Kirjoitukset avainsanalla arvostus

Aloituskuva on Firenzen kastekappelin oven pronssilaatta. Siinä on kaksikasvoinen hahmo, joka pitää käärmettä kädessään. Se kuvaa viisautta. Viisas näkee muuallekin kuin yhteen suuntaan.

Kuinka paljon riitoja maailmanhistoriamme todistaakaan totuudesta. Totuuden edestä on sodittu, sen edestä on kuoltu, sitä on rakastettu, sitä on halveksittu ja sitä on todistettu. Totuus aiheuttaa suuria tunteita ja kiihkoa. Oma aikamme on todistus siitä, kuinka totuus saa meidät riitelemään. Tunteet olisivat huomattavasti helpommin hillittävissä, jos me suostuisimme näkemään, että totuuksia on harvoin vain yksi. Niitä on useimmiten monta. Kaikki riippuu näkökulmasta.

Lootus voi kuvata vaikkapa mahdollisuuksia. Siinä, missä joku näkee yhden mahdollisuuden, toinen saattaa nähdä useita.

Itse olen kokenut oman aikuistumisen näkökulmasta tärkeäksi erään teoksen. Se tavallaan avasi silmäni. Kirja on William Faulknerin teos Ääni ja Vimma. Luin sen hyvin nuorena, kovin lapsellisenakin opiskelijana. Teoksessa kerrotaan yhden päivän tapahtumista. Kertojia on useita. Aluksi lukija ei edes ymmärrä, että he puhuvat samasta päivästä ja samasta tapahtumasarjasta. Vasta, kun kertojiin liittyy jollaintavoin kehitysvammainen ihminen, jolla ei ole kykyä tunteisiin tai analyysiin, ymmärrämme, että kaikki puhuvat samasta tapahtumien ketjusta. Luettuani teoksen minulle valkeni se, ettei ole olemassa yhtä totuutta. Olin ottanut suuren askelen kohden aikuisuutta ja suorastaan jättiläismäisen askeleen kohden ymmärrystä lähimmäisiäni kohtaan.

Me olemme kaikki kasvatuksemme, elämänkokemuksemme ja kohtaamiemme ihmisten summa. Me näemme tunteidemme ja elämänkokemuksemme kautta. Me myös tulkitsemme ja analysoimme kaiken näkemämme oman aivojemme ja tunnemaailmamme kautta.  Sitä ei voi välttää, siis se on hyvä myöntää.

Moni tiedeuskovainen huutaa tieteen totuuden perään. Silloin he unohtavat sen, että tieteenkin totuus on muuttuvainen ja relatiivinen. Useimmat tieteelliset totuudet pätevät vain tietynlaisissa olosuhteissa. Se unohdetaan kertoa, kun tieteen uusista tuloksista uutisoidaan. Meille kerrotaan: tiede sanoo näin, mutta ne sivulauseet: jos olosuhteet ovat nämä, nämä ja nämä, jätetään uutisoimatta. Tiede pyrkii totuuteen, mutta luonnontieteilijätkin usein myöntävät, että se on vain rehellinen pyrkimys. Tieteen totuus vaihtelee. Kuinka monesti olemme saaneet lukea, että maailmankaikkeuden arvoitus on ratkennut. Muutama päivä sen jälkeen löytyykin joku kadoksissa ollut linnunrata ja aloitamme alusta. Eikä tämä koske vain avaruustutkimusta. Kuinka moni meistä ei elämänsä aikana olisi nähnyt eri versioita kolesterolista, siitä tekevätkö kanamunat hyvää vai pahaa terveydellemme tai, mikä on oikea tapa käyttää suolaa. Jälleen kerran törmäämme vaihtuviin tekijöihin. Jos on kuuma, suolaa pitää syödä, jos ilma on viileämpi, sitä ei tarvita niinkään paljon. Sen lisäksi me olemme kaikki yksilöitä. Jokaisen keho käyttää ruoka-aineita hieman eri tavoin. Toiselle joku voi olla vähän ja toiselle sama määrä samaa onkin jo liikaa.

Humanistisissa tieteissä totuus on rakenteeltakin erilainen. Esimerkiksi taiteentutkimuksen totuus sisältää kollektiivisen tajunnan. Jos minä sanon Hamlet, me kaikki tiedämme, mistä on kyse. Me voimme puhua siitä. Hamlet on totta kollektiivisessa tajunnassamme. Se on siis aivan yhtä totta kuin Liisa Väisänen. Ihmisten keksimä on kollektiivisessa tajunnassa totta. Hamlet on vaikuttanut moniin asioihin, se on muokannut ajatuksiamme. Niin tekevät monet suuret taideteokset eri taiteen aloilla. Joku maalaus voi muuttaa koko taiteen historian suunnan. Miten me voisimme silloin sanoa, ettei se edes ole totta?

Joku sanoo Antiikin mytologiasta tai kristinuskon opeista, etteivät ne ole totta. Me kuitenkin voimme puhua niistä. Ne ovat vaikuttaneet ajattelumme, moraalimme, etiikkamme, koulujärjestelmäämme, lakeihimme, valtion muodostumisiin, sotiin, rauhaan ja jopa ruokatapoihimme. Miten kukaan voi siis väittää, etteivät ne ole totta? Totta ihmeessä ne ovat kaikki totta.

Paavi näkee maailman erilaisesta kasvatuksellisesta ja opillisesta näkökulmasta, kuin vaikkapa Afrikassa kasvanut voodoo-kuningas.

 

Poliittinen totuus on ehkä kaikkein pelottavin. Se aiheuttaa eripuraa, kiistaa ja jopa sotia nopeasti. Puolueet tai niiden ideologit näyttävät usein oikeasti uskovan, että heille on ainut totuus hallinnassaan. Itselleni tämä on jäänyt hieman vieraaksi ajatukseksi. Toki minäkin kunnioitan ideologiaa. Itse olen humanisti henkeen ja vereen ja pidän sitä tärkeänä. Humanismi on osa minun elämääni, totuuttani ja ideologiaani. Toisaalta olen elämäni aikana ollut opiskelija, olen ollut toisella töissä ja olen ollut myös työnantaja. Minusta on suorastaan loogista, että tarpeeni ovat vaihdelleet eri elämäni vaiheissa. Sekin on minusta loogista, että ihminen äänestää sitä puoluetta, joka tarjoaa sitä, mitä hän sillä hetkellä tarvitsee. Ne tarpeet saattavat muuttua. Siksikin minun on hyvin vaikeaa ymmärtää ainutta ja oikeaa poliittista totuutta. Totuuksia on yhtä monta kuin on näkökulmia. Jos katselen pilvenpiirtäjää ylhäältä, on se ihan erinäköinen kuin alhaalta katsottuna. Kyse on näkökulmasta. Minun on tietenkin vaikea samaistua lapsiperheen äidinarkeen, minulla ei ole lapsia.

 

 

Yhteiskuntarauhan ja sivistyneen käytöksen kannalta iso askel eteenpäin on jo se, että me huomaamme totuuden monet kasvot. Sen jälkeen voimme ottaa askelia toisten ihmisten totuutta kohden. Toisaalta voimme kertoa kiihkottomasti toisille myös omasta totuudestamme, jotta he ymmärtäisivät sen paremmin.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Niin totta! Kun vain aina muistaisimme sen tässä totuuksia laukovien maailmassa.

Minun lausumani tässä on vain yksi totuus ja sinunkin kirjoitus, yksi.

Mutta se mihin haluamme uskoa, saattaakin olla tärkeämpää kuin se totuus.

Minä uskon sinun filosofiaasi Liisa ihmemaassa :) T. Helena. L

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Usein me emme arvosta sitä, mitä meillä on. Etenkin, jos me emme maksa siitä mitään, se saattaa tuntua itsestäänselvyydeltä. Usein itsestäänselvyydet ovat Euroopassa arvokkainta, mitä meillä on. Silti meillä on taipumus halveksua niitä.

Yksi mieleenpainuvimmista tilanteista oli muutamien vuosien takainen kouluvierailuni opettajien tulkkina Beninissä, Afrikassa. Ensinnäkin suomalaiset opettajat menivät sinne kesäkuussa. He olivat toivoneet kouluvierailua ja se oli järjestetty. Koulussa olivat kaikki oppilaat (muutama sata) ja opettajat meitä vastaanottamassa. Vasta vierailun aikana kävi ilmi, että siellä oli lukukausi loppunut jo viikko sitten, mutta kaikki opettajat ja oppilaat olivat jatkaneet koulunkäyntiä viikolla, ollakseen siellä vielä, kun ulkomailta tulee opettajia heitä katsomaan. Opettajat eivät saaneet siitä sen enempää palkkaa eivätkä oppilaat parempia arvosanoja. He kokivat sen ei niinkään velvollisuudekseen, vaan tavaksi näyttää, että he ovat ylpeitä koulustaan.

Tätä vaikutelmaa vahvistivat keskustelut oppilaiden kanssa. Suomalaiset opettajat kyselivät eri-ikäisiltä (oppikoulusta-lukioon ikäisiltä), mikä on sinusta parasta koulussa? Joku sanoi matematiikka, joku vastasi kielet. Hämmästyttävän moni sanoi laajemmin: koulutehtävät tai jopa no tämä koulu yleensä. On ihan parasta, että on koulu ja voi käydä koulussa. Suomalaiset opettajatkin olivat hieman hämmästyneitä. He kertoivat, että Suomen kouluissa (varmasti monessa muussakin Euroopan maassa) oppilaan tyypillinen vastaus samaan kysymykseen on: välitunti, viikonloppu tai kesäloma.

Suomessa koulun ja koulutuksen arvostus on pelottavan heikoilla. Siihen vaikuttaa toki moni asia. Muistan nuorena opiskelijana, olin suorittanut perustutkinnon, mutta tein jatko-opintoja. Silloinen voimakastahtoinen työnantajani kerran kiukunpuuskassaan totesi: ei yliopistoja mihinkään tarvita. Kaiken voi oppia töitä tekemällä ja katselemalla kokeneempia. Mietin silloin mielessäni (en luonnollisestikaan ollut asemassa väittää vastaan), että toivon, ettei kyseinen rouva joudu koskaan vaikkapa sydänleikkaukseen, jonka tekee joku, joka on vain katsellut toisten tekemiä, ilman mitään opintoja. Erään kerran erään artikkelini kommenttiosastossa väitettiin, ettei tutkimustyötä tarvitse kukaan. Tutkimustyö vain maksaa ja siitä ei hyödy kukaan. Se oli tietenkin kiivastuksissaan heitetty kommentti. Kyllähän jokainen meistä arvostaa ruokaa, joka on tutkittu myrkyllisyyden osalta ja rokotuksiakaan ei meillä ilman tutkimustyötä olisi saati historiankirjoitusta.

Liian usein ehkä koulutus on ajateltu vain korkeakouluopintoina. Kaikki koulutus on yhtä tärkeää ja kaikkia tarvitaan. Sellainen itseasiassa syö myös korkeakouluopintojen arvoa eikä lisää sitä. Me laitamme kaiken ruohon liian helposti samaan kasvimaahan. Jos onkin arvokkaita ammatteja, joita voi parhaiten oppia tekemällä esimerkiksi oppisopimuskoulutuksen kautta, siitä ei voi vetää johtopäätöstä, että korkeakoulutukseen heitetty raha menisi hukkaan tai tietenkään toisinpäin. Eri aloille on kaikille sopivimmat tapansa kouluttaa ja sitten työ kouluttaa lopullisesti ammatin. Tuskin kukaan meistä on koulusta valmistuttuaan vielä erinomainen työntekijä ollut. Työnteossa auttavat kokemus ja rutiinit soveltamaan koulussa saatuja oppeja.  Yhtäläinen ja tasa-arvoinen oikeus koulukseen kuuluu sivistysmaahan, aina. Mutta yhtäläistä oppivelvollisuutta ja oikeutta voidaan toteuttaa kovin monin tavoin.

Antonio Giuseppe Santagata: Problemi

 

Yksi asia, mihin olen kiinnittänyt huomiotani, on suomalainen ajatus siitä, että kaveria ei jätetä. Se on kallisarvoinen ja hyvä periaate. Ketään ei saa jättää, siitä seuraa syrjäytyminen. Suomessa on ollut tukiopetusta heikoimmille lenkeille jo kauan. Mikä usein Suomessa unohtuu sen sijaan liian usein, ovat lahjakkaimmat. Ranskassa asuessani kiinnitin huomiota siihen, kuinka tehokas erityisopetus siellä oli eri alojen lahjakkuuksille. Heidät erotettiin omiin ryhmiinsä. He saivat erityistä tukea lahjojensa kehittämiseen. Suomalaisessa mallissa on ollut tapana, että kuljetaan aina heikoimman mukaan. Se ei ole reilua lahjakkaampien kannalta. Eikä se ole välttämättä hyvä yhteiskunnallekaan. Suomessa on hyvä koulu, loistavat oppilaat, erinomaiset opettajat. Suomeen ei silti Nobel-palkintoja Suomeen satele. Kaikkien alojen osaaminen, oli se kädentaitojen tai hengentaitojen hyödyksi käyttäminen on yhteiskuntakehityksen kannalta tärkeää. Kaikki oppilaat eivät ole samanlaisia. Jokaiselle pitää antaa se, mitä he tarvitsevat: oli se apua heikommille tai sitten tukea lahjakkaimmille. Ei meillä ole varaa menettää osaamista, millään alalla. Jos kaikki odottavat toista, kukin omalla lahjakkuusalueella, me emme ikinä saavu maaliin, millään alalla. Tasa-arvo ei saa olla tasapäistämistä. Tasapäistämisen seuraus on tason heikkeneminen. Se näkyy Suomessa lähes kaikilla aloilla jo nyt, valitettavasti.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

52-vuotias tietokirjailija ja symbolitutkija Liisa Väisänen ihmettelee ihmistä ja maailmaa. Eri viikonpäivinä on temoiltaan vaihetelevia kirjoituksia. Siten lukijoiden on helpompi löytää omat kiinnostuksen kohteensa. Teemat ovat seuraavat: symbolisunnuntai, taidetiistai, kuvan keskiviikko ja toisinaan persoonallinen perjantai. 

Blogiarkisto

2017
Joulukuu
2016

Kategoriat