kautta. Heidän kanssaan on jaettu yhteistä elämää. Se maistuu suorastaan makealta kielen päällä, kun saa sanoa muistatko, silloin, kun. Yhdessä kuljettu elämänpolku on upeimpia asioita ihmisen elämässä. Yhteisen tapahtuman tai hetken muistot täydentävät toisiaan. Toinen muistaa paremmin musiikin, puheen, äänet, toinen täydentää muistoa makuaistinsa kautta ja kolmas jollain hauskalla yksityiskohdalla. Yhdessä muistosta tulee täysi ja kokonainen. Muisteleminen on ihanaa. Muisteleminen on elämän moninkertaistamista.

Muisto ei ole vain mennyttä ja jo kadotettua, ohi mennyttä. Kyse ei ole siitä, että haluaisi elää menneessä tai eläisi sitä uudelleen. Muisto on yksi osa meitä jokaisena elämänne päivänä ja tuntina. Se on osa kaikkia elämämme hetkiä ja nykyisyyttä, se on osa hengityksemme kaarta. Muistot ovat oleellinen osa minuutta. Juuri muistothan ovat minut muovanneet sellaiseksi, kuin nyt olen. Minä olen muistojeni sekä eletyn elämäni summa. Kun minulla on kumppani, jonka kanssa olen jakanut paljon samoja muistoja, me väistämättä olemme muistojemme kautta toistemme kaltaisia, ehdottomasti erottamaton osa toistemme elämää. Lapsuuden ja nuoruuden ystävien kanssa on rentouttavaa se, ettei tarvitse selittää mitään. He tietävät vanhempani, lapsuuden kotini, murrosiän kompleksini. Minun ei tarvitse selitellä tai olla muuta kuin oma itseni. Hersyvimmät naurut ja aidoimmat kyyneleet tulevat jaetuista hetkistä. Mitä vanhemmaksi itse tulen, sitä vakuuttuneempi olen siitä, ettei ihmistä ole luotu yksinäisyyteen vaan kanssakäymiseen.

Toisinaan voimakas kokemus saa ennestään tuntemattoman ihmisen kovin läheiseksi. Se on kovin totta, että aika on relatiivinen. Joku huimaava hetki toisen ihmisen kanssa muodostuu niin voimakkaaksi muistoksi, että se lähentää koko loppuelämän ajan. Itse olen paljon pyhiinvaelluksia tehneenä huomannut, että yhdessä koetut vesirakkulat jaloissa, kammottava kuumuus, hiki, jano tai toisaalta rankkasade saa ikään kuin ajan tiivistymään. Ne lähentävät kanssakulkijaa siten, että yhdessä vaelletusta viikosta tuntuu tulevan vuosien mittainen. Matkat ovat kuin tiivistettyä elämä. Olenkin usein itse kokenut sekä kuullut, että matkoilta löytyy hyviä ystäviä: sielunsisaria.

Toisinaan läheisyys ja yhteiset muistot voivat kasvaa siitä yksinkertaisesta seikasta, että kohtaa omanikäisensä ihmisen. Jokaisella aikakaudella on oma henkensä, jonka juuri sen aikakauden lapset, nuoret ja aikuiset ovat jakaneet. Filosofit ovat kutsuneet sitä juhlallisesti ajanhengeksi. Samassa ajanhengessä kasvanut ihminen on helposti lähestyttävä. Tarvitaan vähemmän selityksiä. Toki meitä voi yhdistää moni muukin asia kuin ikä: samantyyliset elämänkokemukset tai elämän filosofia. Silloin sanommekin: on kuin olisimme tunteneet toisemme pitkään tai jopa aina. Tuntuu siltä, kuin saman tyyppinen kokemusmaailma olisi tärkeä lähentävä asia. 

Olen huomannut senkin, että minulle juuri mikään ei ole surullisempaa, kuin kokea taianomaisia hetkiä yksin, voimatta jakaa kokemusta kenenkään kanssa. Olipa kyse taideteoksesta, joka tekee vaikutuksen, ihmeellisen hienosta konsertista tai silmiä hivelevästä maisemasta, silloin, kun olen sen äärellä yksin: ensimmäinen ajatukseni on aina: voi miksi hän ole jakamassa tätä kanssani. Kuinka paljon juuri hän pitäisikään tästä.

Jos jostain olen kiitollinen niin ystävistä, joiden kanssa kasvoimme yhdessä aikuisiksi, jaoimme surut ja ilot sekä elämänkumppanista, jonka kanssa olemme etsineet omaa elämäntietämme sekä perheestäni, joka ymmärtää minua paremmin, kuin kukaan, hehän ovat nähneet minut kaikkina elämäni hetkinä, seisoneet rinnallani, kävelleet edelläni tasoittaen tietä tai välillä jääneet jälkeen katsomaan, tarvitseeko minun juosta takaisinpäin. 

Tietyssä vaiheessa elämää on niin kova vauhti eteenpäin, ettei kunnolla ehdi oman elämänsä maisemia katsella. Sitten, kun vihdoin on aikaa edetä rauhallisemmin, mikä voisi olla suloisempaa, kuin yhdessä täydentää muistoja; muistaa myös ne hetket, jolloin oli niin kiire, ettei ehtinyt pysähtyä kaiken ihanan, kamalan, elämän ääreen.

Minusta olisi surullista vanheta yksin. Kiitos, kiitos, kun ette anna minun vanheta yksin. Kiitos, kun saan sanoa muistakos silloin? Vielä enemmän kiitos, kun oikeasti muistatte, nauratte samoille hetkille ja surette kanssani samoja murheita edelleen. Niin tosiaan: kiitos ystävät! Ikääntyminen ja vanheneminen olisi kurjaakin kurjempaa ilman tietä. Juuri te rakkaat elämänkumppanit ja kanssavaeltajat teette jokaisesta uudesta päivästä hienon. Minä en halua palata takaisin ajassa. Voisihan sitä paholainen kuiskuttaa korvaani: muistatko, kun sinua ei särkenyt selkään, kun jaksoit paljon enemmän, kun olit notkeampi, nuorempi ja silmien ympärilläsikään ei ollut noita variksen varpaita. Haluaisitko palata takaisin? Ei, minä en haluaisi. En ikinä antaisi pois elämästäni sitä taianomaista sanaa: muistatkos.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat